PLACEBO

Saatte kaksi arvausta päivän aiheesta: lumelääke, joka ei sisällä lainkaan lääkeaineita vaan vaikuttaa parantavalla tavalla enemmänkin psyyken kautta, vai mainetta niittänyt, Suomessakin muutamaan kertaan vieraillut brittiläinen rock-yhtye?

Vastaus: jälkimmäinen, daa. Vuonna 1994 perustettu yhtye on hyvin pitkälti perustajien, laulaja-kitaristi Brian Molkon ja basisti Stefan Olsdalin käsialaa, sillä rumpali on ehtinyt vaihtua kahdesti. Alkuperäinen Robert Schultzberg häipyi ensimmäisen levyn jälkeen, ja hänet korvasi symppis Steve Hewitt. Steve vaihtui nuorempaan 'musiikillisten ja henkilökohtaisten erimielisyyksien' vuoksi, ja Forrest-sukunimellä varustettu Steve on ollut mukana parisen vuotta. Vaikka Hewittin Placebo on mielestäni ainoa oikea, on 22-vuotias kalifornialainen ottanut kapulat hyvin haltuun. Joten thumbs up sille.

Mainittakoon tässä välissä ilman älykästä aasinsiltaa, että My Favourite Thing -haasteen nakkasi Ravenwaves, jonka omaan Silverchair-aiheiseen postaukseen pääsi poseeraamaan myös kaulaton Bubble. Jutusta tosin unohtui täysin kaikki fanisälä (oleellista!), joten lisäilepä tyttö niitä jossain vaiheessa... ;) Kuka tahansa saa tämän jutun napata, kunhan aiheena on se elämän tärkein ja itseasiassa koko elämää suurempi, kylmiä väreitä aiheuttava bändi- tai artistirakkaus.

Mutta takaisi Placeboon. Ennen varsinaisia julkaisuja kokoonpano tunnettiin nimellä Ashtray Heart. Ensimmäinen platta ilmestyi 90-luvun puolivälin jälkeen, ja siitä lähtien julkaisutahti on ollut levy parissa-kolmessa vuodessa. Studioalbumit ovat:

Placebo (1996)
Without You I'm Nothing (1998)
Black Market Music (2000)
Sleeping With Ghosts (2003)
Meds (2006)
Battle For The Sun (2009)

Lisäksi löytyy kasa singlejä, Once More With Feeling -kokoelma, collector's edition debyyttilevystä ja kaksi DVD'tä - musiikkivideot sisältävä Once More With Feeling (singles 1996-2004) ja ihana Soulmates Never Die, jossa on Sleeping With Ghosts -turneen Pariisin keikka tallennettuna uskomattomine tunnelmineen. Oma kokoelmani on kasvanut kohtuullisen kattavaksi (pääsin laskuissani juuri 45'een fyysiseen musiikkitallenteeseen, hups).  Suurin puute on ensimmäiseltä levyltä lohkaistu 36 Degrees-single. Toki monista sinkuista on vähintään kaksi eri versiota, mutta pääasia on, että edes se yksi löytyy. Mainitun sinkun toivoisi löytyvän jossain vaiheessa - jos törmäät, vinkata saa!

Itsellä Placebo-diggailu ei ole alkanut alusta asti. Itselleni varsin merkittävällä The Best Anthems Ever -tuplakokoelmalla törmäsin useaan aikakauden kuumaan alternative- ja rock-bändiin, ja mukana oli myös jo lähes kulttimaineeseen noussut biisi Nancy Boy. Täytyy kuitenkin myöntää, että 15-vuotiaaseen itseeni se ei kolahtanut, ei sitten millään. Mielestäni laulajan ääni oli outo, naisen ja lampaan risteytys, vaikka kyse olikin ihan miespuolisesta vokalistista. Bändi vaati pari vuotta kypsyttelyä.

Cruel Intentions -leffassakin kuultu Every You Every Me ja samaisella levyllä ilmestynyt Pure Morning (yksi maailmankaikkeuden upeimmista musiikkivideoista, btw) sen sijaan pääsivät tauottomaan kuunteluun. Lopulta ensimmäinen oikea levyhankintani yhtyeeltä oli juuri ilmestynyt kokoelma. Se oli menoa sitten. Ulkomaisista bändeistä ykkösenä killuttelee lumelääke, joka ei uudenkaan levyn myötä ole tippunut korkeimmalta korokkeelta. Ja koska olen ihminen, joka innostuessaan innostuu kunnolla, on fan merchandise tuikitarpeellinen lisä diggailuun.

....Paidat. Niitä on tullut hankittua niin keikoilta kun virallisesta shopistakin.

Nuotit ovat enemmän tai vähemmän unofficial.

 

 ...Muki. Rakas keikalta hankittu muki, joka eräänä kauniina iltapäivänä

päätti tippua tiskikaapista alas teräksiseen pesualtaaseen, jossa ei

ollut vettä pehmittämässä laskua. Surkea liimaustaktiikkani pelasti

kuitenkin sen verran, että kynien säilytykseen kupposta voi käyttää,

vaikka teehetket Placebon kanssa ovatkin historiaa.

...Pinssit, joista yksi heiluu bleiserin liepeessä eikä suostunut kuvattavaksi.

 

...Plektra. Sietäisi itseasiassa päätyä koruksi monien muiden tapaan,

sillä on mielestäni liian kova siihen todella vähäiseen määrään skitan

rämpytystä, mitä harrastan.

Ensi kuussa suuntaan töppöseni jälleen Helsingin vanhalle jäähallille, kun Placebo tulee Suomeen neljättä kertaa. Samalla se on minullekin bändin neljäs keikka. Ensimmäisellä kerralla vuoden 1997 Provinssirockissa olin vielä liian nuori festarielämään, mutta Lontooseen tuli vuonna 2006 matkustettua ihan vain tämän musiikin tähden. Elämyksenä keikka oli mahtava, hyppiä hullujen brittien kanssa keskellä pahinta moshpitiä - ainoastaan korkealle pomppiminen takasi edes pienen määrän happea keuhkoihin. Joskus nämä alle 160-senttiset varret pitäisi jotenkin kieltää lailla. Mutta meininki on yleensä sitä parempi ja mieleenpainuvampi, mitä riehakkaampi se on. Intro Ion/Infra-redillä on yksi muistissa ainiaan pysyvistä äänikombinaatioista. Vedet tulevat silmiin vieläkin.

Lontoo 2006 / lainapokkari ja hiukseton Brian.

 

Provääns 2009 / oma kamera ja nuori Steve.

Uusimman levyn herättämistä tuntemuksista kirjoitin kesällä, ja Provinssikuviakin on nähtävissä useampia. Puuh. Ei kait tässä. Voisin puhua bändistä ja musiikista yleensäkin ikuisuuteen, mutta koska monen aivot taitavat olla sunnuntaimoodilla, päätän turisemisen lyhyeen. Ja koska Placebo on tehnyt myös lukuisia taitavia coverointeja, mikä olisi parempi lopetus kuin mainitulla Pariisin keikalla esitetty Pixiesin Where Is My Mind, yhdessä kyseisen yhtyeen Frank Blackin kanssa?

p.s. Ihan pakko vielä laittaa linkki yhteen hienoimmista kappaleista ever. Alunperin blogini nimeksi piti tulla Protège Moi, mutta jostain syystä en sitä kuitenkaan valinnut. Täytyy sanoa että nyt kaduttaa. Jos siis Twilight Cola yhtäkkiä vaihtaa nimeä, älkää ihmetelkö...