Tämän hetken kenties kuumin nimi indierockin saralla, The National, saapui vihdoin Suomeen ensimmäiselle omalle keikalleen, tai samantien itseasiassa kahdelle, peräkkäisinä päivinä. Tietyllä tapaa inhoan sitä hypetystä, olkoonkin täysin ansaittua. Haluaisin toki ylistää bändin taivaisiin itsekin, mutta jostain syystä sanat jäävät kurkkuun, kun koen asian niin henkilökohtaiseksi. Keikan jälkeen en pystynyt sanomaan sanaakaan, vaan tarvitsin jonkinlaisen hengähdystauon niin intensiivisestä ja kirjaimellisesti mykistävästä kokemuksesta. Hmm. Nationaalit olen nähnyt aiemmin Ruisrockissa 2008 sekä Ankkarockissa 2009, mutta jo pelkästään ympäristönvaihdos festareiden pölystä akustiikaltaan oivalliseen Helsingin Kulttuuritaloon teki kolmannesta kokemuksesta sen kaikista upeimman.
Itse olin siis paikalla torstaina. Yleisöä lämmitellyt Sharon Van Etten oli tuntematon nimi vielä muutamaa tuntia ennen keikan alkua, mutta nopea Spotify-katsaus osoitti naisen olevan kykeneväinen laulamaan - ainakin levyllä. Livenä meininki oli vielä parempaa, folkrock maistuvaa ja Sharon amerikkalaiseen tapaan hyvin ystävällinen. Levyhän siinä oli sitten ostettava, henkilökohtaisilla omistuskirjoituksilla varustettuna.
Illan pääesiintyjä oli kuitenkin se, jota oltiin odotettu kuukausia, ja joka jälleen kerran veti polvet veteliksi. Kutkuttava jännitys purkautui Runawayn pärähtäessä ilmoille ja salillisen ihmisiä osoittaessa suosiotaan. Puhallinsoitinten tuoma omanlaisensa sävy täydensi tätä two sets of brothers and one best friend -bändiä entistä ehyemmäksi, enkä olisi puitteista ja aiemmista livekokemuksista huolimatta ajatellut illan olevan niin täynnä onnea.
Vaikka The Nationalin kappaleet ovat tunnelmaa huokuvia, osittain leppoisia ja osittain riipiviä, ja melodiat kauniita kuin kesäpäivä, on suuri osa bändin viehätyksestä vokalisti Matt Berningerin hartioilla. Karismaattisen herran ääni on sekä pehmeän lempeää laulantaa että korvia repivää huutoa. Keikan aikana uppoaa vähintään yksi pullollinen viiniä, mutta se ei kuulu laulussa tai välispiikeissä. Pieni ujous ja kuoreen vetäytyminen eivät bändin kohdalla tee livevedosta kylmää tai kankeaa, vaan päinvastoin lisäävät vetovoimaa.
Runaway
Anyone's Ghost
Secret Meeting
Bloodbuzz Ohio
Slow Show
Squalor Victoria
Afraid Of Everyone
Conversation 16
Lemonworld
Driver, Surprise Me
Available/Cardinal Song
Sorrow
Abel
Apartment Story
Wasp Nest
England
Fake Empire
----
About Today
Mr. November
Terrible Love
Vanderlyle Crybaby Geeks
Posket tulivat hymyilemisestä kipeäksi viimeistään Secret Meetingin kohdalla, Squalor Victorian yltäessä lähes samoihin korkeuksiin. Abel, Sorrow, Slow Show, England ja Fake Empire kuuluivat niin ikään lemppareihin, samoin kuin encore kokonaisuudessaan. Sekä Wasp Nest että About Today olivat yllätyksiä, ihania sellaisia. Nämä Cherry Tree EP'ltä (joka on rakkain julkaisuni bändiltä, vaikka kokonaisista albumeista Alligator onkin feivöritein) löytyvät kaunokaiset antavat toivoa siitä, että vielä joskus kuultaisiin livenä myös sydämeni pakahtumaan saava All Dolled-Up in Straps.
Settilista saa pientä, semisti ponnetonta kritiikkiä lähinnä odotetusta Lemonworldista, jonka versio ei jostain syystä toiminut lavalla yhtä intensiivisesti kuin levyllä. Vanderlyle Crybaby Geeks oli äärimmäisen hurmoksellinen Dessnerin veljesten akustisten kitaroiden ollessa ainoat säestävät soittimet ja koko bändin sekä yleisön vetäessä High Violetin päätösbiisiä yhteislauluna. Kellekään ei varmaankaan jäänyt epäselväksi illan tunnelmallisuus. All The Winen puuttuminen harmitti ihan pikkuisen - se kyllä soitettiin perjantaina, jolloin toisaalta puuttuivat esim. Secret Meeting ja About Today, joten kokonaisuutena torstain settilista oli mielestäni parempi. Mr. Novemberissa Berninger yllättäen juoksi yleisön keskelle laulamaan, mikä tavallaan häiritsi omalta osaltani hieman tämän yhden kaikkien aikojen mahtavimman kappaleen nautintoa, kun piti seurata mitä siellä istumakatsomossa oikein tapahtuu. Mutta suoraan sanottuna tämä kaikki on nipottavan ja pikkutarkan ihmisen pilkunviilausta muuten täydellisessä kokonaisuudessa.
Juhani kiteytti kaiken äärimmäisen hyvin yhteen otsikkoon: Keräilyä The Nationalin jälkeen. Jonnekin Aalto-salin nurkkiin keräilyä odottamaan jäivät ne sieluni rippeet, jotka ohiolaisyhtye onnistui repimään erilleen uskomattoman syvälle porautuvalla tunnelmallaan.
Voi taivas, en pääse taaskaan muistelemasta keikkaa, kun luen näitä juttuja :) Ja tuo England-taltiointi on kyllä pirun hyvä, pieni etäisyyskään ei haittaa, tuo taas vähän eri näkökulmaa keikkaan.
ReplyDeleteEn tiedä sitten siitä kuvausrajoitteesta niin, sillä järkkärikin vain katsoi kun vieressäni oleva kuvasi aivan lavan reunalla. Eikä siellä mitään tarkastustakaan ollut. Jäi vähän harmittamaan, että en saanut otettua omia kuvia, vaikka kameraa ei ollutkaan mukana. No, yhtä kaikki..keikka on taltioituna sydämeeni.
Täydellistä, täydellistä. Mulle se Available/Cardinal Song/Soorow -putki oli jotain niin uskomatonta että...sdjghidfhgdf <3
ReplyDeleteSulla on niin hieno musiikkimaku. :) Löysin blogin vasta nyt ja ihastuin heti. Itse sitä aina haaveilee, että voisi ottaa keikoilla hyviä kuvia, mutta kameraa kun ei oikein uskalla kantaa mukaan. Nytkin tuli räpsittyä vain kännykällä sen verran mitä kehtasi, mutta ne eivät luonnollisesti vedä ollenkaan vertoja noille kuville, joita linkitit.
ReplyDeleteReiska, ei paljon täydellisempää olis voinut olla joo.. Nyt jälkeenpäin tuntuu hassulta erotella jotain kappaleita, kun keikka oli kuitenkin kokonaisuudessaan niin hieno.
ReplyDeleteJ, etäisyydeltä katsottuna näkee aina vähän eri tavalla tosiaan asiat. Kyllä siinä edessä yksi järkkäri kävi koputtamassa yhtä tyyppiä olalle, että äläpä kuvaa.. En sitten tiiä millaset säännöt niillä muka oli. Tollaset kyllä aina harmittaa, kun olis itekin halunnut ottaa kameran mukaan, mutta tietää että se on kielletty, niin ei ota. Ja sitten oliskin ihan hyvin voinut ottaa! Mutta tulipahan nautittua keikasta täysillä, eikä vaan tuijotettua linssin läpi :)
fairy tale, hihi, suurkiitos! Kyllähän toi kamera sitten aina vähän rajottaa ite keikkaa, kun ei voi riehua niin paljoa ja osa ajasta menee kuvien sommitteluun jne. Mutta toki kuvat on aina jälkeenpäin kivoja katsella - oli ne sitten hyviä tai ei!