Placebo - Battle For The Sun

Ihan jotta kyllästyisitte hehkuttamiseeni: on aika kurkistaa Placebon uutukaisen, Battle for the Sunin, sisälle. Levyhän ilmestyi maanantaina 8.6., reilu kolmisen vuotta edellisen (Meds) jälkeen. BFTS'a saa erinäisinä versioina: perus-cd'nä, cd+dvd'nä, lp'nä ja luksusboksina, johon kuuluu kahden cd'n, kahden dvd'n ja kahden vinyylilevyn lisäksi kirjanen täynnä valokuvia ja taidetta. 500 ensimmäistä boksin tilaajaa saivat lisäksi nimikirjoitukset laatikkoonsa, ja jokaiselta mantereelta (en tiedä miten seitsemän manteretta on saatu viideksi, liekö kiertueen keikkapaikoilla jotain tekemistä tämän kanssa) löytyi yhdestä boksista kultainen lipuke. Lipulla pääsee tapaamaan bändin ennen keikkaa kyseisessä maassa. Oma boksini saapui DHL'n lähetin mukana äidin luo, enkä ole saanut sitä vielä hyppysiini. Nimmarit siinä pitäisi olla, mutta kun valtuutin siskon etsimään kultaista lipuketta, aarretta ei löytynyt. Nyyh!

Itse olen odottanut levyä pelonsekaisin tuntein siitä lähtien, kun rumpali Steve Hewitt vaihtui Steve Forrestiksi. Neljääkymmentä lähentelevät perustajajäsenet Brian Molko ja Stefan Olsdal saivat uudeksi rumpuja hakkaavaksi kaverikseen vain 22-vuotiaan kalifornialaisen. Forrest vaikutti ennen Evaline-nimisessä yhtyeessä, joka kiersi Placebon lämppärinä vuoden 2006-2007 kiertueella. Nuori ja energinen tyyppi on tuonut ainakin Provinssi-keikan perusteella bändille puhtia, joka oli kadoksissa Hewittin loppuaikoina "musiikillisten ja henkilökohtaisten erimielisyyksien vuoksi". Myös levyllä energisyys kuuluu.

Battle for the Sun on kokonaisuus, joka toimii kohtalaisen ehjänä muutamia huteja lukuunottamatta. Tunnelma on tiivis ja soittimia on kasattu yhteen kokonaisen armeijan verran, aina ksylofonista ja trumpetista jousiin ja lelukoskettimiin saakka. Saundi voi ajoittain olla raskas, mutta bändin omien sanojen mukaan levy on pirteämpi kuin edelliset. Pimeälle ei kuitenkaan olla käännetty selkää - se on aina olemassa, mutta on tehty tietoinen päätös astua ulos aurinkoon. Joissakin kappaleissa, kuten Bright Lightsissa, tämä pirteys kuuluu. Kyseinen biisi on itseasiassa mielestäni varsin epä-Placebomainen, aivan liian iloinen. Huono se ei silti missään nimessä ole.

Lemppareikseni nousevat yleensä ne hieman hitaammat biisit, joissa mahdollisesti käydään korkealla vokaalien osalta ja peruselementteinä toimivat kitara-basso-rummut-yhdistelmän lisäksi jouset ja/tai piano. Niin tälläkin kertaa. Happy You're Gone, Come Undone ja Kings of Medicine ovat niin ykkösiä ettei rajaa. Lääkekunkkujen piano korostaa vaikutelmaa suurista muistoista. Tosin epäilen, että pojat ovat hieman kuunnelleet Kentiä. Piano-osuus nimittäin muistuttaa jossain määrin legendaarista seiskaneljäseiskaa.

Kaikissa levyn kappaleissa tuntuu toistuvan sama rakenne - biisit alkavat kenties hieman hitaasti, ja kasvavat sitten loppua kohden megalomaanisiksi kokonaisuuksiksi. Lisäksi useaa biisiä vaivaa pieni säkeistön ongelma, joka häviää mahtavan kertosäkeen tullessa kehiin. Mainitsemani kolme kappaletta ovat kaikessa kohelluksessaan niin mielettömiä, että kyyneleet nousevat silmiin niitä kuunnellessa. Suosittelen siihen hommaan muuten kunnon jättikuulokkeita.

Myös hassuilla konesaundeilla alkava Julien kuuluu ehdottomiin suosikkeihini. Samoin eeppinen rokkipläjäys The Never-ending Why ja levyn avaava Kitty Litter, jonka raskaat kitarariffit muistuttavat minua jostain syystä Bulletproof Cupidista (joka sekin on aivan mieletön, instrumentaali, löytyy Sleeping With Ghosts -albumilta). Nopeatempoisia, livenä hyvin toimivia kappaleita löytyy mm. Speak in Tonguesin ja ensimmäisen sinkkubiisin, For What It's Worthin kulmilta. Sen sijaan Ashtray Heart on huonoimmasta päästä. Silläkin on omat hetkensä, ja se toimisi todennäköisesti vallan mainiosti ilman järkyttävää taustajollotusta (cenicero, cenicero, mi corazón de cenicero). Lisäksi se jää soimaan päähän! Kyseinen biisi ei mielestäni vastaa sitä synkeää mielikuvaa, jonka sen nimi antaa. Placebohan oli alkujaan nimeltään Ashtray Heart.

Mainitsin alussa huteja, mutta itseasiassa espanjankielinen kuoro-osuus taitaakin jäädä ainoaksi. Osa kappaleista tuntui ensikuulemalta vain täytteiltä. Useampien kuuntelukertojen myötä nekin ovat kuitenkin saaneet oman merkityksensä, ja niistäkin löytyy edes täydellinen rumpukohta tai yksi täydellisesti laulettu sana. Jokatapauksessa levyhän tarvitsee myös niitä ei-niin-iskeviä kappaleita. Niiden avulla todelliset helmet nousevat massasta. Henkilökohtaisella tasolla on outoa, että parhaat biisit löytyvät levyn loppupuolelta. Placebon ollessa kyseessä levyn alkupuoliskot ovat yleensä toimineet minulla paremmin.

Kevyt tuotos Battle for the Sun ei missään nimessä ole. Joten jos lempi-Placebosi käsittää English Summer Rainin kaltaisia kappaleita, et välttämättä halua tarttua tähän haasteeseen. Albumi voi toki tuntua aluksi merkityksettömältä ja pinnalliselta rokkimätöltä, mutta kun sen jaksaa kuunnella läpi useampaan kertaan, saavat eri kerrokset uuden merkityksen. Joka kuuntelukerralla avautuu jotain uutta. Samalla tavalla toimivat myös monimuotoiset Manboyn levyt, näin verratakseni. Sanat tuntuvat välillä hitusen korneilta, mutta toisaalta loistavilta lentäviltä lauseilta vaikka paitaan painatettuna (a heart that hurts is a heart that works).

Etenkin kitaroihin ja rumpuihin verrattuna Molkon laulu ei aluksi vaikuta kovin innokkaalta. Herralla on kuitenkin tietty tapa laulaa, ja löytyyhän sieltä kuuntelujen jälkeen niitä korkeita ääniä, jotka muistuttavat Placebon ensimmäisistä levyistä. Ihan samanlaiseen lammasefektiin ei kuitenkaan päästä, ja hyvä niin. Muistan, kun ensimmäistä kertaa kuulin Nancy Boyn, enkä voinut sietää sitä laulua... Köh. Faneuteni alkoi vasta Pure Morningin ja Every You Every Me'n myötä. Nykyään en tiedä mitään ihanampaa, kuin herra Molkon ääni korvissani.

Vaikka BTFS ei ole vielä täysin sulautunut osaksi minua, pettynyt en ole. Sulautuminen voi tapahtua vain ajan kanssa, ja ihanat keikkamuistot edesauttavat asiaa. 24 tunnin päästä olen jo boksini luona :)