My life with Music, osa 1

Blogini ensimmäisen arvonnan yhteydessä pyysin kommentoimaan juttutoiveita tai -ideoita. Yksi niistä oli suhteeni musiikkiin. Musiikki on aina ollut osa minua, joten varoitus - tästä ei tule ihan lyhyt juttu... Joten jaankin sen kahteen osioon. Tässä osa 1 - musiikin kuunteleminen.

Elettiin vuotta 1983. Syntymäpäiväni viikolla Billboardin listan ykkösenä killui Michael Jacksonin Beat It, joka ei kuuluisasta riffistään huolimatta ole onneksi toiminut ohjenuorana musiikillisessa elämässäni. Pienenä parasta olivat Disneyn punaiset satukasetit sekä Rölli-peikko, molemmat lauluineen päivineen. Meillä oli kaikki ilmestyneet Rölli-kasetit jotka tietenkin osattiin ulkoa. Muita lempparilastenlauluja olivat kaikki mahtavat tv-tunnarit sekä Keke Rosberg -niminen laulu. Muutimme Englantiin pariksi vuodeksi 1980-luvun lopulla, ja siellä tutustuin paitsi yhä mahtavampiin tv-ohjelmiin ja niiden tunnusmelodioihin, myös Kylie Minoguen I Should Be So Lucky -hittiin, joka välittömästi kipusi myös oman listani ykköseksi. Locomotion tuli kovaa perässä.

Kaikki keillä tiedän olevan vanhempia sisaruksia, ovat pääsääntöisesti kuunnelleet parempaa musiikkia nuorempana verrattuna minuun, vanhimpaan lapseen. En ole voinut ammentaa vaikutteita isosiskolta tai -veljeltä, vaan kaikki musiikin pohjamudat on kierretty, TOP40-listaa ja Jyrkiä seuraten. Pahimmat mokat lienevät tapahtuneet ala- ja yläasteilla. Suomeen muuton jälkeen elin 1980-luvun slovari-C-kaseteista, joita vanhemmillani oli. Esimerkkeinä mainittakoon F. R. Davidin Words sekä Bonnie Tylerin It's A Heartache. Ala-asteen kuluessa vanhempien kätköistä löytyi muutakin kivaa, kuten Abbaa, Queenia, Creedence Clearwater Revivalia ja Eaglesia. Sitten tuli eurohumppa. Technojumputus ei ikinä ollut sataprosenttisesti minun juttuni, mutta annas kun radiosoittoon tuli jotain verrattain erilaista - Rednex! Siskolla oli tämä kasettina, ja muistan eräänkin kesäyön kun kolmestaan serkkumme (kröhöm) kanssa laitoimme isukin stereot täysille, aukaisimme olohuoneen ulko-oven ja hypimme kasteisella pihanurmella Cotton Eye Joen tahtiin. Ensimmäinen bändipaitanikin taisi olla Rednex... (Kuuluuko tämä niihin asioihin, joita ei ikinä kannattaisi kertoa?)

Jossain määrin sitä tuli kai muutakin jumputusta, kuin Rednexiä, kuunneltua muiden mukana. En tiedä kehtaanko, mutta mainitsen silti 2 Unlimitedin... (tässä vaiheessa kaikki voivat oksentaa kuorossa) Olin myös armoton Whitney Houston -fani Bodyguardin tiimellyksessä. Sen sijaan kova poikabändidiggari en ole koskaan ollut. NKOTB ja Take That olivat minulle tuttuja vain lehdistä, eivät levysoittimesta. Pidin heiltä lähinnä joistakin tietyistä biiseistä mutta en koko tuotannosta. Esimerkkeinä mainittakoon East17'n Stay Another Day sekä tietenkin TT'n Babe. Kun tietoisuus Backstreet Boysin olemassaolosta saavutti myös tämän maailmankolkan, olin myyty. Voisiko tämä olla minun ikioma poikabändini? Vaan ei. Jaksoin ensimmäisen levyn ajan jollain käsittämättömällä hypetyksellä, jonka jälkeen koko poppoo (lempijäseneni Nick Carter mukaan lukien, voi yök) sai jäädä soimaan jonnekin muualle, kuin minun huoneeseeni. BB'n tullessa pinnalle olin seiskaluokkalainen. Palatakseni hetkellisesti vielä ala-asteeseen, on sieltä pakko mainita ihku Bon Jovi. Heidän legendaariset balladinsa Always ja Bed of Roses ovat syöpyneet mieleeni kyllä ikiajoiksi, ja sanat osaan toki vieläkin ulkoa.

Yläasteen alussa musiikkimakuni alkoi muuttua tietyllä tapaa trenditietoisemmaksi. Kehiin tuli Rasmus Ghostbusters-hitin kautta sekä Apulanta, jonka PVC-unelmia on edelleen yksi kauneimmista suomeksi lauletuista kappaleista (ja tuo väistämättä mieleeni discojen viimeiset hitaat). Rasmuksen kautta kehiin tuli saman lafkan Innpeach. Bändi on tänäkin päivänä kuuntelussa ainakin parisen kertaa vuodessa. Nostalgiaa :) Sen sijaan Rasmus sai jäädä the-etuliitteen ja Jannen Akiksi vaihtumisen myötä repertuaaristani pois. Kenties joskus voisin myydä alkuaikojen sinkkuni jollekin haluavalle, niistä saisi varmaa ulkomailla kivat rahat... Muita 'parempaan' musiikkimakuun päin suuntautuvia lempiyhtyeitä olivat perusbrittipopin (Oasis, Blur, Pulp, Suede) ohella mm. HIM ja Babylon Zoo.

Suurin, ja monelle kaikista käsittämättömin, musiikillinen perversioni (Smakin ja Justinin lisäksi) on Hanson. Fanitin bändiä heti alusta alkaen, ja uusimpiakin levyjä omistan vaikken niitä oikeastaan kuuntele. Olen tullut mielipiteideni suhteen hyökkääväksi puolustajaksi - useammin kuin jaksan laskea, olen joutunut kuuntelemaan ystäviltäni Hansonin haukkumista. Minulla olisi varmaan kaikki valmiudet puolustaa bändiä oikeuden edessä. Tehdäänpä siis teillekin muutama seikka selväksi: ensinnäkin, kyseessä ei ole poikabändi. Toki bändin jäsenet olivat nimenomaan poikia, eivät miehiä, kun he aloittivat uransa. Mutta he tekevät itse omat biisinsä, laulavat ja soittavat itse, eivätkä keskity keikoillaan kummallisiin tanssirutiineihin. Kuinka monen poikabändin voi sanoa tekevän samaa? Ike, Tay ja Zac toimivat kuten mikä tahansa rokkibändi. Ainoana poikkeuksena se, että he aloittivat toimintansa huomattavan nuorina. Ehkä ikä on juurikin se, jonka vuoksi jotkut bändit jäseneineen tulevat helposti tallotuiksi. Enhän voi sanoa että itsekään ottaisin tällä hetkellä pinnalla olevia Tokio Hotelia tai Sturm Und Drangia yhtä vakavasti, kuin pidemmän linjan rokkareita. Hanson on 12 vuoden jälkeen kuitenkin voimissaan, levyttää oman itsenäisen levymerkkinsä alla ja on Jenkkien indie-piireissä edelleen varsin suosittu. Pelkän MMMBopin perusteella bändiä ei siis voi tuomita!

Yläasteen keski- ja loppuvaiheen suosikkibändit ovat monet pysyneet menossa mukana näihinkin päiviin asti: Garbage, the Prodigy, the Smashing Pumpkins, Radiohead, Nirvana ja Bush soivat Winampistani vieläkin. Nirvana oli Hansonin lisäksi ykkössuosikkini jossain vaiheessa. Kurt Cobainin elämästä tuli pidettyä esitelmä jos parikin, mutta valitettavasti en usko että enää osaisin hänen elämänsä vaiheita ulkoa ;)

Lukiossa musiikkimakuni laajentui entisestään, kävi välillä harhateillä ja palasi sitten takaisin. Kaikki nuo sivuraiteetkin ovat kuitenkin jättäneet jälkensä minuun - räppikin. En tiedä miten pystyi kuuntelemaan suomiräppiä (Huom! En omistanut yhden ainutta levyä, sentäs.), kun enää en voi sietää sitä sekuntiakaan. Inhoni ei kuitenkaan ole onneksi soljunut kahden maailman parhaan hiphop-artistin puolelle: Tupac Shakuriin ja Eminemiin. Vaikka en kumpaakaan kuuntele enää, arvostan molempien riimittelytaitoja.

Lukioaikoina tuli kova nu-metal-aalto, joka sai sijan sydämessäni alternative rockin (Silverchair, Kent, Weezer, Manicsit) ja koneellisemman musiikin (Massive Attack, Fatboy Slim) lisäksi. Olin pukeutunut lökäpöksyihin jo jonkin aikaa, joten koin Kornin, Limp Bizkitin, Linkin Parkin ja Deftonesin jotenkin omakseni. Kotimaisista esiin pomppasivat Sara ja Nicole, joista ensimmäisenä mainittu on Suomen parhaimpia tänäkin päivänä. Deftonesia lukuun ottamatta en enää juurikaan kuuntele ns. pomppumetallia, muuta kuin nostalgiatripeissäni. Vaikka esim. Kornilla on aivan loistavia tekeleitä.

Lukion lopussa tutustuin kahteen maailmankaikkeuden hienoimpaan yhtyeeseen - Museen ja Manboyhin, kun molemmat julkaisivat debyyttilevynsä. Myös The Ark tuli tutuksi silloin, kun vain kourallinen suomalaisia tiesi mistä oli kyse. Musiikkimakuni parantumisesta noihin aikoihin voin suurimmaksi osaksi varmasti kiittää ystävääni Heliä, jonka kanssa on vietetty monet hetket keikoillakin :) ♥ Noista lukiovuosista jotain on jäänyt, jotain uutta tullut, jokin vanha lemppari lähtenyt pois levyhyllyn tietämiltä. Kuuntelen erilaista musiikkia kausittain ja haalin jatkuvasti uutta kuunneltavaa. Tällä hetkellä kuuntelen paljon hidasta, melankolista musiikkia ja elokuvien soundtrackeja. Myös vuodenaika vaikuttaa asiaan. Musiikkimakuni on verrattain laaja, ja pyrin suhtautumaan avoimin silmin kaikkeen uuteen.

Parhaiten kuuntelemani musiikin ilmaisee aakkosin, siksi lista. Mukana on myös sellaisia joita tulee kuunneltua aika harvoin, mutta jotka mielestäni ansaitsevat listalle pääsyn kuitenkin. Livenä nähdyt on lihavoitu. Keikat ovat elinehto ja jotain, jonka vuoksi kannattaa valvoa 28 tuntia putkeen (Muse 2007). Keikat ovat hetkiä, jolloin on todella läsnä. Jolloin voi tuntea koko tunteiden kirjon yhden tunnin aikana, ja olla silti muistamatta mitään tapahtuneesta jälkikäteen. Joku onkin joskus sanonut, että todellisista läsnäolon hetkistä meille ei jää mitään muistikuvia. Hyppiä hikisenä massan mukana ja pyrkiä aina eturiviin, en tiedä mitään parempaa... Ehkä teen sitä vielä nelikymppisenäkin, who knows :) Tykkään myös valokuvata paljon keikoilla.

Mutta tässä tämänhetkinen lista!


30 Seconds to Mars, 65daysofstatic, 120 Days

The Ark, Air, A Perfect Circle, At The End, the Arcade Fire, Antony and the Johnsons, A Fire Inside, Ayumi Hamazaki, Apulanta (vanha), the Album Leaf, Ash, Akira Yamaoka, Amiina, Apocalyptica, Agua de Annique, Alanis Morissette, Anathema

Bush, Björk, Blackfield, Bat for Lashes, Basement Jaxx, the Black Heart Procession, Belle & Sebastian, Billy Talent, Blonde Redhead, Bright Eyes

CMX, Carpark North, Coldplay, the Cure, the Crash, the Chemical Brothers, the Cranberries, the Cardigans, Coheed and Cambria, City & Colour, Catatonia

Death Cab for Cutie, Danny Elfman, Daughter Darling, Don Johnson Big Band, Deftones, David Bowie, Depeche Mode, Disco Ensemble, Damien Rice, Day Eleven, the Desert Sessions, the Dissociatives, the Devin Townsend Band, Don Huonot

Ed Harcourt, Editors, Elliott Smith, Explosions in the Sky, Evaline, Eluvium, Eagles of Death Metal

Foo Fighters, Fatboy Slim, Faith No More, Fresh Body Shop, the Fray, the Flaming Lips, Funeral for a Friend, Frost*

Goldfrapp, Garbage, Goo Goo Dolls, Godspeed You! Black Emperor, the Gossip, the Gathering

Howling Bells, Hole, HIM, Hanson

IAMX, Indochine, Interpol, Innpeach, Incubus, I Was a Teenage Satan Worshipper

José González, JJ72, Juliette & the Licks, Jeff Buckley, Jamie Cullum, Joy Division, Jon Hopkins, Justin Timberlake

Kent, the Killers, Katatonia, Khoma, Korn, Ken Stringfellow, Kings of Leon, Kotiteollisuus, Kiki Pau

Lapko, Lemonator, Ladytron, Lisa Hannigan, Landon Pigg

Muse, Manboy, Mew, Massive Attack, Mercury Rev, Manic Street Preachers, Marilyn Manson, Múm, Moi Caprice, Moby, Metallica, Melissa auf der Maur, Magenta Skycode, Mogwai, Morrissey, Moto Boy, Mark Lanegan, Maria Solheim, Mars Volta, Maserati, Mar, Martha Wainwright, Moloko

Nine Inch Nails, Nirvana, Nick Cave and the Bad Seeds, No-man, the National, Nada Surf

Oasis, Opeth, Oceansize

Placebo, Peaches, Pink Floyd, Portishead, Porcupine Tree, the Postal Service, PJ Harvey, the Prodigy, Pulp, Powderfinger, Pedestrian's Motor, Patrick Wolf, Patrick Watson, Philip Glass

Queen, Queens of the Stone Age

Radiohead, Rufus Wainwright, Regina Spektor, Radical Face, Rage Against the Machine, Röyksopp, REM, Róisín Murphy, Ray LaMontage, Robert Pattinson, Rödsögården

the Smashing Pumpkins, Silverchair, Sigur Rós, Sara, Snow Patrol, Skunk Anansie, Stereo Sister, Stone Temple Pilots, Sneaker Pimps, Scott Matthews, the Strokes, Suede, Sonic Youth, Smak, Steven Wilson, Slipknot, Soundgarden, the Smiths

Tool, Tori Amos, Teamp Sleep, Tom Waits, Teitur, Tracy Chapman

Ulver

Vast, the Verve, Violent Femmes, Vanessa Carlton, Viola, Von Hertzen Brothers

Weezer, the White Stripes, Weeping Willows, Wolfmother, Wolverine

Yoav

Zero 7



Eiköhän siinä ollut nyt tarpeeksi :) Toinen osa tulee joskus, ja siinä käsittelen musiikin harrastamista ja muuta pohdintaa. Flunssa alkaa täällä jo hellittää, joten lauluääneni muistuttaessa variksen raakkumista, voinen silti huomenna jo palata treenien pariin, jei!

Loppuun vielä Placebon Special Needs -video, joka on loistava. Kyseinen bändi on juuri se, jonka näen kolmatta kertaa ensi kesän Provinssissa. Ei välttämättä ole juuri tämän päivän lempparini, mutta kaikkien aikojen lemppari kyllä ja nimenomaan henkilökohtaisin sellainen. Enjoy!