The Whitest Boy Alive - Fireworks

Tänään lähtö Tukholmaan blogiristeilylle!! Mutta sitä ennen musiikin juhlaa. Berliinistä lähtöisin oleva The Whitest Boy Alive on uusi tuttavuus, ja todella mieluinen sellainen. Alunperin elektronisella musiikilla aloittanut kokoonpano on sittemmin vaihtanut tyyliään enemmän perinteiseen rockiin taipuvaiseksi. Nevertheless, meininki on edelleen tietyllä tapaa unenomaista ja Wikipediaa lainaten, tyylilaji shoegazing sopii tähän poppooseen mainiosti.

Lempparikseni kahdelta ilmestyneeltä levyltä (Dreams 2006, Rules 2009) on noussut ihana Don't Give Up, mutta koska siihen ei ole tehty videota, embed-linkkinä toimii eräs menevämpi tsipale

Toivottavasti valkoinen poika miellyttää :) Toivon kaikille oikein mukavaa viikonloppua ja toivon myös, että merenkäynti olisi hillittyä - en tahdo kärsiä pahoinvoinnista koko risteilyä. Odotan kyllä innolla kaikkien tuttujen näkemistä, Tukholman kaduilla tarpomista ja seisovan pöydän herkkuja. Mmm! See you on Sunday!

Manboy @ NRJ

Eilisilta vietettiin Bubblen kanssa NRJ'n Illan Livessä, jossa musiikista vastasi ihana Manboy. Yleisöllä oli mukavaa ja niin näytti pojillakin olevan. Bändin viime joulukuussa julkaistu mielettömän hieno sinkku Nothing Compares 2 U kuultiin muuten ensimmäistä kertaa livenä!

"Prince on pieni mies, mutta nero!"

Musiikin lisäksi NRJ'llä sai nauttia myös juotavasta ja naposteltavasta.

hame: Primark, sukkahousut: Primark, paita: Vero Moda, pinssi: Manboy, Kauppa

(kuvat: 01-08, 11-12 Bubble, 09-10 Stella)

Manboy @ NRJ

Tämänpäiväinen järjetön lumituisku kera pakkasen ja Tiketin idioottimainen toiminta, joka johti Editorsin lippujen missaamiseen, eivät tunnu juuri missään. (Nimenomaan juuri missään, pakko sanoa että Editors-jupakka *piip*ttaa aika huolella - miten voi tapahtuma olla loppuunvarattu jo ennen yhdeksää, jolloin lipunmyynnin piti vasta alkaa...??!) Syy hilpeydelle on paitsi toki tuleva viikonloppu, myös eilinen iltama. Olimme Ravenwavesin kanssa rentoutumassa NRJ'n Illan Livessä. Tapahtumassa soittaa aina joku kotimainen artisi ja se järjestetään joka kuukauden viimeinen keskiviikko, ensi kuussa luvassa Giant Leap. Paikan päälle pääsevät onnettaren lempilapset: sisäänpääsylippuja arvotaan kourallinen NRJ'n nettisivuilla. Keikka tulee tietysti suorana radiotaajuudelta, mutta mikäänhän ei voita aitoa livekokemusta! Eilen sen kokemuksen järjesti kukas muukaan kuin Manboy.

Olen muistini mukaan käynyt radion toimituksessa ala-asteella, mutta paikallisradio on eri asia kuin valtakunnallinen kanava. NRJ'n toimitus tuntui olevan viihtyisä työpaikka ainakin ulkoisen olemuksen perusteella. Keikkapaikkana se oli intiimi, kuitenkin eri tavalla kuin klubit ja pubit, joissa känniläisten taustamöly ja surkea valaistus luovat sen omanlaisensa fiiliksen. Bändikin tuntui viihtyvän - ovathan pojat istuneet studion neljän seinän sisällä purkittamassa uusia biisejä jo monta viikkoa, ja yleisölle soittaminen oli varmasti mukavaa vaihtelua. Seitsemän biisin settilistaan kuului tietenkin ennen joulua julkaistu Nothing Compares 2 U, joka kuultiin livenä ensimmäistä kertaa :) Jiihaa!

Warning: picture spam. Kyllä se Nikon on aika oiva keikkakamera ♥ Vaikka zoomia olisikin tarvittu, olin näet matkassa 35-millisellä jälleen. Koska se on rakkautta. Kuvat ovat isoja, yritän kestää sen tuskan, jonka niiden tämän tekstiosion oikeaan laitaan liimautuminen aiheuttaa... Argh...

 

 

 

Prince on pieni mies, mutta nero!

 

 

 

Pientä tarjoiluakin oli.

Viimeiset kuvat ovat hieman...levottomia. Kiitos Stellalle näiden kuvauksesta!

Päivän asu: tuunattu paita/Manboy, trikoomekko/Panik, neuletakki/Zara, legginsit/GT

Haha, nuo NRJ'n livethän kuvataan myös netti-tv'seen. Ainakaan vielä ei eilistä keikkaa ole saitilla nähtävissä, ja ehkä hyvä niin - jostain kumman syystä kuvaaja vahtasi paria eturivin tanssivaa ja laulavaa tyttöä x)

Lykke Li - Tonight

Minulla on ristiriitainen suhde naislaulajiin. Suorastaan syrjivä. En vain innostu naislaulajista kovin usein, en tiedä onko sillä enemmän tekemistä lauluäänen vai itse musiikin kanssa. Tai ehkä olen vain kateellinen.

Ongelmallisuudesta huolimatta olen viime aikoina innostunut harvinaisen paljon nimenomaan naispuolisista musiikintekijöistä tai -esittäjistä. The xx, Florence + the Machine ja mainittakoon myös Chisu, vaikka lähinnä tykkäilyni on keskittynyt ihanaan Sama Nainen -biisiin (joka jää soimaan päähän päiväkausiksi). Yksi ihana tuttavuus on myös ruotsalainen Lykke Li. Pientä vihreyttä kasvoille nostaa suloisen äänen lisäksi se fakta, että nainen on minua kolme vuotta nuorempi... Krhm. Sitä alkaa kai tulla vanhaksi, kun puolet maailmalla pyörivistä artisteista on itseä nuorempia. Oh well. Lykkeä on kenties moni kuullut New Moonin soundtrackilla, mutta Possibilityn sijasta viikonlopun soundtrackiksi pääsee eräs toinen suloinen kappale.

Ehkä intoni kummallisen kepeään musiikkiin johtuu viimeaikaisesta pimeydestä - kevättä odotetaan kieli pitkällä! Vaikka älkää käsittäkö väärin, rakastan talveakin. Mutta kyllä sitä aurinkoa pikkuhiljaa kaipaisi ;) Valonpilkahdukseksi voi kyllä sanoa tämänpäiväistä Lontoo-iltamaa, kun napaansa saa ahtaa fish'n'chipsejä ja suklaakakkua :P Omnomnom.

It's A Cold Night Out

Tilasin noin viikko sitten itselleni syntymäpäivälahjaksi levyn, joka kantaa nimeä Firekites: The Bowery. Se kolahti postiluukusta kuunneltavaksi tänään, juuri oikeana päivänä ^__^ Tänään on ollut kuitenkin muuten harvinaisen kamala päivä. Sain graduohjaajilta kivan synttärilahjan: täysin kamala palaute/ohjaus, josta ei nyt kuitenkaan sen enempää. Olen raivonnut siitä jo aivan tarpeeksi tälle päivälle. En taida valmistua ikinä. Onneksi voin nyt kuunnella kynttilänvalossa rauhoittavaa, kaunista musiikkia ihanan Firekitesin muodossa.

Ihana video, ihana biisi:

The xx - Crystalised

Oh dear, oh dear! Viikonlopun soundtrackin paikkaa ovat havitelleet niin Beirut kuin Tinted Windowskin. Ensiksi mainittu on omituinen sekoitus balkanilaisuutta, karnevaalimusiikkia ja indiepoppia, jälkimmäinen yhdistää modernia rockia, new wavea ja powerpoppia (keskittyen viimeisimpään). Tinted Windows ei ehkä ole yhtä rouhea kuin vaikkapa Sonic Youth, mutta kun tässä sivuprojektissa ovat mukana sellaisten bändien kuin the Smashing Pumpkins, Hanson, Fountains of Wayne ja Cheap Trick jäseniä, ei jälki kai voi ihan kamalaa olla? Beirut on kenties epäilyttävistä lähtökohdistaan huolimatta mahtavaa kuunneltavaa, pakko nostaa molemmat peukut ylös!

Pienestä kilpailuasemasta huolimatta voiton tällä viikolla vei The xx, joka ei kenties monelle ole yhtä uusi tuttavuus kuin minulle. Tänä vuonna ilmestynyt debyyttialbumi xx on soinut Spotifyn kautta paljon (kyllä, olen vihdoin saanut kyseisen streaming-ohjelman itselleni, luultavasti viimeisenä maailmassa), ja korviin on tarttunut kauniiden melodioiden lisäksi aimo annos raikkautta. Toivottavasti meininki pysyy jatkossa yhtä hyvänä! Crystalised ei ole lempparini levyltä, mutta koska siihen on tehty video, on se valintani tänään.

Tänään olisi kasa kivoja keikkoja - Lapko, Regina ja Rubik, mutta olen liian voimaton lähteäkseni mihinkään niistä. Jossain vaiheessahan joka aamu kuudelta heräämisen on kostauduttava... Taidan siis kaataa itselleni lasillisen punaviiniä ja laittaa leffan pyörimään. Mukavaa viikonlopun alkua!

It Was Your Heart On The Line

Olen aivan ihastunut Mumford & Sons -bändin biisiin Little Lion Man. Näen jo itseni festareilla ulkona hieman hämärtyvässä kesäillassa, auringonsäteet pääsevät vielä lämmittämään ja vieno tuuli puhaltaa. Hiukset sekä hameenhelma hulmuavat tuulessa, kun pyörin laulaen ympäri musiikin soidessa sielun perukoille asti. Erityisesti rakastan, kuinka musiikki voimistuu voimistumistaan biisin lopussa.

Dancer in the Dark

"You don't need eyes to see"

Lars von Trierin mestariteos, musikaalielokuva Dancer in the Dark kertoo siirtolaisnaisesta Selma Jezkovasta (Björk), joka muuttaa Amerikkaan poikansa kanssa paremman elämän toivossa. Eletään vuotta 1964 ja Selma työskentelee pitkiä päiviä tehtaalla säästäen rahaa poikansa Genen (Vladica Kostic) leikkausta varten. Selmalla on sairaus, joka ennen pitkää vie häneltä näkökyvyn kokonaan ja sama kohtalo odottaa hänen poikaansa. Leikkauksen avulla pojan näkö kuitenkin pelastuisi. Köyhä Selma asuu poikansa kanssa vuokratussa asuntovaunussa poliisi Bill Houstonin (Bill Morse) tontilla. Hiljalleen näkönsä menettävä Selma rakastaa musikaaleja ja kehittelee tehtaalla kuulemistaan äänistä päässään musikaaleja, paeten karua todellisuutta. Tehtaalla työskentelee myös Selman ystävä Kathy (Catherine Deneuve), jota Selma kutsuu Cvaldaksi sekä ujo Jeff (Peter Stormare), joka haluaisi Selman itselleen. Kun naapurin poliisi Bill syyttää Selmaa säästöjensä varastamisesta, Selman elämä muuttuu traagisella tavalla.

"In a musical nothing dreadful ever happens"

"I listen to my heart"


(kuvat googlen kuvahausta)

Björk loistaa Selman roolissa. En edes näe Björkia, näen vain Selman. Valitettavasti emme ehkä enää koskaan tule näkemään Björkia valkokankaalla. Björk on kertonut antautuneensa Selman rooliin niin totaalisesti, että ei enää pystynyt palaamaan roolistaan todellisuuteen kuvausten ja vapaa-ajan välillä. En ihmettele Björkin päätöstä olla enää ikinä näyttelemättä, sillä Selman rooli on äärettömän rankka. En ole koskaan itkenyt missään elokuvassa niin paljon kuin tässä elokuvassa. Tämä on raastavan järkyttävä elokuva, joka jokaisen tulisi kuitenkin nähdä. Elokuvan virkistävän erilaisesta musiikista vastaa tietenkin - kukas muu kuin iki-ihana Björk.

Manic Street Preachers - This Joke Sport Severed, Patrick Wolf's Love Letter To Richey Remix

Viime toukokuussa julkaistu Manicsien yhdeksäs studioalbumi kantaa nimeä Journal For Plague Lovers. Sen lyriikat on rustannut yksinomaan bändin vuonna 1995 kadonnut kitaristi Richey Edwards. Platan biisejä on myös miksattu ahkeraan eri artistien toimesta, ja britti-ihanuus Patrick Wolf on kantanut oman kortensa kekoon. Remix koko levyn parhaasta kappaleesta toimii, ja kuulostaa paljon miksaajalta itseltään. Surullista kyllä, Richey Edwardsin kohtalosta ei ole takeita, vaikka hänet julistettiinkin kuolleeksi marraskuussa 2008. Kaunis ja jollain tavalla maaninen kappale, rakkauskirje Richeylle, toimikoon soundtrackina Richeyn muistolle. Hän olisi tänä jouluna täyttänyt 42 vuotta.

The Clash - London Calling

The Clashia soundtrackina ihan vain siksi, että en tällä sekunnilla joudu homehtumaan Suomen kamaralla, vaan saan nauttia lempikaupunkini antimista ;) Buahaha.