Manic Street Preachers @ O2 Arena, London

Manic Street Preachersin viimeinen keikka ennen pientä taukoa oli massiivinen, ja yhtälailla massiivinen on raporttikin. Beware!

Herään lauantaina 17. joulukuuta Queenswayn kupeessa olevasta hostellista parinkymmenen minuutin päiväunilta. Olo on uupunut, mutta vedän mustat kajalit ja glitterit silmiini ennätysajassa, totean, että hiukset ovat mitä ovat ja tarkistan sadannen kerran, että sähköposti lippujen hakemista varten on pakattu käsilaukkuun. Punat huuliin ja menoksi. Metroa pitää vaihtaa Bond Streetillä, on vaikea pysyä aloillaan kun jännitys pistää jalat vipattamaan.

North Greenwichin O2 on hillitön kompleksi, jossa on useampi esiintymistila, elokuvateatteri ja säkillinen baareja ja ravintoloita. Itse O2 Arena vetää 20 000 henkeä. Katos suojelee sateelta tuubiasemalta paikan päälle käveltäessä - agendassa on lippujen haku box officesta, puikahtaminen sisälle ja pitkän jonon perälle varsinaiseen halliin päästäkseen. Turvatarkastus, ranneke, muiden fanien glittereiden, höyhenpuuhkien ja leoparditakkien kadehtimista ihastelemista. Ja sitten halliin, jossa vastassa odottaa hopeinen esirippu ja Nicky Wiren tuttuun tapaan puuhkilla koristeltu mikkiständi. Iik!

Aikataulu on tiukka kaikkien 38 kappaleen saattamisesta loppuun ennen yhtätoista illalla, mutta setti alkaa silti myöhässä. Pian screenit kuitenkin pyörittävät The National Treasures –videopätkää David Bowien instrumentaalin Speed Of Lifen soidessa taustalla. Sitten se alkaa. You Stole The Sun From My Heart aloittaa vahvasti – James Dean Bradfield seiloripaidassa, Nicky merkeillä ja teksteillä koristellussa takissa ja Sean Moore tyylikkäästi mustissa. Heti perään yksi lemppareistani, Love’s Sweet Exile (Jamesin täydellinen kitarasoolo! You’re my fucking guitar hero!), jonka jälkeen Motorcycle Emptiness. Juhlaa!!!! Kaivan (työ)puhelimeni laukusta ottaakseni pari hämärää kuvaa, mutta sitten pitääkin taas jatkaa pomppimista. Tunnen, miten laukussa nestehukan varalle oleva omena tippuu jonnekin ihmisten jalkoihin. Hetken päästä hoksaan, että henkilökohtainen puhelimeni on myös kadonnut, samoin luultavasti muutakin. Shait! Löydän kynän ja shortseista irronneen kultaisen napin (!) kuin ihmeen kaupalla lattialta myöhemmin (!!), mutta puhelin loistaa poissaolollaan vilkuiluista huolimatta. Mutta kun lavalla on upea walesilaistrio, ei yksi kadonnut kännykkä paljoa kiinnosta ja siirränkin kaiken energiani rokkaamiseen.

Taustalla pyörivät musiikki-, artsy- ja livevideot täydentävät, mutta eivät vie tehoja pois kokonaisuudelta. Lavarekvisiittaan kun kuuluu puihin ripustettuja keijuvaloja ja glitterillä kuorrutettuja patsaita, unohtamatta katossa roikkuvaa jättimäistä discopalloa. Pääosassa ovat silti ehdottomasti rokkarit, jotka ovat pitkästä urasta (ja ikääntymisestä) huolimatta hurjassa vedossa. Nicky loikkii tapansa mukaan ympäri lavaa, vaihtaa asua kesken kaiken kuten lupasikin, hajottaa olkapäänsä Revolissa (I should be doing fucking yoga and pilates like Coldplay) ja näyttää kauniilta kuten aina. Sean piiloutuu hiljaisena rumpusetin taakse, mutta energia näkyy soitossa. JDB ei jää pomppimisessa pahasti kakkoseksi Wirelle, ja vaikka hänen äänensä ei ehkä yllä yhtä korkeisiin säveliin kuin nuorempana, kaikuu The Masses Against The Classesin huuto komeasti areenan seiniä pitkin. Yleisö on hurmaantunut ja kaiken kaikkiaan soundit ovat yllättävän kohdillaan ottaen huomioon tilan suuruuden. Lisäksi Bradfieldille pitää antaa täydet pointsit siitä, että hän muistaa kaikkien kappaleiden sanat ulkoa ilman apuja.

Richeya ei tietenkään unohdeta missään vaiheessa – hän on aina mukana kaikessa mitä bändi tekeekin. Edwardsista kerrotaan useaan otteeseen sanallisten ja visuaalisten muistojen kautta. Faster omistetaan herralle sanoilla here's his fucking masterpiece, ja riehun niin paljon kuin kropasta irti lähtee, vaikka ikuisesti 27-vuotiaaksi jäävän kitaristin muisteleminen luokin surullisen verhon yleisön ylle. Mammuttimainen setti on jaettu kahtia ja biisit sekoitettu onneksi muuhun kuin aikajärjestykseen, jolloin yllätyksellisyys säilyy. Ennen väliaikaa The Everlasting ja If You Tolerate This… saavat herkistymään toden teolla.

Toinen puolikas alkaa Australialla. On hauskaa, miten pojat eivät häpeile nostalgiahuuman nostattamista ja dissaavat itsekin muutamia biisejään (turhaan minusta). Rakastan kyllä jokaista välispiikkiä ja kitarariffiä täysillä – Tsunami lienee ainoa, johon en keskity yhtä vahvasti kuin muihin (a) bändin huonoimpia biisejä ja b) siinä vaiheessa sain tiedon, että äiti onnistui sulkemaan liittymäni, jes). Nicky nähdään nyt minihameessa, hupparissa ja polvituissa, mutta Jamesey vaihtaa paitaa yhtälailla (NW: Fuck me look at him making a costume change!). Illan aikana kakkossolisteina lavalla vierailevat Gruff Rhys (Super Furry Animals) ja Nina Persson (The Cardigans), mutta cameot jäävät ehdottomasti toissijaisiksi, sillä tämä ilta ei ole heidän.

You Stole The Sun From My Heart

Love's Sweet Exile

Motorcycle Emptiness

(It's Not War) Just The End Of Love

Everything Must Go

She Is Suffering

From Despair To Where

Autumnsong

Empty Souls

Let Robeson Sing (feat. Gruff Rhys)

Faster

Life Becoming A Landslide

Kevin Carter

Little Baby Nothing

This Is The Day

The Everlasting

Indian Summer

Stay Beautiful

If You Tolerate This Then Your Children Will Be Next

----

Australia

La Tristesse Durera (Scream To A Sigh)

Found That Soul

There By The Grace Of God

Some Kind Of Nothingness

You Love Us

Suicide Is Painless (Theme From M*A*S*H)

Revol

The Love Of Richard Nixon

Ocean Spray

The Masses Against The Classes

Roses In The Hospital

So Why So Sad

Postcards From A Young Man

Your Love Alone Is Not Enough (feat. Nina Persson)

Slasn 'N' Burn

Tsunami

Motown Junk

A Design For Life

Lemppareita keikalta jää käteen runsaasti: Faster, Revol, She Is Suffering, Masses, Little Baby Nothing, Stay Beautiful, You Love Us, Roses In The Hospital (pidennetty versio)… Jokainen kappale on livenä tajuttoman hieno. Jo ennen reissua käheäksi muuttunut ääneni häviää täysin viimeisten biisien aikana ja A Design For Lifen aikana lopullisuus iskee silmille. Walesin väreissä välkkyvät hileet putoavat ihmisten päälle, kerään niitä mukaani minkä ehdin ja yritän saada kurkusta ulos viimeiset kiljumiset. Nicky ottaa polaroid-kuvia yleisöstä ja James sanoo, että nähdään Britanniassa kahden vuoden päästä, hopefully. Jostain syystä tuo nimenomainen sana tarttuu tiukasti takaraivoon ja herättää pienen pelon siitä, näkeekö bändiä livenä enää koskaan. Sillä ei tämä kuusi kertaa riitä!! Lopuksi Nicky hajottaa bassonsa kunnon rock ’n’ roll –hengessä (ja katuu sitä myöhemmin, haha).

Yleisössä on porukkaa, joka seisoo paikallaan ja jättää aploditkin väliin (mitä en voi käsittää!), mutta jokainen tallaa tavallaan – pogoilijoitakin löytyy reippaasti ja hyväntuuliset Manicsit kiittävät yleisöä loistavasta energiasta – you're the best fucking fans in the world. Kolme- ja puolituntinen live on pisin missä koskaan olen ollut osallisena, mutta se hujahtaa silti ohitse valonnopeudella ja jättää melkoisen PGD’n jälkeensä. En rehellisesti sanoen ole koskaan nähnyt yhtä hienoa hallikeikkaa - intiimiä, riehakasta ja samalla jotain niin suurta. Manicsit ottivat tilan haltuunsa ääriään myöten ja toivat hippusen glamouria pimeään talveen. En voi pukea sanoiksi sitä kiitollisuuden ja haikeuden tunnetta, minkä ilta jätti jälkeensä, mutta saatan tässä parin vuoden sisällä kuolla ikävään. Huhhuh mikä ilta! A Night of National Treasures ♥

(huomatkaa hile hiuksissa, eh)

Pakollinen video-osuus muutamasta illan upeimmasta:

Love's Sweet Exile (alku! soolo!)



Revol (jännästi yhdestä ennestään ei-niin-suuresta-lempparista kehkeytyi yksi setin parhaimmista!)



Faster (etenkin intro!)



A Design For Life (sisältäen alku- ja loppuspiikit sekä basson hajottamisen, itse biisistä parempi versio täällä - ensimmäisen säkeistön toinen puolikas eli yleisön laulaminen ja JDB'n mukana pomppiminen tuo hillittömät kylmät väreet iholle joka kerta!!)

The Manic Street Preachers’ greatest hits gig at London’s O2 Arena last Saturday was mammoth-like, and so is my report on it – at least in Finnish. Let’s see how this translation works out.

After frosting eyelids with glitter and painting lips ruby read, I headed to the tube station with a friend. The journey from Bayswater to North Greenwich isn’t long, but when massive excitement is starting to build up inside of you time seems to pass unbelievably slowly, and it’s hard to stand still! Our tickets couldn’t be shipped overseas so we had to pick them up at the box office and then head inside the gigantic O2. Somewhere there the actual O2 Arena awaited. Feather boas, leopard prints and glitter were without a doubt the dress code of the night, and for a reason. Manics’ concerts are always full of glam and this one more so than ever.

Inside the arena a silver curtain blocked the view to the stage. When the concert itself finally started a bit late, by a National Treasures video with David Bowie’s instrumental Speed of Life playing in the background, everyone was hyper. Soon enough the band came on stage and started strong with You Stole The Sun From My Heart – James Dean Bradfield in a sailor shirt screaming on top of his lungs, Nicky Wire beautiful as always in a jacket covered with patches and quotes, and Sean Moore dressed in black, as cool as ever. One of my favourites – Love’s Sweet Exile – was played second and Motorcycle Emptiness right after that. Bliss!! At this point I realized my (personal) mobile phone was missing, it had dropped out of my purse. Oh dear. But honestly it didn’t bother me that much – there was a splendid show on stage, who cares about old cell phones?!

The set of 38 songs goes on and on, rocking the whole arena through. Nicky jumps around the stage, changes outfits just like he promised and hurts his shoulder during Revol ('I should do fucking yoga and pilates like Coldplay'), while JDB and Sean aren’t left behind a bit. The stage is decorated with fairy lights, big screens and glittery statues, not to mention the huge disco ball in the ceiling, but they don’t distract the attention from the band. The Manics might be middle-aged, but they play rock ‘n’ roll like it’s the last thing they’ll do. The evening is full of good energy, love and nostalgy.

But sadness can’t be put aside either. The moments where Richey is remembered leave a wistful veil on the audience with tears in everybody’s eyes. But it doesn’t last forever. When Faster is dedicated to the forever 27-year-old rocker with Nicky’s words ‘here's his fucking masterpiece’, I jump and scream as much as I can.

The set is divided in half. After starting again with Australia Nicky has changed into a hoodie and miniskirt (he said earlier that he can’t wait to get into a dress), and manages to joke about JDB’s costume change. 38 singles are mixed up to create some surprise effect to the setlist. The Welsh rockers aren’t so fond of all their songs even themselves, but I love each guitar riff and word that comes out of their mouths (albeit Tsunami is the one I kind of lose my concentration on). Gruff Rhys from Super Furry Animals and Nina Persson from The Cardigans make their guest appearances on stage, but this night isn’t about them. This is about the four (yes, four) musicians, who continue to amuse their fans year after year. And they aren’t ashamed to feel the nostalgy themselves.

When Nicky digs out his Polaroid camera to capture shots of the crowd and James says we’ll see each other in two years’ time, hopefully, things start to hit in the face – this is it. The last song, A Design For Life (as always), the end of the three-and-a-half-hour gig that went by so incredibly fast. I’ve never experienced such good sounds or intimate atmosphere on a gig this size – the venue is packed and despite the few odd ones, everyone’s been bouncing and enjoying their time to bits. Staying true to rock 'n' roll lifestyle, Mr Nicholas Wire smashes his bass in half to end the show.

The comedown on Monday, after arriving back to Finland, is huge. But despite the PGD I feel very grateful to have had the chance to experience something so special! A Night of National Treasures indeed. ♥