Silverchair - Ana's Song

Sountrack viikonlopulle: nostalgian pyörteissä australialaisrokkareiden tahdissa. Teiniangstin siivittäminä iltoina tätä tuli kuunneltua useasti. Eikä laulaja-kitaristi Daniel Johns ole yhtään pahempi, vaikka tämän ilmestyessä kymmenisen vuotta sitten olikin kirjaimellisesti anorektisen laiha. Miten joku kappale voi vieläkin saada hengen salpautumaan?

15.11. <3

Huh. Oulusta on palattu, pää muutamia asteita viisaampana sisältä ja vaaleampana päältä. Kampaajan tuolissa istuminen tosin meinasi olla kovastikin kutkuttavaa hetki aiemmin saamani tiedon vuoksi - 15.11. räjähtää jälleen Helsingin jäähallilla, ja on hyvin mahdollista, että jokin Angkor Watin keikalla kuulluista biisiversioista koetaan myös Suomessa. Itsehän olen tokikin sitä mieltä, että Placebo tulee jälleen kerran Suomeen vain sen takia, että laulaja-kitaristi Brian Molko unohti kesäkuun Provinssikeikan yhteydessä kosia minua. Sillä mitään muuta järkevää syytä toiselle keikalle saman vuoden aikana ei ole, eihän?

Meds

Tällä hetkellä en tiedä mitään kauniimpaa, kuin musiikillisen listani ykkösijalla keikkuvan yhtyeen Angkor Wat -live biisistä, joka on kuulunut lemppareihini sen ilmestymisestä lähtien reilu kolme vuotta sitten. Pakko jakaa tämä teidän kanssa. ♥

Alkuperäinen levyersio kuunneltavissa täällä. Brianilla oli tuolloin selkeästi joku hiuskompleksi, kun kaikki piti ajaa pois. Onneksi hän tuli järkiinsä ja kasvatti jälleen pitkän letin. Oh yes I'm a sucker for long hair, muahaha.

Secret Meeting

Olisihan se pitänyt arvata - jo ensimmäisinä lomapäivinä sattuu ja tapahtuu niin paljon, että asiaa riittäisi useampaankin postaukseen. Tuskin tulevat järjestyksessä, ja osanhan voin ajastaa ensi viikkoisen pohjoisen reissuni ajaksi, mutta aloitetaan nyt kuitenkin Ankkarockista.

Vantaan Korsoon tuli lähdettyä kasarihenkisissä vetimissä. Onneksi päärusetti hieman pehmensi lookia, ja erotuin rokkiäijistä edes jotenkin. Sadetta luvattiin koko sunnuntaipäiväksi, mutta me suuntasimme festareille vasta kuuden aikaan illalla, ja saimme niskaamme muutamia pisaroita menomatkalla. Paikan päällä säilyttiin täysin kuivina. Siis sateesta, hiki on eri juttu.

Tehosekoitin olisi ollut lauantaina kiva, samoin pari muuta, mutta köyhyyden ja laiskuuden vuoksi otettiin kohteeksi ainoastaan sunnuntaina rokannut The National. Settilistaan sisältyi lemppareita ja yksi uusikin biisi. Sinänsä keikka ei tunnelmaltaan vastannut viimekesäistä Ruisrockin telttakeikkaa, mutta viimeinen biisi ratkaisi kilpailun Ankkarockin hyväksi. Mr November räjäytti pankin paitsi yksinkertaisesti ihanuudellaan, myös vokalisti Matt Berningerin päätöksellä astua alas lavalta suoraan eteemme. Matt tarttui ojennettuun käteeni ja minun ja muiden fanien avustuksella nousi laulamaan loppubiisin sille korokkeelle, joita turva-aitoihin on järjestysmiesten työn helpottamiseksi laitettu. Ah ja voih!

Jälkeenpäin Matt ja Dessnerin veljekset nähtiin TV on the Radion keikalla - artistien puolella aitaa tokikin. Itse en eri tyylejä sekoittelevalle jenkkiyhtyeelle kovasti lämmennyt, joten lähdimmekin muutaman biisin jälkeen kotia kohti - välttäen viisaasti pahimmat ruuhkat.

Suomalaisilla suurilla festareilla on jokaisella täysin oma henki. Provinssirock on 'ihmisten juhla', joka yleensä toimii kaikilta osin hyvin. Lisäksi Provinssissa harvoin on huono sää. Ilosaarirockissa on oma letkeä tunnelmansa, Ruisrockin miljöö ja tarjonta ovat usein huipputasoa, mutta järjestelyt eivät niinkään. Ankkarock on aina itselle ollut se pääkaupunkiseutulaisten festari. Se, joka päättää festarikesän, ja jonka tarjonta ei yleensä vastaa omaa makuani, kuin korkeintaan parin bändin osalta. Tänä vuonna muutama muukin oli päättänyt, ettei tarjonta vastannut omaa kysyntää. Kävijämäärä kun romahti melkoisesti. Itse en myöskään pidä Ankkarockin ympäristöstä paljoakaan, enkä jossain määrin miellä sitä festariksi ollenkaan. En tosin ole ikinä Korson festareilla viettänyt kuin päivän kerrallaan, kolmesti elämäni aikana.

Vaikka festarikesä taitaa olla virallisesti ohi, on syksyllä tulossa paljon odotettu Musen keikka, sekä varmasti monia muitakin varteenotettavia ehdokkaita saapuu Suomeen. Huomiseen Madonnan konserttiin minua ei saa kirveelläkään - taidan pysytellä täällä omilla hoodeilla, niin eivät ihmisten sankat joukot häiritse menoani. Viimeistään tammikuussa voi kuitenkin taas herätä siihen piinaavaan tunteeseen, että miksi festarit eivät jo julkista esiintyjiään ;) Ja sitten voi taas kirota sitä, miten suomalaisilla järjestäjillä ei taaskaan ollut rahaa Coldplayhin tai Radioheadiin...