Sharon Van Etten julkaisi tässä kuussa kolmannen albuminsa, joka kantaa nimeä Tramp. Levyn tuottajana toimi The Nationalista tuttu Aaron Dessner, jonka studiossa levy myös nauhoitettiin. Indie rockia/folkia soittava Van Etten jatkaa kolmannella levyllään tutulla surumielisellä linjalla, mutta löytyy levyltä optimistisempiakin kappaleita kuten We Are Fine, joka on duetto Beirutista tutun Zach Condonin kanssa. Levyn kirkkainta kärkeä edustavat mielestäni vahvat Give Out ja Ask sekä levyn päättävä äärimmäisen kaunis Joke or a Lie. Nämä kolme kappaletta ovat kuunneltavissa alla, Give Outista hieno liveversio. Kokonaisuudessaan levyn voi kuunnella spotifyssa. Tramp on upea, ehkä yhdysvaltalaisneidon parhain levy tähän mennessä.
Sharon Van Etten - Joke or a Lie
Sharon Van Etten released her third album "Tramp" earlier this month. The National's Aaron Dessner produced the album and it was recorded in his studio.Van Etten continues to play her indie rock/folk with a despondent spirit but there are more optimistic songs on this album too like "We Are Fine", a duet with Beirut's Zach Condon. The top3 songs of the album in my opinion are the strong "Give Out" and"Ask" and the album's very beautiful last track "Joke or a Lie". All three can be listened to above including a great live version of Give Out. You can listen to the whole album in spotify. Tramp is an amazing album, maybe Van Etten's best yet.
Ewertin ja lohhareiden uutuus on suloinen kuin mikä. Biisi itsessään on levyn pirteimpiä eikä ehkä ihan lempparini, mutta toisaalta samanniminen tänä vuonna ilmestynyt albumi on kokonaispakettina silkkaa rakkautta. Kyllä Suomenlahden toisellakin puolen osataan.
Dry The River julkaisee ensi viikolla ensimmäisen EP'nsä, jonka nimibiisiin Weights & Measures on tehty myös visualisoinnit. Vaikka biisi ei ihan yllä No Restin tasolle (joka sattuu olemaan yksi vuoden parhaista biiseistä, imho), on siinä samaa läpikuultavaa eeppisyyttä ja haikeutta. EP on tilauksessa, can't wait!
Timo Maas on jälleen yhdistänyt voimansa Brian Molkon kanssa. Aiemmin mm. upeat Picturesin ja First Dayn tehtaillut kaksikko (tai siis Brii on fiitannut biiseissä, varsinaisesti säveltämiseen herra ei kaiketi ole osallistunut) ei valitettavasti ole päässyt samoihin sfääreihin uutuudella. Biisistä on vaikea löytää melodiaa, synapimputtelu lähinnä rasittaa ja koko hommassa on vaan jotenkin vähän liikaa kaikkea. Klubilla tanssiessahan tämä toki menisi, ja Mr Molkon laulu kuuluu joka tapauksessa lempiääniini maailmassa.
p.s. Sharon Van Etteniltäon odotettavissa toinen kokopitkä albumi ensi vuoden alussa, jee! Julkaisua seuraa myös Yhdysvaltain kiertue, jossa keikkoja vedetään The War On Drugsin, Shearwaterin ja The Nationalin kanssa. Ei sillä, että niille keikoille olisi mitään asiaa, mutta yummy silti.
Sunday sounds to you lovely people!
* Ewert and the Two Dragons have a new video out. The song is not my favourite from the album (named Good Man Down also), but the video is very cute!
* Dry The River is getting ready to release their first EP Weights & Measures. The song and video bearing the same title is no No Rest, but it's equally epic and lovable. * Timo Maas and Brian Molko have collaborated again. Sadly the new track isn't anything like Pictures or First Day, although I can listen to Mr Molko all day.
Also Sharon Van Etten is releasing her second album early next year, can't wait!
The Nationalin uusimmalta albumilta löytyvän "Conversation 16" biisin video on hieno, mutta hieman hämmentävä. Poliittinen kannanotto, kenties? Mutta tämä ei ollut postauksen varsinainen aihe, vaan uskomattoman kaunis uusi biisi nimeltä "Think You Can Wait". Se tullaan kuulemaan tänä vuonna ilmestyvässä elokuvassa "Win Win", joka trailerin perusteella se vaikuttaa kiinnostavalta, symppikseltä elokuvalta.
Kannattaa ehdottomasti kuunnella! Biisi sai minut itkemään (I was drifting, crying..), kertonee jotain siitä kuinka paljon rakastan kyseistä bändiä ja kaipaan livekeikkaa. Tämän avulla jaksan odottaa kesän keikkaan asti. Kultsan keikalla lämppärinä ihastuttanut Sharon Van Etten on muuten mukana biisillä.
The National's video for the song "Conversation 16" is cool but a bit confusing. But that wasn't the point of this post, it's the new song "Think You Can Wait" (for the movie "Win Win") which is absolutely beautiful. It made me cry, guess it says something about how much I love this band and miss The National live. Yes, I think I can wait..
Olin viime torstaina (3.3.2011) The Nationalin ensimmäisellä keikalla Kulttuuritalon kahdesta peräkkäisestä keikasta. Oltiin paikalla (lisäkseni bubble ja eräs hänen kaverinsa) melko ajoissa ja päästiin hyville paikoille melkein lavaan kiinni. Kameraa ei ollut kuvauskiellon takia mukana (postausta koristavat, Marko Saaren ottamat kuvat ovat perjantain keikalta). Lämppäri Sharon Van Etten ihastutti ja ostin levyn keikan jälkeen Sharonilta itseltään. Nainen oli erittäin mukava. Mutta nyt pääasiaan, joka on tietenkin The Nationalin keikka. Olen sanoton. Keikka oli puhdasta rakkautta, rakkautta. Loputonta hymyilyä, täydellistä onnentunnetta, vuolaasti virtaavia kyyneleitä. Matt Berningerin syvä baritoni sai jälleen sydämeni värisemään, kasvoille ihastuneen hymyn ja polvet heikoiksi. Ra-kas-tan sitä, se on yksi kauneimmista äänistä maailmassa. Ja Matt kaikessa karismassaan vangitsi jälleen täysin. Ihana, ihana mies.
Kulttuuritalon keikka oli minulle järjestyksessään kolmas The National -keikka ja se ylitti aiemmat festarikeikat reilusti (Ruisrock 2008, Ankkarock 2009). Tunnelma Kulttuuritalolla lähenteli uskonnollista hurmosta, välispiikkejä oli paljon ja bändin miehilläkin näytti olevan mukavaa. Juuri tämä lämmin vuoropuhelu sekä bändin kesken että yleisön kanssa on jäänyt festarikeikoilta puuttumaan. Ei bändin "omaa" keikkaa voi täysin verrata festarikeikkoihin, eroaahan se niistä jo pituudeltaankin.
(C) Marko Saari
Setlist:
Runaway
Anyone's Ghost
Secret Meeting
Bloodbuzz Ohio
Slow Show
Squalor Victoria
Afraid Of Everyone
Conversation 16
Lemonworld
Driver, Surprise Me
Available/Cardinal Song
Sorrow
Abel
Apartment Story
Wasp Nest
England
Fake Empire
------------- Encore
About Today
Mr. November
Terrible Love
Vanderlyle Cry Baby Geeks
Settilista hipoi odotuksiin nähden melkein täydellisyyttä. Melkein, sillä ainahan jotain jää uupumaan. Kolme hartaimmin toivomaani biisiä soitettiin peräkkäin. Pidätin hengitystä kun toinen Dessnerin veljeksistä ilmoitti, että seuraavaksi soitetaan "an oldie but goodie" ja toivoin sen olen "Available". Voitte varmaan arvata sen riemun määrän, kun juuri kyseinen biisi sitten alkoi. Mutta en ikimaailmassa olisi osannut odottaa sen perään toisen levyn avausraitaa "Cardinal Song", tai tarkemmin sen täy-del-lis-tä loppua (on sitä näköjään soitettu aiemmilla keikoilla, mutta en ollut seurannut asiaa). Tämän jälkeen alkoi vielä uuden levyn ehdoton suosikkini "Sorrow". Olin kyynelissä koko tuon ajan. Suuria yllätyksiä olivat myös "Driver Surprise Me" ja "Wasp Nest".
Encoren aloittanut "About Today" on yksi maailman kauneimmista biiseistä, vaikka täytyy sanoa, että se toimi livenä muinoin Rusirockissa paremmin, kun mukana oli Padma Newsome viuluineen. Mutta en valita, en. "Mr. November"in aikana Berninger riehaantui ja lähti haahuilemaan yleisön sekaan kiipeillen ja keikkuen lopulta katsomon tuolinsarjoilla. Keikan lopetti yhteislaulu yleisön kanssa, biisinä "Vanderlyle Crybaby Geeks". Tämä hoitui täysin akustisesti, ilman mitään vahvistusta. Puhdasta taikaa, sanoinkuvaamatonta. Taisin ehkä kuolla vähän sillä hetkellä, kun Berninger lauloi aivan suoraan yläpuolellani. Kulttuuritalo antoi upeat puitteet keikalle ja The National otti siitä kaiken irti. Olen onnellinen, että menin ensimmäiselle keikalle, koska sain kuulla juuri ne biisit, joita eniten toivoin ja niitä ei soitettu toisella, perjantain keikalla. Nyt minut on vallannut loputon keikkamasennus, jonka voi parantaa ainoastaan seuraava keikka. Olen yrittänyt viime päivinä kuunnella muutakin kuin The Nationalia, mutta se ei onnistu. En voi kuunnella muuta. Seuraavaan keikkaan (Ruisrock) tuntuu olevan vielä tuskallisen pitkä aika, mutta onneksi sellainen sentään on tiedossa. Oh The National, can't wait for you to do it again in the summer!
I saw The National @ The House of Culture last thursday. It was the first of two gigs. Oh, I'm speechless. I loved every second of it. This was my third show and by far the best. The other two were at festivals in 2008 and 2009.
The setlist was very good and had a few awesome surprises. Especially "Driver Surprise Me" was, well, a real surprise. I'm so glad I was at the first show because I they played the songs that I wanted to hear the most and didn't play them at the second show. I was in utter heaven during Available/Cardinal Song & Sorrow, tears running from my eyes. An acoustic version of "Vanderlyle Crybaby Geeks" was the very last song and everyone sang along. It was pure magic. Now I have a terrible post-gig-depression that can only be cured with another gig. Can't wait for their next gig in the summer (Ruisrock) but it seems so far away ..
Ps. I'm too lazy to translate everything I write in finnish into english. I know about two foreign readers but are there more of you?
Tämän hetken kenties kuumin nimi indierockin saralla, The National, saapui vihdoin Suomeen ensimmäiselle omalle keikalleen, tai samantien itseasiassa kahdelle, peräkkäisinä päivinä. Tietyllä tapaa inhoan sitä hypetystä, olkoonkin täysin ansaittua. Haluaisin toki ylistää bändin taivaisiin itsekin, mutta jostain syystä sanat jäävät kurkkuun, kun koen asian niin henkilökohtaiseksi. Keikan jälkeen en pystynyt sanomaan sanaakaan, vaan tarvitsin jonkinlaisen hengähdystauon niin intensiivisestä ja kirjaimellisesti mykistävästä kokemuksesta. Hmm. Nationaalit olen nähnyt aiemmin Ruisrockissa 2008 sekä Ankkarockissa 2009, mutta jo pelkästään ympäristönvaihdos festareiden pölystä akustiikaltaan oivalliseen Helsingin Kulttuuritaloon teki kolmannesta kokemuksesta sen kaikista upeimman.
Itse olin siis paikalla torstaina. Yleisöä lämmitellyt Sharon Van Etten oli tuntematon nimi vielä muutamaa tuntia ennen keikan alkua, mutta nopea Spotify-katsaus osoitti naisen olevan kykeneväinen laulamaan - ainakin levyllä. Livenä meininki oli vielä parempaa, folkrock maistuvaa ja Sharon amerikkalaiseen tapaan hyvin ystävällinen. Levyhän siinä oli sitten ostettava, henkilökohtaisilla omistuskirjoituksilla varustettuna.
Illan pääesiintyjä oli kuitenkin se, jota oltiin odotettu kuukausia, ja joka jälleen kerran veti polvet veteliksi. Kutkuttava jännitys purkautui Runawayn pärähtäessä ilmoille ja salillisen ihmisiä osoittaessa suosiotaan. Puhallinsoitinten tuoma omanlaisensa sävy täydensi tätä two sets of brothers and one best friend -bändiä entistä ehyemmäksi, enkä olisi puitteista ja aiemmista livekokemuksista huolimatta ajatellut illan olevan niin täynnä onnea.
Vaikka The Nationalin kappaleet ovat tunnelmaa huokuvia, osittain leppoisia ja osittain riipiviä, ja melodiat kauniita kuin kesäpäivä, on suuri osa bändin viehätyksestä vokalisti Matt Berningerin hartioilla. Karismaattisen herran ääni on sekä pehmeän lempeää laulantaa että korvia repivää huutoa. Keikan aikana uppoaa vähintään yksi pullollinen viiniä, mutta se ei kuulu laulussa tai välispiikeissä. Pieni ujous ja kuoreen vetäytyminen eivät bändin kohdalla tee livevedosta kylmää tai kankeaa, vaan päinvastoin lisäävät vetovoimaa.
Runaway
Anyone's Ghost
Secret Meeting
Bloodbuzz Ohio
Slow Show
Squalor Victoria
Afraid Of Everyone
Conversation 16
Lemonworld
Driver, Surprise Me
Available/Cardinal Song
Sorrow
Abel
Apartment Story
Wasp Nest
England
Fake Empire
----
About Today
Mr. November
Terrible Love
Vanderlyle Crybaby Geeks
Posket tulivat hymyilemisestä kipeäksi viimeistään Secret Meetingin kohdalla, Squalor Victorian yltäessä lähes samoihin korkeuksiin. Abel, Sorrow, Slow Show, England ja Fake Empire kuuluivat niin ikään lemppareihin, samoin kuin encore kokonaisuudessaan. Sekä Wasp Nest että About Today olivat yllätyksiä, ihania sellaisia. Nämä Cherry Tree EP'ltä (joka on rakkain julkaisuni bändiltä, vaikka kokonaisista albumeista Alligator onkin feivöritein) löytyvät kaunokaiset antavat toivoa siitä, että vielä joskus kuultaisiin livenä myös sydämeni pakahtumaan saava All Dolled-Up in Straps.
Settilista saa pientä, semisti ponnetonta kritiikkiä lähinnä odotetusta Lemonworldista, jonka versio ei jostain syystä toiminut lavalla yhtä intensiivisesti kuin levyllä. Vanderlyle Crybaby Geeks oli äärimmäisen hurmoksellinen Dessnerin veljesten akustisten kitaroiden ollessa ainoat säestävät soittimet ja koko bändin sekä yleisön vetäessä High Violetin päätösbiisiä yhteislauluna. Kellekään ei varmaankaan jäänyt epäselväksi illan tunnelmallisuus. All The Winen puuttuminen harmitti ihan pikkuisen - se kyllä soitettiin perjantaina, jolloin toisaalta puuttuivat esim. Secret Meeting ja About Today, joten kokonaisuutena torstain settilista oli mielestäni parempi. Mr. Novemberissa Berninger yllättäen juoksi yleisön keskelle laulamaan, mikä tavallaan häiritsi omalta osaltani hieman tämän yhden kaikkien aikojen mahtavimman kappaleen nautintoa, kun piti seurata mitä siellä istumakatsomossa oikein tapahtuu. Mutta suoraan sanottuna tämä kaikki on nipottavan ja pikkutarkan ihmisen pilkunviilausta muuten täydellisessä kokonaisuudessa.
Juhani kiteytti kaiken äärimmäisen hyvin yhteen otsikkoon: Keräilyä The Nationalin jälkeen. Jonnekin Aalto-salin nurkkiin keräilyä odottamaan jäivät ne sieluni rippeet, jotka ohiolaisyhtye onnistui repimään erilleen uskomattoman syvälle porautuvalla tunnelmallaan.
Kuvat last.fm, keikalla kuvaus oli tyypillisesti kiellettyä.
p.s. Videoita löytyy tietysti Tubesta isommatkin läjät, mutta suosittelen myös tätä tunnelmaa tihkuvaa Englandia, ilmeisesti iPhonella muokattu vanhahtavaksi, ah.
