I Know The Kind Of Beast That I've Become

                                       
                                         NINA KINERT                                                  ANE BRUN

                                            "Beast"                      vs.                            "To Let Myself Go"      

Ulkona on kovin sateista, joten tämän viikon Battle keskittyy melankoliseen musiikkiin, josta vastaavat  ruotsalainen Nina Kinert ja norjalainen Ane Brun. Nämä kaksi skandinaavista naislaulajaa ovat tehneet yhdessä yhteistyötäkin. Rakastan tällaisia tummasävyisiä melankolisia balladeja, mikä ei taida tulla teille yllätyksenä.

Kumpi melankolisista biiseistä viehättää enemmän?

(kuvat: googlen kuvahaku)

Heartbeats

Toisella taholla Paivi kyseli rockballadien perään. Tämä innoitti minua kokoamaan aiemman mp3-listani myös Spotifyhin. Kollektiivista tosin tuli oikein kunnon sekasikiö ja tyylilajeja löytyy laidasta laitaan. Niiden maailmankaikkeuden upeimpien biisien joukossa on myös rockin ja popin klassikoita, joiden esittäjiä en normaalina päivänä kuuntele lainkaan. On kulttiballadeja, rakkauslauluja, muuten vaan mahtavia hitaanpuoleisia biisejä sekä kunnon synkistelyyn sopivia ralleja. Jokaiselle jotakin.

Vaikkakin moni tärkeä jäi tietokannan epätäydellisyyden vuoksi puuttumaan (Apulanta - Odotus, Apulanta - PVC-unelmia, Bush - Swallowed, Innpeach - Don't look at these; muutamia mainitakseni), voinee tästä listasta nauttia anyhow. Ulkona on harmaata ja sateista, kädessä jättimäinen teekuppi, seurana jylhä yksinäisyys. Täydellistä.

Heartbeats

Kuva: crazy4franz

PSSSST. Spotifyllahan on nyt myös Open-versio, johon ei tarvita kutsua lainkaan. Rajoituksena siinä tosin on 20 tunnin kuunteluoikeus per kuukausi. Mutta jos et Spotify-tunnuksia vielä omista, tsekkaa tämä vaihtoehto!

White Lies - To Lose My Life

Priorisoiminen on aina välillä vähän pyllystä. Paitsi että Flow ja Ankkarock menevät päällekkäin, ja monet tytsyt allekirjoittanut mukaan lukien joutuvat jättämään Editorsin keikan väliin (Flow menee edelle), täytyy myös viikon päästä rokkaava Helsinki Live skipata. Skunk Anansie ja White Lies toki kuuluvat myös alueen rajojen ulkopuolelle - toivokaamme siis loistavaa piknik-säätä! Kyseisen yhden päivän festarilipun budjetti on kuitenkin jo suunnattu muualle*. The Arcade Firen lippuja on vielä jonkun verran jäljellä, mutta pääasia on, että omassa kädessäni se jo kimaltelee kullan lailla. Ihanaa!

White Liesia sekä myöskin Editorsia on kyllä nähtävissä Musen kiertueella useammassakin paikassa tänä kesänä - toivottavasti jompaa kumpaa myös Suomessa! Kovin ovat nämä kaksi bändiä samankaltaisia. Soppaan voisi heittää vielä Interpolinkin. Mutta pitäydytään nyt niissä valkoisissa valheissa tämän viikonlopun soundtrackin suhteen.





* Saa sponssata!

How To Destroy Angels

Mielettömän upea video, upea biisi!

Mietittekö, miksi tämä kuulostaa täysin Nine Inch Nailsilta? Vastaus on yksinkertainen: HTDA eli How To Destroy Angels on Nine Inch Nailsin Trent Reznorin uusin projekti, jossa on mukana  Nine Inch Nailsin neljän viimeisimmän albumin tuottaja Atticus  Ross ja laulajana Reznorin vaimo Mariqueen.  Olen aivan varma, että jos Reznor olisi nainen, hän kuulostaisi vaimoltaan. Yllä oleva, Rupert Sandersin ohjaama video "The Space in Between" on How To Destroy Angelsin ensimmäinen virallinen video. Kyseinen biisi löytyy  heinäkuussa julkaistavalta EP:ltä, jolta löytyy myös bändin ensimmäinen single "A Drowning". Näiden kahden biisin perusteella EP vaikuttaa erittäin lupaavalta.

Wicker Park Soundtrack

Puuh, eilinen seuran kevätnäytös painaa vielä jäsenissä, mutta uuteen viikkoon on alettava. Eivätkä treenit suinkaan lopu vielä. Kesätaukoa on heinäkuu, eikä sekään kulu laakereilla leväten... Hätiäkö mitiä, motivaatiota kyllä riittää. Etenkin kun sain joukkueemme vuoden treenaaja -palkinnon, jee! :)

Asiaan. Muutama vuosi sitten ilmestynyt elokuva Wicker Park on näkemättä, mutta se ei estä nauttimasta soundtrackista. Joukko erilaisia uusia ja vanhoja indie-tuttavuuksia on kasattu samojen kansien sisään. Suurin osa on täydellisiä sateisiin sadepäiviin - hellejakson jälkeiselle viikolle siis ;) Spotifyn ystävät, hypätkää linkistä sisään!

Wicker Park Original Soundtrack at Spotify

(jos et omista Spotify-tunnuksia, biisilistauksen näkee tästä)

Kuva

The Ark - In Full Regalia

Olen tietoisesti jättänyt muutamat viime aikoina ilmestyneet upeat levyt ruotimatta (Jónsi - Go, The National - High Violet). Ehkä palaan niihin vielä myöhemmin, mutta jotenkin en saa niistä tarttumapintaa. Luultavimmin se johtuu plattojen ylimaailmallisuudesta. Jotain niin upeaa ei vain voi pukea sanoiksi.

Sen sijaan The Arkin olen tuntenut niin kauan, että olisi noloa olla kirjoittamatta mitään In Full Regaliasta. Siitäkin huolimatta, että edelliset levyt eivät ole säväyttäneet samalla tavalla kuin pari ensimmäistä.

Minun tarinani ruotsalaisen poppia ja glamrockia yhdistävän muusikkojoukon kanssa alkoi kymmenen vuotta sitten. Ystävä tutustutti minut We Are The Ark -debyyttiin, jonka biisit It Takes A Fool To Remain Sane sekä Let Your Body Decide ovat täydellistä kulttikamaa ja jaksavat laulattaa joka ikinen kerta. Keikka Popkalasetissa Tammisaaressa osoitti vokalisti Ola Salon olevan keskivertopopparia estottomampi, ja koko bändin keskittyvän musiikin lisäksi yhtenäisiin asuihin ja hyvään meininkiin. Ark onkin tunnettu energisistä live-keikoistaan. Mikäli voidaan puhua keikoista, oikea sana olisi pikemminkin show. Ola on nähty milloin enkelinsiivissä, milloin nahkahousuissa, hapsupaidassa tai pelkissä kalsareissa ja karhunkäpälähanskoissa. Hän on avoimesti bi-seksuaali, ja jokaisen ihmisen oikeus tasa-arvoiseen kohteluun näkyy selkeästi lyriikoissa.

Ensimmäisen levyn voittanutta ei siis yksinkertaisesti ole. Toiselta, In Lust We Trust -lätyltä löytyy sieltäkin uskomattomia helmiä, esimerkiksi keikoilla yleensä viimeisenä kuultava Calleth You, Cometh I. Seuraavalla kahdella levyllä suunta muuttui kitarapopista syntikkavoittoiseksi. Kappaleet olivat viihdyttäviä, mutta niiden syvällinen arvo oli kadonnut jonnekin. Poikkeukset tietenkin vahvistavat säännöt. Mutta The Worrying Kind ei valitettavasti pärjännyt Euroviisuissakaan (videolinkki on Ruotsin Euroviisukarsintojen eli Melodifestivalenin performanssi. Itse olin juuri tuolloin Ruotsissa, ja äänestin elämäni ensimmäisen ja ainoan kerran puhelimella jotakuta suorassa tv-ohjelmassa ;).

Mitä sitten viides pitkäsoitto, In Full Regalia, tuo tullessaan? Soundeja 60- ja 70-luvuilta, kitaravalleja, lauluharmonioita, menneitä hahmoja, hippimeininkiä. Täydellisen kliinisen konepopin vastakohdan siis. Mutta ei Ark mihinkään peruslähtökohdiltaan katoa, vaan höyhenpuuhkat ja kimaltava silmämeikki ovat edelleen itse musiikin ytimessä. Ensimmäinen lohkaistu sinkku Superstar on kohtalaisen tarttuva, mutta silti yllätyksetön veisu (psst, video on kyllä hieno!). Levyltä löytyy jotain huomattavasti hienostuneempaakin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja toistossaan hempeä Stay With Me herkistää sielun (ja tuo muistumia toisen platan Disease-biisistä, joskin melankolisemmissa tunnelmissa), kun taas menevä I'll Have My Way With You, Frankie sopisi parhaiten 70-luvun rokkaavaan musikaaliin. Hygiene Squad on muuten vaan vähän outo.

Mutta ei, ei se silti toimi puoliksikaan niin hyvin kuin aiemmat pitkäsoitot. Tuntuu, kuin kaiken kruunannut viattomuus olisi kadonnut. Kappaleet eivät kenties ole laskelmoituja, mutta ne jäävät silti kovin kylmiksi. Taustakuorojen määrällä ei korvata sisällöllistä latteutta. Ehkä rockkukot ovat kasvaneet aikuisiksi. Sitä suuremmalla mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavaa levyä, kun Ola Salo on ehtinyt totuttautua perhe-elämän saloihin. The Arkin monen monta kertaa livenä nähneenä odotan silti kesäistä Ruisrockin keikkaa. Tiedossa kun on lähes varmasti kunnon kimara vanhoja hittejä. Tämä bändi on yksinkertaisesti luotu esiintymään, sanan kaikissa merkityksissä.

Arcade Fire - No Cars Go

Toi auringonpaiste on ihan hullua!! Tai minä olen ihan hullu. En vaan saa auringosta tarpeekseni. Onneksi yltiöpäisen palvonnan esteenä ovat siisti sisätyö ja muut aktiviteetit, kuten tämänpäiväiset kolmen tunnin tanssitreenit... Olen silti lähes yhtä ruskea, kuin normaalisti olisin loppukesästä. Mitä ihmettä?! En minä rusketu - ainakaan tässä maailmankaikkeudessa. Ehkä syy löytyy porkkanoista, joita olen himokkaasti popsinut läpi pimeän vuodenajan.

Kaksi levyä julkaissut kanadalainen Arcade Fire on ihanuusyhtye. Lukuisilla soittimilla saadaan aikaan luomuksia, jotka saavat mielen hymyilemään väkisinkin. Jos ei kuulosta tutulta, voi olla, että olet kaikesta huolimatta törmännyt Wake Up -biisiin Where The Wild Things Are -leffassa tai sen trailerissa. Bändi nähdään kesäkuun lopulla vihdoin Suomessa, Senaatintorilla. Liput maksavat maltaita, mutta yritän nipistää jostain muualta päästäkseni tapahtumaan. Tätä en nimittäin halua missata!!

Pohdin pitkään, mikä niistä kaikista upeuksista olisi paras viikonlopun soundtrackiin. Rebellion (Lies) oli vahvoilla, mutta päädyin kuitenkin No Cars Go'hun sen ultimaalisen kesäisyyden vuoksi. Vaikka viikonlopuksi on luvattu sateita, voi sisällä silti olla aurinkoista!

Nephew @ On The Rocks

Tiistaina matkustin pikavisiitille Helsinkiin Bubblen synttäreiden kunniaksi: syömään ja tanskalaisen Nephewn keikalle synttärisankarin seuraksi. Manalassa söin itseni aivan ähkyyn pizzasta (miksen ikinä opi?!), mutta vielä mahtui jälkiruoaksi suklaakakkua. Kun päästiin keikkapaikalle On The Rocksiin, väistyi onneksi se järkyttävä itseaiheutettu mahakipukin. 

Nephew rokkasi! Keikka oli paljon parempi kuin mitä olin kuvitellut. Laulaja Simon Kvamm oli aivan loistava tapaus! Mies lauloi aivan loistavasti ja osasi todellakin ottaa yleisönsä. Kuten Bubble jo totesi, tuli miehestä vähän väliä mieleen Ian Curtis. Kvamm on kotimaassaan myös koomikko ja näyttelijä, mikä kyllä välittyi hauskoina välispiikkeinä ja eleinä.

En tiennyt mitään muita biisejä kuin sen, johon rakastuin täysin ensikuulemalta: "007 Is Also Gonna Die". Keikan aikana kyseisen biisin lisäksi suosikeiksi nousivat ehdottomasti "Va Fangool!", "New Year's Morning", "Igen & Igen", "En Wannabe Darth Vader" sekä "Police Bells & Church Sirens". Tästä voi päätellä, että tykkäsin paljon. Keikkapaikkana On The Rocks oli aika pieni, mutta intiimi. Yleisö oli todella hyvin mukana, vaikka paikka ei aivan täynnä ollutkaan. Itse tanssin eturivissä kuin viimeistä päivää.

 

(kuvat: bubble)

Lopuksi taas hieman videokuvaa keikalta: 

 

Muse - Stockholm Syndrome

Joo joo, myönnetään, liian helppo valinta viikonlopun soundtrackiksi. Etenkin, kun mitään uutta levyä tai videota ei ole pukannut nyt ihan lähiaikoina. Muse on kuitenkin muista syistä ajankohtainen. Ensinnäkin, kesä lähestyy meitä pikavauhtia ja sen myötä myös heinäkuinen livespektaakkeli Helsingin Kaisaniemessä. Toiseksi, maanantaina ilmestyy kuin ilmestyykin uusi sinkku! Neutron Star Collision (Love is Forever) on biisi, joka löytyy Twilight: Eclipse -leffan soundtrackilta ja tulee olemaan elokuvan tunnuskappale. Biisin voi jo nyt tilata ennakkoon bändin nettisivuilta. Can't wait!!

Tässä kuitenkin eräs kappale, joka on pitkällisen pohdinnan jälkeen ehkä parasta, mitä Muse on koskaan tehnyt. Mukaan lukien ne muutamat upeat b-puolet. Ja se on paljon sanottu se. Stockholm Syndromen videosta löytyy myös lämpökameraversio (tämä nyt nähtävä on US version) sekä hauska jousicover. Check them out!

Nephew @ On The Rocks

Viime viikonlopun soundtrackissa hehkutettu tanskalaisylpeys Nephew lunasti pysyvän paikan sydämessäni. Ensimmäistä kertaa Suomessa keikkaillut viisihenkinen orkesteri rokkasi, poppasi ja sai elektronisen biitin säkenöimään pikkuisen salin jokaisessa kolkassa. Yleisöä ei ollut hillittömästi, mutta se tuntui olevan sitäkin vannoutuneempaa.

Itselle tämä bändi on uusi tuttavuus. Soundit kuitenkin tuntuvat kotoisilta ja tutuilta, olematta silti liian ennalta kuultuja. Depparityyliin mahtuu mukaan ripaus Rammsteinia ja VASTia. Livenä biisit toimivatkin erinomaisesti. Kiitos tietokoneiden täyden valjastamisen liveperformansseihin, saadaan niiden ja oikeiden soittimien yhdistelyllä levyversioita vastaavat äänimaailmat aikaan. Myös miksauksella on suuret kouransa pelissä. Tärkein levy vs. live -aspekti on kuitenkin vokalisti. Jos laulu ei pysy nuotissa ja levytettäessä on turvauduttu autotuneen, jää keikkakokemus autuaasti omista kaiuttimista kuultua laimeammaksi. Tämä ei tietenkään ole muusikon tarkoitus. Ja on jopa niitä tapauksia, joiden äänet ovat satakertaisesti upeammat livenä kuin levyltä kuultuna. Mainittakoon viime viikolla toistamiseen tsekkailtu Moto Boy sekä ihana Anneke van Giersbergen.

Nephew'n kohdalla lauluongelmaa ei ollut. Simon Kvamm ylsi korkeimpiinkin säveliin ja mikä tärkeintä, uppoutui esiintymiseen täysin. Olin havaitsevinani jopa aimo annoksen iancurtismaisia piirteitä (Joy Divisionia koskaan livenä näkemättä, of course). Kvamm tosin on myös näyttelijä ja koomikko kotimaassaan. Mutta eivätpä muutkaan pojat jääneet paitsioon, vaan hengittivät musiikkia ja yleisön reaktioita soittimiensa ja taustavokaaliensa takaa. Ainoastaan basisti onnistui piiloutumaan varjoihin toisessa päässä levän mallista lavaa, ja täten jättäytymään pois huomioni kohteena olemisesta.

Setti oli mielekäs, koska se painottui uusimman DanmarkDenmark-lätyn vetoihin. Vanhoista ainoastaan Darth Vader oli tuttu ennestään, mutta kyllä aiempienkin levyjen biisit rokkasivat täysillä. Paikkana On The Rocks oli todella pieni, mutta viihtyisä. Lopputuloksena: kasa takkuista tukkaa, hikeä ja väärillä asetuksilla räpsittyjä fotoja. Niin ja mahtava fiilis.

What Is Silence What Is Shout

                                          VAST                                                                        NEPHEW

                             "Pretty When You Cry"                   vs.                    "007 Is Also Gonna Die"

Tanskalaisen Nephewn biisi "007 Is Also Gonna Die" kolahti viime viikolla ensikuulemalta aivan hemmetin kovaa! (kiitos esittelystä Bubblelle) Se muistutti minusta heti amerikkalaista bändiä nimeltä VAST. Siksi kyseiset bändit ottavatkin toisistaan mittaa Battlessa tällä viikolla. Tanskaa ja englantia lyriikoissaan sekoittavaa Nephewta voisi kuvailla Depeche Moden ja Rammsteinin sekoitukseksi, ja myös VASTin vaikutteisiin lukeutuu vahvasti Depeche Mode. Käväisin tiistaina Helsingissä Nephewn keikalla, siitä lisää kunhan saan kuvia Bubblen suunnalta.

Kumpi kolahtaa kovemmin?

(kuvat: last.fm)

Moto Boy @ Korjaamo

Hihhei ja hyvää syntymäpäivää minulle! Jostain syystä nuorrun vuosi vuodelta. 23-vuotiaana tunsin olevani huomattavasti vanhempi kuin nykyisin. Tai siis oikeastihan täytän joka vuosi 21 uudelleen... Mutta ikä onkin vain numero :)

Illalla tiedossa pienimuotoista juhlintaa Nephew'n keikan ja Reiskan kanssa, mutta sitä ennen palataan hetkeksi vajaan viikon takaiseen live-elämykseen. Ruotsalainen Moto Boy tuli tutuksi The Arkin lämppärinä ja kitaristina (Jepsonin ollessa isyyslomalla) vuoden 2007 kiertueella. Tuolloin Oulun Teatrialla tarttui minunkin korvani tähän kuulaasti ja korkealta sointuvaan miehen ääneen. Turhaan ei tätä herraa, syntymänimeltään Oskar Humlebota, kutsuta yhden miehen kuoroksi. Pääosin vain kitara ja mies -kokoonpanolla esiintyvä Moto Boy onnistuu aiheuttamaan enemmän kylmiä väreitä kuin koko kaupungin pakastimet yhteensä. Tunne on jotain sanoinkuvailematonta. Tänä keväänä ilmestyi toinen albumi, joka jatkaa ensimmäisen linjoilla, mutta hitusen herkemmin. Valitettavasti levyllä Oskarin ääni ei pääse mahtavimpiin mittasuhteisiinsa. Tämä herra on yksinkertaisesti nähtävä livenä.

Joku on saattanut huomata, että minulla on fiksaatio kuvata a) kitaroita ja b) rokkareiden jalkoja. Excuse me, mutta kyseisistä kohteista vaan sattuu mielestäni saamaan esteettisesti miellyttäviä otoksia - myös minun amatöörin taidoillani. Tällä kertaa suuresti viehätti myös Oskarin vanhoja lankapuhelimia simuloiva piuha kitaran ja vahvistimen välillä. Mahtava! Täydellinen vastakohta nykyajan hifeille langattomille skitoille.

Korjaamolla ollut keikka oli osa Radio X3M'n illan suoraa lähetystä sekä jonkin sortin Svenska Talande Klubbenia. Tulos: sai pelätä kokoajan juontajien tulevan kysymään jotain ja allekirjoittaneen tuijottavan ääliönä ko. henkilöitä. Ruotsi on ihana kieli, mutta alkuperäistä moista on välillä hieman vaikea ymmärtää. Samasta syystä minulle jäi vähän epäselväksi, mitä keikan lopussa avatulla sampanjapullolla oikeastaan haluttiin juhlia, mutta väliäkö hällä. Osa välispiikeistä tuli kyllä myös suomeksi. Eri asia sitten, onko 'mina olen moto boy' -lausahduksilla sisällöllistä painoarvoa ;D

Vaikka tässäkään videopätkässä Oskarin ääni ei saavuta sitä mieletöntä huippua, mihin se pääsee, suosittelen ehdottomasti tsekkaamaan jo pelkästään fiiliksen vuoksi! Beat Heart löytyy ensimmäiseltä, vuonna 2008 ilmestyneeltä levyltä. Muita, hieman enemmän biittiä sisältäviä tsekattavia mm. Young Love (1. levyltä tämäkin) ja What it Was Like to Be with You. Pari muuta uudemman lätyn kipaletta - The Heart is a Rebel ja ihana Early Grave - on yhdistetty samaan livevideoon. Suosittelen kaikkia :)

p.s. Keikkojen lomassa pompsahti ennakkoon synttärilahja myös Stellan hoodeilta - levyarvonnan voitto! Eikä minkä tahansa levyn, vaan jo Spotifyn kautta ahkerassa soitossa olleen Jónsin Gon. Fyysiset levytallenteet ovat musafanaatikolle MUST, olivat mp3t sitten kuinka paljon ns. kätevämpiä tahansa. Joten olen superiloinen!! (Ja voi olla, että tänään kävelen levykauppaan ihan muuten vaan, köh.)

For Bitter Or Worse

(kuvat: anouk.nl)

 

Monet muistavat hollantilaisen naislaulajan Anoukin ainoastaan siitä 1990-luvun lopun hitistä "Nobody's Wife". Itse olen seurannut naista tuosta loistavasta biisistä lähtien aina tähän päivään asti, eikä ole tarvinnut katua.  Anoukin uusin, järjestyksessään kuudes studioalbumi "For Bitter Or Worse" ei kuitenkaan ole vakuuttanut minua edellisten tavoin. Tosin en ole kuunnellut sitä vielä kovin montaa kertaa, joten ehkä se tarvitsee enemmän aikaa avautuakseen. Yksi poikkeus on albumin viimeinen raita, joka kantaa samaa nimeä kuin albumi. Albumin loistavan kansitaiteen tavoin se on vahva ja vangitsee minut täysin:

Chocolat

Näin äitienpäivän kunniaksi valitsin lempielokuvistani kaikille äideillekin sopivan tapauksen: Lasse Hallströmin herkullisen Chocolatin. Chocolat on lempeä ja lämmin elokuva rakkaudesta ja toisten hyväksymisestä. Johnny Depp hurmaa varmasti niin äidit kuin tyttäretkin suklaanruskeilla silmillään ja irkkuaksentillaan. Johnny Deppia ei vain voi vastustaa. Voisinkin illalla houkutella äidin nojatuoliin katsomaan tätä, suklaan kera tietenkin.

Elokuvassa Vianne (Juliette Binoche) ja hänen tyttärensä Anouk  (Victoire Thivisol) saapuvat rauhalliseen ja uskonnolliseen  ranskalaiskylään, jonka asukkaat elävät kurinalaista elämää. He vuokraavat vanhalta äksyltä naiselta, Armandelta (Judi Dench) kauan tyhjillään olleen leipomon ja avaavat siihen suklaapuodin juuri paaston kynnyksellä. Tämä ei saa kyläläisiltä hyvää vastaanottoa ja pormestari Reynaud (Alfred Molina)  tekee kaikkensa estääkseen suklaapuodin toiminnan ja saa apua muun muassa sihteeriltään Carolinelta (Carrie-Anne Moss). Viannen suklaa houkuttelee kuitenkin osaa kyläläisistä ja Vianne ystävystyy Armanden sekä baaria pitävän Sergen (Peter Stormare) onnettoman vaimon Josephinen (Lena Olin) kanssa. Kun joukko mustalaisia "jokirottia" saapuu kaupunkiin, Vianne ystävystyy oitis erään "jokirotan", Rouxin (Johnny Depp) kanssa. Kylän muut asukkaat, pormestari etunenässä, suhtautuvat näihinkin tulokkaisiin vihamielisesti ja tekevät kaikkensa, jotta nämä eivät tuntisi oloaan tervetulleeksi. Vianne onnistuu kuitenkin sulattamaan suklaan ohella lopulta myös kyläläisten sydämet.

(kuvat: googlen kuvahaku)

Rakastan elokuvassa Johnny Deppin soittamaa (kitara) Django Reinhardtin  Minor Swingia ja se saa toimittaa nyt myös trailerin virkaa (sisältää Deppin kohtauksia elokuvasta):

Kuuntele elokuvasta myös Johnny Deppin soittama huumaavan kaunis The Caravan.

Nephew - 007 Is Also Gonna Die

Tanskalainen Nephew on julkaissut jo useamman levyn lähes 15-vuotisen taipaleensa aikana, mutta vain uusin löytyy Spotifysta. Se on onnistunut koukuttamaan minut täysin. Tanskaa ja englantia lyriikoissaan sopivasti sotkeva, Depeche Modesta suurimmat vaikutteensa saava poppoo on persoonallinen ja piristävä pisara musiikkimeressä siitäkin huolimatta, että niin paljon hyvää uutta musaakkia on viime aikoina tupsahdellut tuutista. No, ainakin minulla riittää viikonlopun soundtrackeja joksikin aikaa. Tässä nimenomaisessa biisissä on muuten myös hyvin paljon VAST-viboja!

Ah niin, olin jo melkein unohtanut, että bändihän keikkailee On The Rocksissa syntymäpäivänäni! Jee!!

And I'll Sing In Your Ear Again

                                      THE VERVE                                                              OASIS

                            "The Drugs Don't Work"                     vs.                            "Wonderwall"

Eilen jo johdattelin teitä The Verven musiikkiin, joten tällä viikolla Battlessa toisistaan mittaa ottavat  siis brittirokkarit The Verve ja Oasis. Kukaan ei ole voinut välttyä kuulemasta Oasiksen "Wonderwall" -biisiä! Se on yksi brittirokin ehdottomista helmistä. Toisena sellaisena ainakin itse pidän The Verven "The Drugs Don't Work" - biisiä. The Verven Urban Hymns -albumi on yksi kaikkien aikojen suosikkialbumeitani. En kyllästy siihen koskaan. Homma toimii kuten ennenkin: klikkaa biisinnimeä kuunnellaksesi kyseisen biisin ja kerro, kumpi biisi sinusta on parempi. Perustelut ovat tietenkin toivottuja :)

(kuvat: googlen kuvahalu)