30 Seconds To Mars - This Is War

Niin se vaan menee: kun ei ole suuria odotuksia, voi lopputulos olla yllättävänkin positiivinen. Myönnän, että 12-vuotiaiden teinityttöjen Jared-ihkutus sai mielenkiintoni 30 Seconds To Marsia kohtaan hieman katoamaan. Kuitenkin alkusyksystä luotsattu sinkku Kings and Queens vaikutti niin huipulta, että levyä lähdin kaupasta hakemaan heti, kun se ilmestyi. Enkä kadu.

This Is War on tietyllä tapaa aiempaa kahta levyä kevyempi ja herkempi tuotos. Se ei kuitenkaan missään nimessä ole mikään Air, sillä kuten nimikin kertoo, myös paatosta ja synkkyyttä löytyy. Siitäkin huolimatta, että infernaaliset kitaroinnit ovat poissa. En tiedä, vaikuttaako entisen nelikon kutistuminen kolmeen skittojen heikentyneeseen asemaan, hmm. Joka tapauksessa koneellisuus, sodan traumat, uhma ja yhteiseen päämäärään pyrkiminen ovat levyltä irtoavia teemoja. Vokaaleissa on paljon korkeita ääniä, jotka houkuttelevat mukaansa. Intro toimii suorastaan kuin veden nymfi, huumaannuttaen kuulijan seuraamaan mukaansa syvyyksiin. Myös käheyttä löytyy - en tiedä, onko Jaredin jatkuva keikoilla riehuminen vihdoin vaikuttanut lauluääneen, vai onko se vain tarkoin harkittu raspikurkkuefekti.

Musiikillisesti levy on hienojakoisempi kuin edelliset, ainakin kappaletasolla. Tokikaan samojen soittimien käyttäminen biisistä toiseen ei tuo loputtomiin monipuolisuutta, mutta biiseissä on kerrostuneisuutta ja paljon pieniä kulmia. Olisi mielenkiintoista purkaa ne osiin ja kuulla jokainen äänitaso erikseen. Sekametelisoppaa ei kuitenkaan synny, sillä vastapainona käytetään lähes täysin hiljaisia kohtia - aivan kuten sodassakin on. Koneita käytetään runsaasti hyväksi, mutta lopputulos tuo muistumia enemmän Nine Inch Nailsista kuin esimerkiksi ah-niin-trendikkäästä indiepopista Editorsin tyyliin (ei mitään vikaa Editorsissa siis, toim. huom.). Suuruutta tavoitellaan huutokuoro-osuuksilla (fanit laulamassa) ja taputusrytmeillä esimerkiksi Vox Populissa. Itseä tällaiset eeppisyyteen kurottavat sovitukset ovat aina viehättäneet. Tässäkin ensimmäinen mielikuva on ehdottomasti Queen, vaikka mielestäni 30stm ei yritä samankaltaisuutta tavoitella.

This Is Warin parasta antia ovat eniten koneita hyödyntävät rankat vedot. Night Of The Hunter, Hurricane (sinkkuversiossa on Kanye West höpöttämässä väliin, aivan turhaan mielestäni) ja Stranger In A Strange Land huokuvat paniikinomaista tunnelmaa, sotaa modernin kaupungin kaduilla. Vastavuoroisesti perinteisiin soittimiin turvautuvien biisien sotatantereeksi sopii paremmin luonnonmukainen maasto. Tummasta vedestä noustaan ylös hetkellisiin valonpilkahduksiin Closer To The Edgen ja Alibin kannustamina. Itse ajattelen levyn tarinana, vaikka lyriikat eivät kappaleiden mukaan etenekään kronologisesti. Siksi viimeinen raita L490 on tietyllä tapaa pettymys. Siitä ei saa irti sitä, miten sota päättyi, eikä se jostain syystä muutenkaan kerro mitään. Ja tarinallahan täytyy olla loppu! Toisaalta tällä kertaa loppuratkaisu jääkin täysin kuulijan tulkittavaksi, joka voi johtaa mielenkiintoisiin ajatuskulkuihin ja jopa keskusteluihin. Silti lopun munkkikuorolta kuulostava ahdistava pätkä on hieman liikaa. Kone-efektit ja muut uudistukset ovat varmasti karkottaneet joitakin faneja, mutta eivät minua. Platta on yksinkertaisesti paras marsilaisilta ilmestynyt.

To the right to the left we will fight to the death.