Ihan pieni paluu viime torstain upean muusikon upeaan keikkaan, joka jäi valitettavasti osaltani keskeneräiseksi. Aivonystyröitä painavan flunssan ja seuraavan päivän kisamatkalle lähtemisen kanssa ei kuitenkaan sopinut leikkiä, ja aikainen nukkumaanmeno oli ainut järkevä ratkaisu. Siitäkin huolimatta, että ennen encorea tämä engelsmanni oli kuuleman mukaan kävellyt laulamaan keskelle yleisöä ja halannut ystävääni. Är ja mur! Mutta kaikkea ei voi saada, ja jo pelkästään lähtöni hetkeen asti keikka oli onneksi korvia hivelevä.
Ed Harcourtiin tutustuin muutama vuosi sitten. Uusin albumi Lustre ei ole sykähdyttänyt samalla tavalla kuin vuoden 2006 The Beautiful Lie, mutta jälkimmäinen kuuluukin kenties koko vuosituhannen parhaimpiin levyihin. Keikkaa siis odotettiin ja paljon. Tavastian eteen parkkeerannut keikkabussi peräkärryineen antoi osviittaa bändin mukana olosta, mutta loppujen lopuksi bändi olikin yhtä kuin Ed itse: sähköpiano, erilaiset kitarat, banjo, vetopasuuna, tomtom – kaikkien soittimien käsittely luonnistui. Yllättävän runsaat välispiikit loivat rennon tunnelman, kuin koko yleisö olisi ollut osa pientä jamittelusessiota. Pianosta irti lähteneet nuotit kutkuttivat sisuskaluja, laulusta puhumattakaan. Massiiviseksi paisunut God Protect Your Soul sekä syntymäpäiväänsä viettäneen yleisön edustajan pyynnöstä soitettu Rain on the Pretty Ones olivat setistä henkilökohtaisesti koskettavimpia. En halua edes tietää, soitettiinko setin lopussa vielä Late Night Partner tai You Only Call Me When You’re Drunk, sillä silloin tunnin jälkeen lähteminen harmittaisi entistä enemmän.
En ehkä olosuhteista johtuen saanut keikasta irti kaikkea sitä, mitä olisin terveenä ja hyvinvoivana saanut, mutta niin upea se oli, etten malttaisi odottaa seuraavaa kertaa. Sillä tosiasia on, että jo edellisen Suomen vierailun jälkeen Mr Harcourtin piti lopettaa musiikin teko ja keikkailu kokonaan, mutta kuinkas kävikään? Hyvä näin. Ja lisää tätä, kiitos.
