Across The Universe

Lainasin ystävältä hänen suuresti kehumansa, Julie Taymorin ohjaaman Beatles-musikaalin Across The Universe. Kiitos. Katsoin sen eilen.. ja uudelleen tänään. Se on aivan ihastuttava, mielikuvituksellinen, täynnä toinen toistaan erilaisempia kohtauksia ja lauluja, kontrastia. Siksi se ansaitseekin heti paikkansa lempielokuvieni joukossa. Sekä elokuva ja sountrack ovat varmasti jo ensi viikolla matkalla luokseni postitse. Elokuvassa eletään 60-lukua. Liverpoolissa telakalla työskentelevä Jude lähtee Amerikkaan etsimään isäänsä. Siellä hän ystävystyy Maxin kanssa ja rakastuu tämän siskoon Lucyyn. Ystävykset muuttavat New Yorkiin, jonne Lucykin saapuu. Ystäväporukkaan löytävät tiensä myös Sadie, Prudence ja Jo-Jo. Vietnamin sota muuttaa kuitenkin myös näiden nuorten aikuisten maailmaa. Pääosissa nähdään: 

 Evan Rachel Wood Lucyna

 Jim Sturgess Judena

 Joe Anderson Maxina

T. V. Carpio Prudencena

Dana Fuchs Sadiena

ja Martin Luther McCoy Jo-Jon roolissa.

(kuvat: imdb, googlen kuvahaku)

Lisäksi elokuvassa nähdään pienissä rooleissa muun muassa Bono, Joe Cocker, Eddie Izzard, Salma Hayek. Jim Sturgess lauloi itsensä sydämeeni heti elokuvan ensisekunneilla, kun avasi suunsa. Miehen aksentti sai polvet veteläksi. Myös Joe Anderson oli ihana. Jos Kurt Cobainista tehtäisiin elokuva, olen vakuuttunut, että juuri Joe esittäisi Kurtia. Lemppareiksi nousivat heti nämä kolme kohtausta: I Want You, Strawberry Fields ja All You Need Is Love.

Sara - Takauma

Tässä blogissa on musiikin saralla nähty aivan liian vähän a) metallia b) jotain muuta suomalaista kuin Manboyta (se nyt vain on paras, sori vaan). Asia korjaantuu nyt! Suomalaisbändien kakkossijan nimittäin itselleen rohmuaa Kaskisen ylpeys Sara. Olen tykkäillyt bändistä Kromi-albumista lähtien, välillä vähemmän, välillä enemmän. Edellinen Veden Äärelle oli jälleen askel eri (mielestäni parempaan) suuntaan, vaikka bändi on koneita aina jossain määrin käyttänytkin. Tässä upea päätösbiisi Takauma. Se alkaa rauhallisesti, hiipii kohti kitarakertsiä ja konerytmeillä valeltua industriaalista loppuhuipennusta. Liveversio on yllättävän siistin kuuloinen, mikä kyllä johtuu valitettavan suuresta taustanauhojen käytöstä. Tosin näyttäisi siltä, että bändin toinen kitaristikin on jossain kadoksissa. Hmm. Mahtibiisi anyway.

p.s. Myspacesta löytyvä uusi kappale on todella hämmentävä, ainakin introllaan! Uutta levyä odotellessa...

p.p.s. Oikeasti tällä paikalla piti olla norjalainen supermelankolinen Ulver, joka nähdään sekä tänään että huomenna Nosturissa. Piti mennä paikan päälle kuuntelemaan, kun lippua lauantaille oli vielä jäljellä, mutta Kelan jättikarhulasku (1150e) tuijotti minua siihen malliin, että päätin jättää tällä kertaa väliin. Eiköhän poppoo nähdä Suomessa uudemmankin kerran.

p.p.p.s. Bemu, odotan ainakin sulta jotain kommenttia tähän! ;)

The Swell Season @ Kulttuuritalo

Kevään tulevilla keikoilla on paljon tekemistä, jos aikovat päihittää lauantaisen The Swell Seasonin! Vähään aikaan en ole kokenut mitään niin intensiivistä, niin hyvän fiiliksen (ja toisaalta kyyneleitä) nostattavaa. Livekokemus nousee top kolmoseen kevyesti. Oli aivan mieletöntä!!!!

Kulttuuritalolla lämppärinä oli jenkkiläinen folk-laulaja Josh Ritter. Ihan leppoista musiikkia mies ja kitara -tyyliin, mutta aika perinteistä lajilleen. Ei siis mitenkään erityisen sykähdyttävää (itseasiassa levyt kuulostavat paremmalta kuin live). Itse The Swell Season oli Glen Hansardin juhlaa. Hän lauloi suurimman osan kappaleista Irglován häärätessä pianon ääressä ja keskittyen taustalauluihin. Toki naisvoimaa tai -hempeyttä, miten sen nyt ottaa, kuultiin esimerkiksi surullisessa If You Want Me'ssa. Setti aloitettiin Once-leffan parhaimmistolla, Falling Slowly'lla, ja jatkettiin enimmäkseen kyseisen soundtrackin ja uusimman Strict Joy -levyn antimilla. Sain fiilistellä muitakin lemppareitani, sellaisia kuten When Your Mind's Made Up, High Horses ja ihanaakin ihanampi I Have Loved You Wrong. Yleisöä laulatettiin mukana helpoilla aa-aa-melodioilla sekä viimeisessä biisissä ihan kunnolla. Se nimittäin koostui napsutusleikistä sekä 'devil town'- ja 'all my friends were vampires' -sanoituksista. Myös välispiikit saivat nauruhermot hyrisemään useasti.

Venuesta sen verran, että en ole koskaan aiemmin ollut Kulttuuritalolla sellaisella keikalla, jossa koko yleisö on istumapaikoilla. Tässä tapauksessa oikeampi sana olisi siis konsertti. Tunnelma oli rauhallinen - yleisö keskittyi täysillä kuunteluun kappaleiden aikana, mutta repesi runsaisiin aplodeihin ja riemunkiljahduksiin aina bändin hiljentyessä. Ennen encorea ja sen jälkeenkin kaikki nousivat tietenkin seisomaan. Mahtavaa! Ainoa häiritsevä tekijä oli muutamat kamerat, joiden salamat vilkkuivat muuten pimeässä salissa. Isoissa halleissa tällaiset asiat eivät häiritse, mutta pienessä konserttisalissa kirosin itsekseni moneen kertaan salamavalojen hieman pilatessa tunnelmaa. Ja tietenkin osasyy pieneen ärsytykseen oli se, että en itse ottanu kameraa mukaan... Koska se on yleensä kiellettyä, en viitsinyt edes yrittää. Olisi näemmä pitänyt.

Tällä hetkellä tuntuu typerryttävältä kuunnella The Swell Seasonin levyä. Kitararäminät, laulut, bassot, yhtään mitkään eivät pääse levyllä siihen samaan tiheään tunnelmaan kuin keikalla. Keikka kesti reilusti yli kaksi tuntia, enkä olisi tahtonut illan koskaan loppuvan. Myös muusikoilla tuntui olevan äärimmäisen hyvä fiilis. Kyseinen bändi on nähty Suomessa nyt kahteen kertaan, joten hyvin todennäköistä on, että tämäkään kerta ei jäänyt viimeiseksi. Ainakin kovasti toivon niin!


Kuvat

The Runaway

Rakastuin muutama vuosi sitten totaalisesti Brooklynilaiseen indie-bändiin nimeltä The National. Odotukset toukokuussa ilmestyvän uuden levyn suhteen nousivat allaolevan biisin kuultuani vieläkin suuremmiksi. Ei ole tarpeeksi sanoja kuvailemaan, kuinka kaunis biisi on. Bändin molemmat Suomen keikat (Ruisrock 2008, Ankkarock 2009) nähneenä toivon todella, että pojat tulisivat tänäkin vuonna tekemään festarikesästä paremman! Kiertuepäivät Amerikassa näyttäisivät loppuvan juuri ennen Provinssirockia..

P.S. Minulle youtube kiukuttelee taas eli jos embeddaus ei toimi: KLIK!

The Swell Season - I Have Loved You Wrong

Heti Amélien jälkeen maailman sympaattisimman elokuvan, Oncen, päätähdet Glen Hansard ja Markéta Irglová tekivät mainetta niittäneeseen indieleffaan itse kaiken esittämänsä musiikin. Soundtrackista tulikin hitti, ja duo on kiertänyt The Swell Season -nimellä ympäri maailmaa esittämässä niin elokuvan biisejä kuin muutakin omaa tuotantoaan, vetäen saleja täyteen haltioitunutta yleisöä. Joskin irlantilaisen Hansardin ja tsekkiläisen Irglován musiikkiprojekti alkoi jo ennen elokuvatähteyttä. Hempeitä, paljaita, melankolisia ja aavistuksella riutuneisuutta kuorrutettuja kappaleita voi kuulla huomenna Helsingin Kulttuuritalolla. Jiihaa! Jos ei pääse paikalle, ovat esim. YouTube ja Spotify ystäviä. Ja jos jostain kumman syystä Once on jäänyt näkemättä, hankkiudu leffavuokraamoon heti. Sitä ennen kuuntelehan tämä ihanuus ♥

Nirvana - All Apologies (unplugged in NY)

Cobain Unseen -kirja on herättänyt Nirvana-faneuteni henkiin. Kurt yhdistää lakonista laulua ja patoutunutta vihaa niin osuvasti, että pelottaa. Miehen surullisen kohtalon tuntee varmasti jokainen, mutta musiikki elää yhä. Tähän ei tarvita sanoja.

Luulitte ehkä, että Nirvana-jutut jäävät tähän, mutta ehei - eräs pikkujuttu on varastossa hautumassa... ;) Viikonlopun ajattelin rentoutua (= potea flunssaa) synnyinpaikkakunnallani. Rentoutukaahan tekin!

Wolfmother - Dimension

Viikonlopun soundtrackin esittäjäksi valikoitui kaksi levyä (eri kokoonpanoilla) julkaissut aussibändi Wolfmother. Ja ihan vain siksi, että kyseinen poppoo on kiinnitetty esiintyjäksi tulevan kesän Provinssirockiin. Vaikka ko. tapahtuman muu tarjonta ei ainakaan tällä hetkellä nappaa (oikeasti, Rammstein, eikö muuta keksitty), pitänee Suomen surisevimmille festareille lähteä pyörimään ja heilumaan Susiäidin tahtiin. 1960-luvulta aina nykypäivän rockiin (Radiohead, the White Stripes) asti vaikutteensa ammentava yhtye valloittaa jytisevillä rytmeillään ja psykedeelisellä soundillaan. Me likes, vaikkei tämänkaltainen musiikki kai muuten repertuaariini juuri kuulukaan.

Massu täynnä katkarapusalaattia ja pari lepopäivää edessä. Voisi sitä pahemminkin asiat olla ;) Vauhdikasta viikonloppua!