Lovedrug - Our War

Viikon sisällä omassa pienessä musiikkimaailmassani on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista.

Ensinnäkin Radiohead julkaisi kahdeksannen studiolevynsä King of the Limbs (hulvattomine Lotus Flower -videoineen), joka on jäänyt vähän vähälle kuuntelulle, kun PJ on vienyt lähes kaiken huomion. Sinänsä platta ei kyllä kamalasti uutta tarjoakaan, vaan luottaa enemmänkin radiopään muutaman aiemman levyn elektroniseen linjaan. Foo Fighters julkisti myös Rope-nimisen uutuusbiisin sivuillaan. Vielä en ole varma mitä olen kappaleesta mieltä, se vaikuttaa olevan jotain vanhan ja uuden FF'n välimaastosta, ilman kunnollista tarttuvaa kertsiä. Niin ikään IAMX'n tulevalta Volatile Times -levyltä julkaistu ensisingle Ghosts of Utopia on saanut upean videon. Toisaalta, Chris Cornerin visuaalisen ilmeen tuntien, mihinkään vähempään ei olisi tyytyminen.

Liverintamallakin tapahtuu, kun Turun Ruisrock ilmoitti ensimmäisen setin tulevan kesän esiintyjiä. The Nationalia osasin jo epäilläkin, mutta sen lisäksi Carpark North, Isobel Campbell & Mark Lanegan, The Prodigy, Fleet Foxes ja Von Hertzen Brothers innostavat. Jostain syystä parista kiintoisasta artistista huolimatta niin Provinssi kuin Ilosaarikaan eivät jaksa sen kummemmin tänä vuonna vetää puoleensa. Flow'ta odotellessa... Ensi viikollakin on kunnon keikkaputki, kun perättäisinä päivinä näkee Junipin toisen kerran, The Nationalin kolmannen kerran ja The Arkin ties monennenko, mutta valitettavan todennäköisesti viimeisen kerran.

Mutta jotta viikonlopulle saataisiin jotain soundtrackiakin, täytyy kääntää pää kohti Amerikan manteretta. Ohion Cantonista kotoisin olevaan Lovedrugiin olisi pitänyt todennäköisesti paneutua ajat sitten, onhan bändi perustettukin kymmenisen vuotta sitten. Jonnekin Radioheadin ja JJ72'n väliin uppoava viisikko tekee musiikkia, joka tyydyttää niin melankolista kuin sitä vähän iloisempaakin puoltani, ja olen ollut täydellisen rakastunut viimeiset kaksi viikkoa. Sopivan kappaleen valitseminen oli hankalaa, tällä kertaa päädyin Our Wariin. Haikeampaa puolta voi tsekata esim. Just Usissa (jossa on muuten täsmälleen samanlainen alkuvinkuminen kuin siinä yhdessä rokkibiisissä, jonka nimeä en muista, mutta jonka videossa on mustaa, valkoista ja pinkkiä) ja jotain vähän dramaattisempaa ihanassa Salt of the Earthissa.

p.s. On tääkin "aika" mieletön. Kyllä mulle ainakin kelpais tollasella äänellä varustettu mies laulelemaan serenadeja ikkunan alle. Harmi vaan että Adam taitaa tykätä enempi pojista - mut go, Sauli, go!

PJ Harvey - On Battleship Hill

Pakko iskeä vielä toinenkin soundtrack viikonlopulle, kun tällä viikolla ilmestynyt PJ Harveyn uutuustekele, Let England Shake, on kaikunut sen verran tiuhaan tahtiin kaiuttimista. Mielestäni Polly Jeanin 2000-luvun tuotanto ei ole ihan ollut sillä tasolla, mistä se lähti ihanan Stories From The City, Stories From The Sea -levyn myötä, mutta nyt on palattu takaisin siihen upeuteen, mihin neito on aina pystynyt. Luv luv her!!

Nineties

Viikonlopun soundtrack tällä kertaa playlistin muodossa!

Yhdeksänkymmentäluvulla nuoruuttaan eläneet ovat usein jakautuneet kahteen koulukuntaan niin musiikkimakunsa kuin pukeutumisensa suhteen, aivan kuten edeltäneinäkin vuosikymmeninä. On Nirvanan ja Alice in Chainsin pipopäiset, flanellipaitaiset kannattajat, jotka kapinoivat yhteiskuntaa vastaan olemalla välittämättä mistään. Sitten on toinen ääripää: violettiin lateksiin ja kirkkaan keltaiseen karvaan verhoutuneet ysäriheebot, jotka pistävät korkeapohjaisella kengällä varustetulla jalalla koreaksi discossa viimeisimpien teknohittien tahtiin. Näin kärjistetysti siis.

Kymmenen vuotta sitten ei ollut mitään nolompaa kuin 1980-luvun olkatoppaukset, suuret hiukset ja porkkananmalliset Levikset. Tällä hetkellä nolouslistan ykkösenä keikkuu ysäri. Vai kuka kaipaa spaissarikenkiä tai kukkakuosisia salihousuja? Ilmeisesti joku, ainakin uusimman H&M'n kuvaston mukaan. Musiikin suhteen 90-luvussa sen sijaan ei ole valittamista - enkä puhu teknosta vaan grungesta ja britpopista. Eräänä iltana jossain mielenhäiriössä tein playlistin raameilla 'musiikillinen kehitykseni vuosina 1995-2000'. Alkaen siis ala-asteen kuudennesta luokasta ja päättyen lukion ensimmäiseen luokkaan, balttiarallaa niihin aikoihin kun kuvioon astuivat muiden muassa Muse, Manboy ja The Ark, jotka sittemmin syrjäyttivät pomppumetallin kokonaan. Edelleenkään kaikkea olennaista ei Spotifysta löydy (vanha Suede, vanha Apulanta, Innpeach, Juustopäät, Tyrävyö), lista ei ole kaiken kattava eikä varmaan edes aikajärjestyksessä vaikka siihen kovasti yritinkin pyrkiä, mutta menköön sitten vaikka kehnona yrityksenä. Kaivetaan ne loputkin luurangot ulos kaapeista.

1995 - 2000

Bändeiltä ja artisteilta yritin valita sellaisia biisejä, jotka ovat lemppareitani, mutta eivät ehkä niitä suurimpia hittejä. Aina ei onnistanut - Radioheadilta ei tähän voinut valita mitään muuta kappaletta, Creepin lyriikat tiivistävät varmasti aika monen 15-vuotiaan fiilikset.


Kuva weheartit

Radiohead / new album

Arvatkaapa vaan, minkä niin kriitikoiden kuin yleisönkin ylistämän brittiyhtyeen kahdeksannen studiolevyn mp3-version latauslinkki ilmestyy lauantaina sähköpostiini? Oikein, yhtye on Radiohead ja levy yhtä kuin King of the Limbs, joka julkaistaan mp3- ja wav-formaattien lisäksi Newspaper Albumina. Tämä tarkoittaa boksia, joka sisältää platan kahtena vinyylinä, CD'nä ja digitaalisena äänitteenä, sekä kasan taidetta pienoismuodossa. Hintaa boksilla on alle neljäkymppiä, mikä on mielestäni varsin maltillista, sillä useimmat erikoispainokset tuntuvat hipovan lähempänä sataa euroa. Toukokuussa kolahtaa sitten muukin kuin virtuaalinen postiluukku. Mutta kun lauantaihinkin tuntuu olevan liian pitkä matka!

Myös Foo Fighters julkaisi juuri uutta materiaalia tulevalta levyltään. White Limo on vähintäänkin hämmentävä kaikkine screamo-vivahteineen, vaikka Nirvana ja alkuaikojen FF ovatkin suuremmassa roolissa (onneksi). Lauri tiesi kertoa, että tulevalta kokopitkältä ainakin yksi toinenkin klippi suuntautuu viime vuotisia pläjäyksiä hevimpään settiin. Jännityksellä siis odotamme. Ja harmittelemme, että kesäinen keikka taitaa mennä sivu suun.

Barcelona - Please Don't Go

Viikonlopun soundtrackin julkaisu jäi poikkeavasti perjantai-iltaan, kun onnistuin buukkaamaan vapaapäivän täyteen ohjelmaa. Sitä en tiedä, kuka täysjärkinen herää aamulla mennäkseen salille ja joogaamaan, jos lihakset huutavat edellisen päivän treeneistä, mutta... Onneksi myös toinen ääripää eli leffa toljottaminen kuului agendaan. Mutta pidemmittä puheitta itse biisiin, jonka tällä kertaa tarjoaa Barcelona. Bändi ei nimestään huolimatta ole kotoisin Espanjasta, vaan Ameriikan Seattlesta. Muun muassa Coldplayn ja Death Cab For Cutien vaikutukset ovat selkeästi kuultavissa, mutta Barcelona kuulostaa silti ihanan freesiltä. Edelliseltä levyltä (Absolutes 2007) löytyvä herkkä Please Don't Go fiittaa myös Water for Elephants -elokuvan trailerissa.

You Must Be Somewhere In London

Arvaatte varmaan, missä olen tällä hetkellä!

The Cure - Just Like Heaven

Eilen oli The Cure -päivä. Tänään on mitä ilmeisimminkin iltaan venyvä työpäivä. Tarvitaan siis hermoja säästäviä työmetodeja, litrakaupalla teetä ja lisää loistavaa musiikkia.

Manboy @ Tavastia

Kymmenen vuotta (3kk vajaa 10v?) Stretch Your Religion -debyytin jälkeen julkaistiin helsinkiläistyneen porilaiskolmikon viides platta Something Wonderful. Sitä juhlittiin kuluneen viikon keskiviikkona Tavastialla kera pinkkien ilmapallojen, tiiviin tunnelma ja allekirjoittanut valitettavasti myös vienon flunssan. Kuten jo sanoin, etenkin Home ja Drop Out uhkasivat nostaa klubin katon ilmaan päälle jylläävillä soundeillaan - turhaan ei Manboyta kutsuta suurten biisien bändiksi. 

Kameroita oli paikalla useampia, mm. Dorit ja Tiia saivat ammattilaisina varmasti huomattavasti kuvauksellisimpia otoksia, mutta tässäpä minun saldoni. Voin kertoa, että 400 joukosta olennaisimpien kuvien valitseminen ei ole helppoa... Odotankin jo kauhulla keväistä reissua. Veikkaan, että Nykistä saa helposti kolme neljän gigan muistikorttia täyteen, siinäpähän sitten raakaat kuvia! Mutta asiaan.

Flunssasta ja väsymyksestä huolimatta ikimuistettava ilta :)

Hesta Prynn

 (kuva: hestaprynn.tumblr.com)

Hesta Prynn eli Julie Potash tuli alunperin tunnetuksi hip hop ryhmästä Northern State, joka perustettiin vitsinä mutta saikin suosiota. Hestan ensimmäinen sooloprojekti, 6 biisiä sisältävä EP "Can We Go Wrong" ilmestyi vuonna 2010. Musiikkia kuvaillaan muun muassa art rock hip hopiksi. Vaikka yleisesti ottaen vihaan hip hoppia, Hesta iskee, ja kovaa! 

Ps. Juuri tällä hetkellä olen, toivottavasti, Hestan Prynnin keikalla Wienissä.

Manboy - Home

Manboyn levynjulkkari-/10-vuotissynttärikeikka keskiviikkoiltana oli juhlaa. Tunnelma oli katossa, biisit rokkasivat ja kamera laukoi sarjatulella vähän turhan monta kuvaa, joista julkaisukelpoisia on tietysti vain murto-osa. Drop Outin lisäksi tuore sinkku Home jylläsi Tavastialla niin lujaa, että pieni tila tuntui hajoavan liitoksistaan. Manboy on jälleen yksi niistä bändeistä, jotka on yksinkertaisesti nähtävä ja kuultava livenä. Mitkään kaiuttimet eivät nimittäin tee oikeutta niille suriseville kitaravalleille.

Uudessa videossa on aimo annos nostalgiaa, meininkiä nykypäivästä kymmenen vuoden taa ja tietenkin kauniita kuvia. Ihanaa perjantaita!

February Stars

Helmikuu on: sitä mitä jäi jäljelle tammikuusta, kimaltavia lumihiutaleita, auringon pilkahduksia harmaan pilvimaton raoista, kaihoisaa kevään odotusta, kadonneen inspiraation metsästystä, hautautumista elokuvien maailmaan, sinisen eri sävyjä, granaattiomenalla ja valkosuklaalla maustettua teetä, nenäliinojen suurkulutusta sekä lintujen viserrystä jäätyneiden pihlajanmarjojen keskeltä. Tässä oodi tulevalle kuukaudelle.

February Stars

Kuva