Kent - Hjärta

Joulun kunniaksi uutta kaunista visuaalista musiikkiviihdykettä Kentiltä. Ei voi muuta sanoa, kuin että pirun hieno idea tässä(kin) videossa! Voisinkin mennä sytyttämään kynttilän kaikkien kadonneiden muistolle. Ja toivoa, että he vielä jonain päivänä löytävät kotiinsa.

This Is A Gift

              

Tänä vuonna olen ollut kiltti. Joulupukin tontut olivat tuoneet ovelle säkillisen paketteja, josta paljastui minullekin monen monta lahjaa. Sain muun muassa runsaasti kuunneltavaa ja luettavaa, herkkuja, koruja ja ihanan kellon. Levyistä ehdottomasti mieluisin oli Florence + The Machinen deluxe-box, joka sisältää 3 levyä ja yhden keikkataltioinnin (dvd). Kirjasen ihanat kuvat saivat minut huokailemaan ihastuksesta.

Myös Landon Piggin uusin levy ihastutti kansitaiteellaan ja

toki myös musiikillisella sisällöllään.

 

Robert Pattinson

Törmäsin Vanity Fairin kuva-arkistoon Robert Pattinsonista, kuvaajana on toiminut Bruce Weber. Kuvia löytyy reilusti yli 50, varmasti lähemmäs sata. Tässä muutama lempikuvani niistä. Kuolausvaroitus on annettu! Kaiken lisäksi tämäkin mies osaa myös laulaa. Kuunnelkaahan "Never Think" , jos ette vielä ole tätä ihanaa, pehmeän rosoista kappaletta kuulleet. Rakkaus.

(kuvat)

Last Christmas

Mikä loisikaan joulutunnelmaa paremmin kuin vuosien, vuosien takainen legendaarinen hitti Last Christmas WHAM!'n esittämänä? ;)

Biisiä on jälkeenpäin varioitu useaan kertaan, mm. James Dean Bradfieldin (Manic Street Preachers) ja Coldplayn toimesta. Myös yksi 1990-luvun lopun suosikeistani, Savage Garden, on esittänyt kyseistä kappaletta, mutta täytyy sanoa, että taustabiitti on melkoisen järkyttävä. Yhtyeen oma tuotanto on huomattavasti mukavamman kuuloista, vaikka menee sekin täysin popin puolelle.

Ehkä se joulufiilis tästä siis vielä viriää, vaikka saunaan ei tänä vuonna olekaan asiaa.

The Snowman

Jo kahdenkymmenen vuoden ajan jouluuni on punaisen paprikan, savustetun kalkkunan - tai viime vuosina lähinnä kalan - sekä saunomisen ohella erottamattomasti kuulunut eräs valkoinen ukko - The Snowman. 1980-luvun alussa tehty brittiläinen animaatio perustuu muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen kirjaan. Sekä kirja että lyhytfilmi taasen perustuvat äänettömyyteen: sanaakaan ei sanota (tai kirjoiteta), lukuunottamatta Howard Blaken säveltämän musiikin seassa kuuluvaa laulunpätkää. Mm. Nightwish on kyseistä biisiä coveroinut (joskaan Tarja Turusen ääntämystähän ei voi verrata ihanaan skottimurteeseen). Animaation ja kirjan viehätys onkin täysin herkässä kynänjäljessä ja tarinan kertomisessa visuaalisin keinoin. Vaikka The Snowman on aivan ihana, välttelen sen katsomista joskus. Sen loppumetreillä kun ei vaan voi pidättää kyyneliä.

Ja se kappale, jonka kaikki varmasti tuntevat: Howard Blake - Walking in the Air. Solistina Peter Auty, kuoropoika St. Paul's Cathedralista.

p.s. Lumisia maisemia löytyy myös kahdesta muusta animaatiosta, jotka nekin yhtälailla kuuluvat jouluun. Hulvaton Jack Skellington, joka päätyy joulumaailmaan Burtonin legendaarisessa The Nightmare Before Christmasissa sekä tietenkin Samu Sirkan joulutervehdys, jonka jokaisen kohdan osaa ulkoa. Check them out!

NC2U

Manboyn uusimman sinkun "Nothing Compares 2 U " video on ulkona! Pidän. Paljon. Ihanat värit ja todella paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Katsokaahan video aivan loppuun asti, viime sekunneilla vilahtaa monille tuttu henkilö..

NC2U video!

Manboyn uuden cover-sinkun video on ilmestynyt! Itseä ainakin viehättävät värit sekä kuvaustaktiikka ailahtelevine kamerafokuksineen ja kikkoineen. Ei mitään turhaa, vaan rokkenrollestetiikkaa.  Täydellistä joulun odottamiseen! Tsekatkaa ihmeessä, ja muistakaa katsoa aivan loppuun asti ;)

30 Seconds To Mars - This Is War

Niin se vaan menee: kun ei ole suuria odotuksia, voi lopputulos olla yllättävänkin positiivinen. Myönnän, että 12-vuotiaiden teinityttöjen Jared-ihkutus sai mielenkiintoni 30 Seconds To Marsia kohtaan hieman katoamaan. Kuitenkin alkusyksystä luotsattu sinkku Kings and Queens vaikutti niin huipulta, että levyä lähdin kaupasta hakemaan heti, kun se ilmestyi. Enkä kadu.

This Is War on tietyllä tapaa aiempaa kahta levyä kevyempi ja herkempi tuotos. Se ei kuitenkaan missään nimessä ole mikään Air, sillä kuten nimikin kertoo, myös paatosta ja synkkyyttä löytyy. Siitäkin huolimatta, että infernaaliset kitaroinnit ovat poissa. En tiedä, vaikuttaako entisen nelikon kutistuminen kolmeen skittojen heikentyneeseen asemaan, hmm. Joka tapauksessa koneellisuus, sodan traumat, uhma ja yhteiseen päämäärään pyrkiminen ovat levyltä irtoavia teemoja. Vokaaleissa on paljon korkeita ääniä, jotka houkuttelevat mukaansa. Intro toimii suorastaan kuin veden nymfi, huumaannuttaen kuulijan seuraamaan mukaansa syvyyksiin. Myös käheyttä löytyy - en tiedä, onko Jaredin jatkuva keikoilla riehuminen vihdoin vaikuttanut lauluääneen, vai onko se vain tarkoin harkittu raspikurkkuefekti.

Musiikillisesti levy on hienojakoisempi kuin edelliset, ainakin kappaletasolla. Tokikaan samojen soittimien käyttäminen biisistä toiseen ei tuo loputtomiin monipuolisuutta, mutta biiseissä on kerrostuneisuutta ja paljon pieniä kulmia. Olisi mielenkiintoista purkaa ne osiin ja kuulla jokainen äänitaso erikseen. Sekametelisoppaa ei kuitenkaan synny, sillä vastapainona käytetään lähes täysin hiljaisia kohtia - aivan kuten sodassakin on. Koneita käytetään runsaasti hyväksi, mutta lopputulos tuo muistumia enemmän Nine Inch Nailsista kuin esimerkiksi ah-niin-trendikkäästä indiepopista Editorsin tyyliin (ei mitään vikaa Editorsissa siis, toim. huom.). Suuruutta tavoitellaan huutokuoro-osuuksilla (fanit laulamassa) ja taputusrytmeillä esimerkiksi Vox Populissa. Itseä tällaiset eeppisyyteen kurottavat sovitukset ovat aina viehättäneet. Tässäkin ensimmäinen mielikuva on ehdottomasti Queen, vaikka mielestäni 30stm ei yritä samankaltaisuutta tavoitella.

This Is Warin parasta antia ovat eniten koneita hyödyntävät rankat vedot. Night Of The Hunter, Hurricane (sinkkuversiossa on Kanye West höpöttämässä väliin, aivan turhaan mielestäni) ja Stranger In A Strange Land huokuvat paniikinomaista tunnelmaa, sotaa modernin kaupungin kaduilla. Vastavuoroisesti perinteisiin soittimiin turvautuvien biisien sotatantereeksi sopii paremmin luonnonmukainen maasto. Tummasta vedestä noustaan ylös hetkellisiin valonpilkahduksiin Closer To The Edgen ja Alibin kannustamina. Itse ajattelen levyn tarinana, vaikka lyriikat eivät kappaleiden mukaan etenekään kronologisesti. Siksi viimeinen raita L490 on tietyllä tapaa pettymys. Siitä ei saa irti sitä, miten sota päättyi, eikä se jostain syystä muutenkaan kerro mitään. Ja tarinallahan täytyy olla loppu! Toisaalta tällä kertaa loppuratkaisu jääkin täysin kuulijan tulkittavaksi, joka voi johtaa mielenkiintoisiin ajatuskulkuihin ja jopa keskusteluihin. Silti lopun munkkikuorolta kuulostava ahdistava pätkä on hieman liikaa. Kone-efektit ja muut uudistukset ovat varmasti karkottaneet joitakin faneja, mutta eivät minua. Platta on yksinkertaisesti paras marsilaisilta ilmestynyt.

To the right to the left we will fight to the death.

Florence + The Machine

Taidan hukuttaa teidät musiikkiin, mutta minkäs sille voi, kun en voi elää ilman sitä. Hyvää musiikkia on maailmassa aivan liikaa. Tällä hetkellä olen aivan hullaantunut Florence + The Machineen. Sen viimeisen sysäyksen tälle tielle antoi Florencen vierailu taannoin Patrick Wolfin keikalla Lontoossa. Mikä ääni tällä naisella on livenä! Ennen sitä olin kyllä pitänyt Florencen musiikista, mutta kummemmin en ollut sitä kuunnellut. Nyt Lungs-levy on kuitenkin soinut viime aikoina erittäin tiuhaan tahtiin. Ihanan musiikin ja lyriikoiden lisäksi Florencen visuaalinen puoli vangitsee. Rakastan kauniita kuvia ja tästä naisesta niitä löytyy vaikka millä mitalla.

(kuvat)

Aivan hullaantunut olen myös Florencen nettisivuihin.
Vanhan näköisiä kuvia, mustetahroja, anatomiaa,
puuta, ihania esineitä, vanhoja nukkeja.. Rakastan.

Ehdoton lempibiisini Florencelta

Akustinen versio toisesta lempibiisistä

Talvipuutarhaan

Kaksi vuotta sitten Oulun yliopiston Kasvitieteellisessä puutarhassa
näytti joulun aikaan tältä. Onneksi nyt on edes hieman lunta, mutta
voisiko sitä tulla vielä runsaasti lisää, kiitos.

Kun puhutaan talvisista kappaleista, tulevat alla olevat kappaleet aina väistämättä mieleeni (osaa videoista ei todellakaan tarvitse katsoa: miten esimerkiksi nuo Snowflaken videon kuvat liittyvät kappaleeseen?). Toivon jouluaatoksi kinoksittain pehmeää puuterilunta, huurteisen kirpeää pakkasta ja kirkasta tähtiyötä. Silloin laitettaisiin nämä soimaan, paljon kynttilöitä palamaan ja nautittaisiin rauhallisuudesta, kiireisen elämän hetkellisestä pysähtymisestä.

Howard Blake - Walking In The Air

Mew - Snowflake



Björk - Jóga



Björk - Frosti

Danny Elfman - Ice Dance



Patrick Doyle - Harry in Winter

Tori Amos - Garlands

The Smashing Pumpkins - A Song For A Son

Tajusin juuri, että viime viikonlopun soundtrack jäi kokonaan välistä muiden häslinkien viedessä huomion. Tulee siis näin jälkikäteen!

Onpahan nimittäin yhdeltä 1990-luvun vaihtoehtorockin suurimmista nimistä ilmestynyt uusi kappale tulevalta uudelta levyltä. The Smashing Pumpkins kuului vuosituhannen vaihteen ehdottomiin lemppareihini, ja tulihan jäähyväiskiertuekin tsekattua eturivistä vuonna 2000. Myös parin vuoden takaisella uusintakeikalla olin, vaikka bändin paluuplatta Zeitgeist ei niin säväyttänytkään. Tällä hetkellä bändissä ei ole enää muita alkuperäisjäseniä kuin ylijumala Billy Corgan, mutta uusi kappale kuulostaa siitä huolimatta tajuttoman hyvältä. Ihanaa, pitkästä aikaa SP tekee jotain oikeasti korvia hivelevää! Toivottavasti koko levy jatkaa samaa linjaa. Ainakin raitoja sille luvataan järjetön määrä, joten joukkoon on pakko mahtua jotain mahtavaa (ja valitettavasti myös ei-mahtavaa). A Song For A Sonin voit käydä kuuntelemassa täältä. Samaisesta paikasta sen saa myös ladattua itselleen.

Kuvassa vielä alkuperäinen kurpitsapändi vuosien, vuosien takaa.

p.s. Onnetar selkeästi pitää minusta - voitin Rödsögårdenin jouluarvonnassa levyn logolla varustetun paidan! Jee! Valitsin tietysti miesten XL-koon, jotta pääsen vähän tuunailemaan ;)

Weezer - Ratitude

Sain kuin sainkin Weezerin uutukaisen käsiini jonkin aikaa sen ilmestymisen jälkeen. Tosin eipä muutama päivä ole saamattomuuslistalla yhtään mitään, Manic Street Preachersin viimeisin on edelleen hankkimatta... En enää edes kehtaa kutsua itseäni faniksi, huok. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan?

Weezer on julkaissut uusia plattoja ihan kohtalaisella tahdilla viime aikoina. The Red Albumiksi ristitty punakantinen levy näki päivänvalon vain reilu vuosi sitten. Sinisen ja vihreän albumin tasolle se ei missään nimessä yltänyt, ja kun ottaa huomioon bändin muutkin hieman uudemmat tuotokset, odotukset Ratituden suhteen eivät olleet korkealla. Samalla kaavalla toistettua pirteähköä rallatusrokkia ei jaksa kuunnella loputtomiin, vaikka erinäisiä helmiä on The Green Albumin jälkeenkin sadellut.

Ratitude kuitenkin yllätti positiivisesti. Uudelta platalta julkaistu ensimmäinen single (If You're Wondering If I Want You To) I Want You To on pitkälti perus-Weezeriä, mutta ei kerro läheskään kaikkea pitkäsoitosta. Se on täynnä vaihtelua: intiahenkisiä vokaaliosuuksia (Love Is The Answer) ja bändin alkuajoilta tuttuja raskaita kitaroita. Yleinen fiilis ei kuitenkaan ole kadonnut. Vaikka normaalisti pidän kauniista ja melankolisesta musiikista - ja Weezer ei kyllä mahdu kunnolla kumpaankaan kategoriaan - viehättää musiikissa sen ristiriitaisuus. Yksinkertaisilta ja iloisilta kuulostavat kappaleet saavat lisäpontta masentavistakin sanoituksista, jotka Rivers Cuomo laulaa hassun flegmaattisella tyylillään. Tai ehkä laulu itsessään ei ole laiskaa tai alakuloista, se vain tuo mieleen alistuneen opiskelijanuorukaisen, joka ei ujoudessaan uskalla lähestyä koulun kauneinta tyttöä. Ja sitähän Weezer nimenomaan on - nörttirokkia. Kopio saataisiin luotua helposti iskemällä parille geekille jenkkiopiskelijalle kitarat käteen. Lopputulos ei tietenkään olisi yhtä laadukas.

Weezer on perustettu vuonna 1992. Itse kiinnostuin bändistä kunnolla nähtyäni sen livenä vuoden 2001 Provinssirockissa. Tuolloin vihreäkantinen levy oli juuri ilmestynyt, ja Hash Pipe -single paitsi herätti kohua, myös laulatti yleisöä. Vaikka yhdistän bändin suurimmilta osin lukion jälkeisiin aikoihin ja 2000-luvun alkuun, viehättää se nostalgiahuuman lisäksi myös tänä päivänä. Ratitude on kelpo lätty ja olen iloinen, että se tehtiin. Missään nimessä se ei korvaa sinistä tai vihreää Weezer-albumia, mutta henkilökohtaisella listallani se yltää samalle tasolle Make Believen kanssa. Aiemmin mainitsemani party-biisin lisäksi voisin suositella biisiä nimeltä I Don't Want To Let You Go.

Musiikillisia lahjoja

Kuvittelenko vain, vai ovatko ihmiset tänä vuonna normaalia enemmän joulumielellä? Ehkä heikko taloustilanne ajaa ihmiset muistamaan toisiaan vilpittömästi ja aineettomasti. Turha kulutus jää taka-alalle. Tai ehkä olen vain ollut niin orientoitunut muihin asioihin, että nyt kun joulu on oikeasti jo lähellä (3 viikkoa!), ehdin vihdoin ja viimein edes huomata koko asian.

Niin tai näin, Placebolla on oma adventtikalenterinsa, josta heti alkajaisiksi tupsahti uuden sinkun, Bright Lightsin, video. Sen voi siis tsekata luukusta nro yksi - mielestäni on hauskaa, että sinkkuversioon on lisätty albumilta puuttuva 'bright lights and black holes' -kohta. Jokin siinä luo mielleyhtymiä The Arkiin.

Myös Rödsögården on tehnyt joulubiisin, sille videon ja arpoo kivoja pieniä Rödsö-aiheisia juttuja faneilleen (fingers crossed!). Lisäksi biisistä on ladattavissa nuotit, mikä on mielestäni aivan huippua :)

Puhumattakaan aiemmin mainitsemastani Manboyn joulusinkusta, joka ei kyllä varsinaisesti (onneksi) kuulosta jouluiselta, mutta joka toimii silti tottakai mainiona lahjana.

Että meitä nyt lahjotaan! Ja ihania lahjoja ovatkin ♥ Mutta kyllä minulle silti kelpaisi myös joku näistä...

Uppoavatko 'aineettomat' musiikkilahjat?



New York -kuva nyysitty viime vuonna jostain päin Googlen hakua.

p.s. Jos luulet naapurisi jouluvalojen olevan järkyttävimmät ikinä, think again. Olet onnellinen, mikäli ikkunastasti ei näy tämän tai tämän kaltaista loistoa.

NC2U!

Minun ei pitänyt postata tänään enää toiste, etenkään aikaisin aamulla, mutta haloo - kyllä tämä aihe vie nyt kaiken huomioni ja vaatii sitä myös blogin suunnasta! On aika paljastaa syy sille, miksi lähes tasan kuukausi sitten Sinéad O'Connor herätti aiempaa vahvempaa kiinnostusta. Stellaa seuranneet arvannevat tässä vaiheessa, mistä on kyse ;)

Kyllä, se on totta - Manboy on julkaissut talven synkkyyteen uuden sinkun! Ja se on cover! Ja se on ihana!!!! Ensimmäistä kertaa biisin kuullessani jouduin pidättelemään kyyneleitä intensiivisen kertosäkeen tullessa kehiin. Se iskee kuin.. kuin.. joku, jota ei nyt unenpöpperössä pysty määrittelemään. Biisi on mielestäni vaikea laulaa sen vaatiman laajan äänialan vuoksi, mutta Karolta ovat ennenkin luonnistuneet hankalatkin vokaaliosuudet, falseteista puhumattakaan. Ja kyllä, jälleen kerran paljastan yhden heikkouksistani: miehen laulama falsetti, oi.. Vaikka kyseessä on cover, saa Miespoika sen kuulostamaan täysin itseltään. Tämä on mielestäni aina tärkeää biisejä coveroitaessa, sillä mitä järkeä on tehdä sama kappale kahdesti?

Käyhän nyt ihmeessä kuuntelemassa uusi sinkku bändin Myspacesta! Suosittelen vääntämään nupit kaakkoon, biisi pääsee siten parhaiten oikeuksiinsa ;)

Kuva Mikko Rasila / Manboy Myspace