Docpoint: The Extraordinary Ordinary Life of José González

Niin Junipin nokkamiehenä kuin sooloartistinakin tunnettu José González on osunut monen sydämeen kuulaalla laulullaan ja herkällä kitarallaan. Mies musiikin takana on kuitenkin jäänyt melko tuntemattomaksi. Josén vanhemmat muuttivat Argentiinasta Göteborgiin ennen hänen syntymäänsä 1970-luvun lopulla, mikä selittää ruotsalaisen tumman ulkonäön. Rauhallisuutta se ei kyllä valota, luulisi etelä-amerikkalaisten juurien tarkoittavan tulista sielua. Mutta miksi González tekee musiikkia, mikä ajaa hänet melankolisten melodioiden äärelle ja miksi kaksi levyä julkaissut sooloartisti on niin hidas säveltämään?

Dokumentti on herkkä ja hidastempoinen, eikä se valitettavasti paljasta suuria salaisuuksia miehestä nimeltä José González. Se sisältää studiossa työskentelyn arkisuutta höystettynä hauskoilla hetkillä, kiertue-elämän perusjuttuja vailla rokkistaroille tyypillistä kohkaamista ja Josén pohdiskelua fotoneista ja DNA'sta. Keikkataltioinnit tuovat kylmiä väreitä iholle, mutta en voi olla väistämättä ajatusta, että livepätkät ovat mukana dokkarissa osittain paikkaamassa muiden ansioiden puutetta. Perhetaustoista kerrotaan hauskojen animaatioiden kautta, mutta suhde kanssamuusikko Yukimi Naganoon ei tule kunnolla ilmi missään vaiheessa. Paikoin filmi on turhankin unettava ja verhottu söpöydestä huolimatta.

Toisaalta, José on juuri tällainen - ujo, mediaa vieroksuva ja yksin viihtyvä musiikintekijä. Blingblingiä tai nopeita leikkauksia kuvasta toiseen ei ole. Sanojensa mukaan hänen musiikkinsa on heijastumia henkilökohtaisesta elämästä, mutta sisäisen kriitikkonsa vuoksi kappaleiden synty on hidas prosessi. Perfektionistin työskentelyn seuraaminen voi olla jokseenkin hedelmätöntä, kun samaa pilkkua viilataan sadatta kertaa. Gonzálezin rutiineja mikrofonin varressa on kuitenkin mukava seurata. Vaikka omintakeinen dokumentti ei ihan täyttänyt odotuksia, antaa se entistä sympaattisemman kuvan kiharapäästä, jonka musiikki on hunajaa korville tulevaisuudessakin.

Kuva

IAMX - Ghosts Of Utopia

Pahoittelen jo heti alkuun taas tuplapostausta, jotenkin tämä viikko menee näemmä näin. No, parempi pölistä silloin kun sitä asiaa on!

Elektronero Chris Corner palaa IAMX-projektinsa ja neljännen pitkäsoiton kanssa. Ghosts Of Utopia on ensimmäinen sinkku maaliskuussa ulos putkahtavalta Volatile Times -lätyltä. Taattua huttua luvassa, vaikka ei tämä nyt yhtä rajusti säväytä kun herran muutamat aiemmat tuotokset. Mutta hyvää levystä sopii silti odottaa! Ja kappaleitahan pääsee sitten fiilistelemään myös livenä huhtikuisella Nosturin keikalla :)

Various Artists - Perfect Day

Viime viikonloppuna kuulin pitkästä aikaa Lou Reedin tunnetuksi tekemän biisin. Jostain syystä tämä useilla tähdillä varustettu versio kolahtaa alkuperäistä paremmin, eikä oikeastaan koskaan kadota tenhoaan. Tänään tiedossa on mukava elokuvantäytteinen ilta kera useamman bloggarin, ja koko viikonlopusta on toivottavasti tulossa mainio. Biisi sopii aiheeseen siis!

Manboy - Something Wonderful

Kun Manboy julkisti ensimmäiset vihjailut syntikoista ja kasariviboista tulevan uuden levynsä linjaukseksi viime kesänä, ajattelin että joojoo, siellä on rokin seassa normaalia enemmän koneita. Sen sijaan kun pitkällisen prosessin jälkeen vihdoin ulos saatu lätty pärähtää ensimmäisen kerran soimaan, on parin raidan jälkeinen tunnelma vaistomaisesti hämmästynyt - mitä ihmettä?! Koneilla luodut soundit eivät kenties määrällisesti ole vahvoilla, mutta oman, jokaiseen säveleen vaikuttavan leimansa ne tuovat. Jos ei toisin tietäisi, ja jos Karon ääni ei olisi niin tunnistettava, voisi jopa väittää tekijöinä olevan jonkun muun kuin tutun kolmikon. Kokonaisvaikutelma on samaan aikaan haikea ja vihainen, kaunis ja ongelmallinen, näennäisesti yksinkertainen mutta todellisuudessa monitahoinen. Tyypillisen ristiriitainen siis.

Manboy ei koskaan ole ollut konstailematon, mutta etenkään Something Wonderfulin kohdalla suoraviivaisuudesta on turha puhua. Jo julkaistut sinkkubiisit Nothing Compares 2 U (Prince/Sinead O’connor cover), One Dollar Under God, Home sekä levyltä löytyvä Running Out edustavat perusmänkkäriä, surisevaa melankolista rokkenrollia. Mutta paljon on myös uutta kolinaa. Ja kun alkuhämmennyksestä pääsee eroon tajuaa, miten pelkistetytkin kompit muodostavat palapelin, jonka pystyy purkamaan yhä pienempiin osiin. Syntikoiden tähtisumun joukosta voi helposti poimia tuttuja elementtejä: Antin kitaran korkeat sävelet, Tonin tunnistettavat iskut rumpukalvoihin sekä Karon falsetin.

Miespojan parasta antia on aina ollut yhteen pelaaminen. Soittimia ei erota yhtenäisestä virrasta, joka koostuu useista kerroksista olematta liian raskas. Tämän vuoksi levyt kestävät useita kymmeniä ja satoja kuuntelukertoja kyllästymispisteen siintäessä kaukaisuudessa. Viime vuosina moni perinteiseen vaihtoehtorockiin luottanut pumppu on maustanut musiikkiaan koneilla tuoden tuotantoonsa herkkyyttä, hallittua kaaosta tai molempia. Musiikin jatkuva eläminen ja kehittyminen onkin yhtä väistämätöntä kuin kaikkien elävien organismien vanheneminen – eihän niin sanottu tavallinen rokkikaan kuulosta yhtään samalta kuin 1950-luvulla. Tästä päästään minua koskettavaan asiaan uudistumisen vastarinnasta. Olen kirjoittanut samasta asiasta paristi ennenkin, mutta edelleen yhtälailla rasittaa se, kun artisti haukutaan maanrakoon pienen suunnanvaihdoksen jälkeen. On totta, että kaikki levyt eivät voi olla kymppejä eikä kaikesta tarvitse tykätä, mutta pointti on mahdollisuuden antaminen. Bändi ei voi pysyä samalla suoralla viivalla lopun ikäänsä, sen todistaa moni useampia lättyjä julkaissut yhtye, joka tekee samaa biisiä aina vain uudestaan ja uudestaan. Kehittyäkseen on käytävä mukavuusalueen ulkopuolella, myös kuuntelijan näkökulmasta katsottuna.

Nämä perustelut uusille tuulille olivat alustusta sille pyynnölle, ettei kukaan hylkäisi jotain ihmeellistä vain ennakkoluulojensa vuoksi. Eli jos jollakin hyppäsi sydän kurkkuun, kerrottakoon, että ei rokkibändin pyhä kolminaisuus – kitara, basso ja rummut – ole mihinkään kadonnut elektronisten efektien tieltä, vaan saanut vain uusia muotoja. Omasta mielestäni platan parhaimmistoa edustavat kuitenkin nimenomaan koneilla kokeilut. Alun Tune In huumaa säröisyydellään, jonka jälkeen tunnelma rauhoittuu hetkeksi. Other Things ja How It Hurts vaativat muutaman kuuntelukerran avautuakseen, mutta antavat sen jälkeen paljon. Jos jotain heikkoa täytyy keksiä, on Company raitana muiden joukossa niihin verrattuna hieman mitäänsanomaton. Sen sijaan pianolla ei ikinä voi mennä metsään, ja Drop Out kolahtaakin ensisävelistä alkaen. Perinteisesti suosikkiartistieni pitkäsoittojen viimeiset kappaleet ovat iskostuneet lemppareiksini, ja usein ne ovat luokiteltavissa balladeihin. Drop Out ei lukeudu discojen viimeisiin hitaisiin, mutta tarttuva se on kuin mikä.

Kaikesta tästä pälätyksestä voidaan päätellä että a) olen yhtä jäävi arvioimaan Manboyta kuin Placeboa – mikä tahansa, mitä kummankaan bändin herrat tekevät, on täydellistä, ja b) Something Wonderful on helevetin tykki levy.


Pssst. Something Wonderful on Voicen nettisivuilla ennakkokuuntelussa aina viralliseen ilmestymispäiväänsä eli ensi viikon keskiviikkoon asti! Samaisena päivänä 2.2.2011 on tiedossa levynjulkkaribileet Tavastialla yhdessä The Friendin kanssa. Toivottavasti nähdään siellä!

Näin minä vihellän matkallani

Vietettiin J:n kanssa pari viikkoa sitten muutama tunti sunnuntai-illasta miettimällä ja etsimällä biisejä, joissa vihelletään. Parin tunnin jälkeen löysin blogin nimeltä All Whistling Songs. Mutta kyllä ei ole tuolla niitä kaikkia, joita keksittiin! Laitoin sinne sähköpostia asiasta, että kohta sitten on (tämä oli huono viittaus kirjaan "Mielensäpahoittaja"). Tuossa yllä on yksi ultimate vihellysbiisi, jota ei spotify tunne eikä muuten All Whistling Songs -blogikaan! Tiedän, että aivan varmasti on unohdettu vaikka mitä oleellista, mutta silloin kun jotain pitäisi muistaa niin ei takuulla tulee mitään mieleen.. Tein suuresti lyhennetyn soittolistan niistä vihellysbiiseistä, joita meidän listallemme päätyi (J:n version löytää täältä!).

Bernard Herrmann - Twisted Nerve

The Drums - Let's Go Surfing

Peter Bjorn & John - Young Folks

Bob Sinclar - Love Generation

Andrew Bird - Fitz And The Dizzy Spells
Noah & The Whale - 5 Years Time

Tori Amos - Cornflake Girl

The Bravery - Bad Sun
The Black Keys - Tighten Up
Pixies - La La Love You

Beck - Sissyneck

Eels - I Like Birds
 Yeah Yeah Yeahs - Hysteric 

Teitur - Hanging My Worries Out To Dry

Andrew Bird - Oh No

Radical Face - Glory

Cat Power - After It All

Björk - Isobel
Goldfrapp - Lovely Head

Scandinavian Music Group - Juokseva Mies

Monty Python - Always Look On The Bright Side Of Life (= loppukevennys)

Hei, olisiko teillä muuten jotain toiveteemoja 
soittolistojen suhteen?!

Minä Ja Ville Ahonen

Uusi ihastukseni suomalaisella musiikkirintamalla on helsinkiläinen bändi nimeltä Minä ja Ville Ahonen. Ihastuin niin paljon, että sivuutan Ahosen minua välillä häiritsevän laulutyylin ja artikuloinnin. Jos lauluääni vielä miellyttäisi korvaani enemmän niin puhuttaisiin totaalisesta rakastumisesta. Musiikki ja runollisen kauniit, paikoin brutaalitkin, lyriikat veivät sydämeni mennessään. Biisit jäävät soimaan päähän päiväkausiksi. Myspacesta kannattaa käydä kuuntelemassa lisää biisejä. Suosittelen! Ja jos Ahosen ääni häiritsee sinuakin, anna silti toinen mahdollisuus, sillä nyt on kyseessä jotain todella upeaa.

Patrick Wolf - The City

Patrick Wolf julkaisi tulevalta levyltään toisen singlen parisen viikkoa sitten. Se on menevä ja kesäinen, mutta ei mielestäni ihan samaa luokkaa kuin ensimmäinen lohkaisu Time of My Life. Tarttuvuudesta biisi saa kyllä täydet pisteet. Samoin tänään julkistettu video miellyttää silmää - pier, huvipuisto, meri ja rannalle raahattu piano ovat takuuvarmoja keinoja kiinnittää allekirjoittaneen huomio. Nam. Video nähtävillä The Guardianin sivuilla.

...Ja kun puhuttiin pianoista ja rannoista, on suomalaisen singer-songwriter Mikko Pohjolan video Se Joka Pelkää myöskin valloittava visuaalisilta puitteiltaan. Kappale itse sen sijaan on jotenkin vähän turhan suomalainen makuuni, kotimaata mitenkään tarkoituksellisesti syrjimättä.



Kuva Twitter

The Rise of the Phoenix

Feeniksin ylösnousu aka I'm Still Here tulee olemaan mielenkiintoinen. Casey Affleckin ohjaama dokumentti kertoo Joaquin Phoenixin elämänmuutoksesta näyttelijästä katu-uskottavaksi hiphop-artistiksi. Aikoinaan Phoenix herätti suurta huomiota omituisella käytöksellään David Letterman show'ssa, eikä kukaan tiennyt, ottaako miestä tosissaan vai ei. Oliko Phoenix yksinkertaisesti seonnut? Syksyllä 2010 hän vieraili samassa myöhäisillan ohjelmassa jälleen omana itsenään, ja samoihin aikoihin Affleck myönsi dokumentin olleen tekaistu, ei todellinen. Aika paljon vaivaa nähty yhden omituisen elokuvan eteen, sanon minä... Jännityksellä silti odotamme, palaako herra muutaman vuoden tauon jälkeen elokuvien pariin, vai jatkaako uudella räppärin urallaan.

Tänään ohjelmassa siis Docpoint-festarin aloitus I'm Still Here -pätkällä Maximissa. Juttua leffasta seuraa huomenna.


p.s. Jos ei räppi iske (joskaan ei kantrikaan, mutta menkööt paremman puutteessa), voi Joaquinin laulua kuunnella tietysti myös ihanassa Walk the Linessa.

Les Amours Imaginaires

Viime sunnuntain elokuvana oli Les Amours Imaginaires, suomalaisittain Kangastuksia. Se on vasta 21-vuotiaan Xavier Dolanin toinen elokuva. Juoni on lyhykäisyydessään tämä: ystävykset Marie (Monia Chokri) ja Francis (Xavier Dolan) tutustuvat Nicolakseen (Niels Schneider) ja rakastuvat tähän molemmat. Kolmiodraama kiristää tietenkin ystävyyttä eikä loppu ole ruusuinen.

 (kuvat: googlen kuvahaku)

Kangastuksia ei ollut mikään mullistava elokuva, mutta ei se ollut huonokaan. Se oli sellainen "perushyvä", hidastempoinen elokuva ihmissuhteista. Elokuvan  vahvuus oli sen visuaalisuus. Pienet yksityiskohdat miellyttivät silmää ja musiikki korvaa (ei voi mennä vikaan, jos mukana on Karin Dreijer Anderssonin jumalainen ääni). Alla trailereiden virkaa toimittavat pätkät elokuvasta, joissa soivat The Knifen "Pass This On" ja Fever Rayn "Keep The Streets Empty" (molemmissa laulaa siis mainittu Karin Dreijer Andersson).

White Lies - Ritual trailer

Tällä viikolla ilmestyi White Liesin pitkään odotettu kakkoslevy Ritual. Ainakaan näin aluksi levy ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä, mutta kestihän debyytilläkin aikansa päästä suosiooni. Vaikka musiikki sinänsä on hyvää, tuntuu se silti jotenkin tyhjältä ja ilmeettömältä verrattuna veljiinsä nimeltä Interpol ja Editors. Kaikki kun uppoavat post-punk-genreen Joy Divisionin ja New Orderin hengessä, joskin vähän eri sävyin. Mutta kyllä Ritualilta tuntuu todellisia helmiäkin löytyvän. Lätystä lisää sitten paremmalla ajalla, nyt perjantaita voi lähteä viettämään pienellä koosteella pitkäsoitosta.

Don't Look Back

Uusin She & Him video illan piristykseksi. Taidan

kuulkaas huomenna vähän harjoitella noita tanssiliikkeitä!

GY!BE

Koko tuleva viikko tulee olemaan hieman hektinen työpäivien jälkeisine iltaohjelmineen, joten luonnollisesti myös blogi saattaa hiljentyä pikkuisen. Toisaalta se ei haittaa, viime vuonna postausten määrä kasvoi yli sadalla sitä edelliseen verrattuna, mikä ilmeisesti tarkoittaa, että minulla ei ole elämää ;) Mutta jos juttua riittää, mikäpä ei estä sitä myös muille tarinoimaan! Päinvastaisessa tilanteessa on kuitenkin turha edes yrittää päivittäisiä postauksia. Itsekriittisenä ihmisenä täytyy vain yrittää hyväksyä faktat.

Tämän illan agendaan kuuluu Kulttuuritalolle kipuaminen, kun tarjolla on kanadalaista post-rockia kulttibändi Godspeed You! Black Emperorin muodossa. Vuoden 2003 jälkeen yhtye on ollut määrittelemättömän pituisella tauolla. Viime vuonna ilmoitetusta comeback-kiertueesta ainoa pohjoismaiden keikka on Suomessa. Saapi nähdä, miten soljuvan äänimaailman kokemiseen sopii parin tunnin seisominen, lipunostopaniikissa kun en tajunnut klikata istumapaikkojen kohtaa.

Wicked!

Broadway-musikaali Wicked sai Suomen ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterissa viime elokuussa. Stephen Schwartzin ja musiikit ja Winnie Holzmanin käsikirjoitus ovat lumonneet katsojia ympäri maailmaa, mutta Suomi on ensimmäinen maa, joka toteutti musikaalin ulkoasun omilla ehdoillaan - muiden maiden show't ovat olleet kopioita alkuperäisestä. Wicked perustuu Gregory Maguiren kirjaan Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West ja kertoo tarinan ajasta ennen Lännen Pahan Noidan kukistumista ja Dorothyn saapumista Ihmemaa Oziin. Tämä noita kun ei kenties olekaan läpeensä paha. Kieroutuneet ihmiset ja olosuhteet voivat johtaa itse kunkin omituisiin tekoihin, ja hyvän ja pahan välinen raja on veteen piirretty viiva.

Fiksu, mutta vihreänä syntynyt Elphaba Thropp (upea Maria Ylipää) aloittaa opiskelun Shizin yliopistossa, jossa hän saa huonetoverikseen ylhäisen mutta hivenen blondin Galinda/Glinda Uplandin (Anna-Maija Tuokko). Varsin erilaisista luonteista huolimatta tytöistä tulee ystävyksiä, jotka taistelevat toistensa puolesta ja vastaan elämän eri käänteissä. Maria ja Anna-Maija ovat ystävyksiä myös tosielämässä, mikä näkyy myös lavalla.

Kun ensimmäinen kohtaus alkoi ja kuoro aloitti laulunsa, kihosivat kyyneleet hetkellisesti silmiini. Juuri tätä olin odottanut! Upeaa laulua, eläytymistä, esiintymistä. Ennestään tuttuja kasvoja näkyi matkassa mukana mm. Vuokko Hovatan ja Eero Saarisen muodossa. Myös Dance-ohjelmasta tuttu Markku Haussila oli esittelemässä taitojaan tanssikohtauksissa, joita muuten oli aivan liian vähän. Elphaban oikeudenmukaisuus ja kunnianhimo korostivat kivasti Galindan lievää pissismäisyyttä, ja Fiyeron ärsyttävä artikulaation puutekin lakkasi häiritsemästä, kun tyyppi aukaisi suunsa. Laulullisista lahjoista voiton tosin vei selkeästi Maria Ylipää, vaikka jokaisen kohdalla nuotteihin osumisessa olisikin ollut parantamisen varaa. Mutta ei se kolmen tunnin musikaalin läpivetäminen kohtalaisen vaikeilla sävellyksillä kovin helppoa ole. Musikaali pursuaa ahteiskunnallisiin tapahtumiin ja epäkohtiin osuvia allegorioita, ja samalla se kertoo tuttua mutta tarpeellista kertomusta siitä, että ulkokuori voi pettää ja erilaisuus on rikkaus.

Tanssikohtausten vähyyden lisäksi pieni pettymys oli se, että edes esiintyjien tullessa lopuksi lavalle en pillahtanut itkuun - asia, joka tapahtuu aina. Jotain pientä siis jäi puuttumaan. Vaikka musikaali saakin minulta arvosanaksi jotain kasin ja ysin väliltä, on yksi seikka, joka ansaitsee kymppi miikan - nimittäin lavastus. Moneksi muuntautuvat tornit, valokaaret, tuli, kuplat ja lentotehosteet sopivat kokonaisuuteen täydellisesti, ja jo pelkästään niiden vuoksi kannattaa show mennä katsomaan. Ja tietenkin sen huumaavan laulun.

 Kuvat: Tapio Vanhatalo

p.s. Tietääpähän, mikä biisi tulee soimaan seuraavat kaksi viikkoa päässä ;)

Phoenix - Love Like A Sunset Part II

Sofia Coppola taitaa tykätä ranskalaisesta musiikista. Niin minäkin. Virgin Suicidesin score on parasta mitä Air on tehnyt, mutta osaa Phoenixkin. Neljän heebon bändi tulee niinkin päheästä paikasta kuin Versailles ja on Coppolan uusimman elokuvan scoren säveltäjä. Poppoon tuotantoa on tosin kuultu jo Lost In Translationissa, ja syykin on melko selvä - bändin laulaja Thomas Mars ja Coppola ovat niin sanotusti pitäneet yhtä muutaman vuoden. Phoenixilla on yhteyksiä niin mainittuun ranskalaisduoon kuin Daft Punkiin, minkä kuulee myös musiikissa, vaikka se onkin enemmän rockiin vivahtavaa. Neljäs lätty Wolfgang Amadeus Phoenix julkaistiin pari vuotta sitten. Kyseiseltä levyltä löytyvät Somewheren avauksessa ja finaalissa kuullun upean kappaleen molemmat versiot, tässä jälkimmäinen.

David Bowie - Heroes

Tämän viikonlopun soundtrackin valinta oli vaikea. Jotenkin tuntuu, ettei tämän vuoden puolella ole vielä saanut tartuttua kunnolla mihinkään yksittäiseen biisiin kiinni, ja tulevia levyjäkin on hehkutettu jo. Varastoon tallennettuja Glee-jaksoja olen kyllä tuijotellut, mutta Single Ladiesin lisäksi mitään järisyttävän ihmeellistä sieltä ei ole jäänyt aivosolujen sopukoihin. Mutta koska Heroes on saanut minut täysin koukkuun, pääsee sarjassa kuultu, upean David Bowien samanniminen klassikko tämän perjantain levylautaselle.

Pretty Good Year

(kuva: weheartit.com)

Suurimmassa osassa blogeista on jotenkin koottu yhteen päätöksensä saanutta vuotta 2010. Tuntuu siltä, että eihän vuonna 2010 tapahtunut juuri mitään, mutta kun vuotta alkaa kerrata mielessään huomaa että tapahtui vaikka mitä. Vuoteen mahtui kaksi ulkomaanmatkaa, blogiristeily Tukholmaan ja ihana ihana Edinburghin matka. Vuosi 2010 toi tullessaan myös muuton Oulusta uudelle paikkakunnalle työharjoittelun vuoksi. Yksi vuoden kivoimmista jutuista oli ehdottomasti blogin kautta saadut uudet tuttavuudet :) Koska rakastan listojen tekemistä niin kokoan vuotta 2010 omalta osaltani yhteen vielä niiden kautta.

Musiikilla on suuri paikka sydämessäni, joten myös livemusiikkia tuli luonnollisesti vuonna 2010 käytyä kuuntelemassa. Mutta enkö oikeasti ole käynyt millään keikalla heinäkuun jälkeen?! Mitä ihmettä. Olenkohan unohtanut listasta jotain... 

Keikat 2010:

1. Manboy @ NRJ, Hki 1/2010
2. Viola & 80th Disorder @ 45 Special, Oulu 2/2010
3. Lapko @ 45 Special, Oulu 3/2010
4. Morley @ 45 Special, Oulu 3/2010
5. 30 Seconds To Mars @ Hki Jäähalli 3/2010
6. Florence + The Machine @ Tavastia, Hki 3/2010
7. Melissa auf der Maur @ Virgin Oil, Hki 4/2010
8. Nephew @ On The Rocks, Hki 4/2010
9. Anna Puu @ Tavastia, Hki 6/2010
10. Tori Amos @ Pori Jazz 7/2010
11. Florence + The Machine @ Ruisrock, Turku 7/2010
12. Belle & Sebastian @ Ruisrock, Turku 7/2010
13. Manna @ Ruisrock, Turku 7/2010
14. Lapko @ Ruisrock, Turku 7/2010
15. Prince Of Assyria @ Ruisrock, Turku 7/2010
16. Scandinavian Music Group @ Ruisrock, Turku 7/2010
17. Regina Spektor @ Ruisrock, Turku 7/2010
18. The Ark @ Ruisrock, Turku 7/2010
19. Don Huonot @ Ruisrock, Turku 7/2010
20. Arcade Fire @ Senaatintori, Hki 7/2010

Ja niinhän siinä kävi, että ne kaksi vuoden 2010 alussa itselleni asettamaa tavoitetta eivät toteutuneet vuoden aikana. Kirjoja tuli luettua paljon vähemmän kuin vuonna 2009. Syytän tästä niitä lukemattomia kirjoja ja artikkeleita, joita gradu ja kirjatentit vaativat lukemaan. Niitä ei siis listalle hyväksytty. Ja nyt puhutaan oikeasti tuhansista sivuista. Alla olevasta listasta saattaa kyllä puuttua joitain kirjoja, tuo listan päivittäminen kun aina välillä hieman unohtui..

Luetut kirjat 2010:

1. Sylvia Plath: The Journals

2. Philip Pullman: Olin rotta..eli punaiset kengät

3. Philip Pullman: Kultainen Kompassi

4. Philip Pullman: Salaperäinen Veitsi

5. Donna Tart: A Secret History

6. Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

7. Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella
8. Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

9. Diane Setterfield: The Thirteenth Tale

10. Mia Kirshner: I Live Here

11. Audrey Niffenegger: The Time Traveler's Wife 

12. Audrey Niffenegger: Her Fearful Symmetry

13. Tove Jansson: Muumipappa ja meri 

14. Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

15. Tove Jansson: Taikatalvi

16. Alice Sebold: Oma taivas

17. Angela Sommer-Bodenburg: Pikku vampyyri luokkaretkellä

18. Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit

19. Charlaine Harris: Dead in the Family

20. Charles R. Cross: Cobain Unseen

21. Neil Gaiman: Wolves in the Walls

22. Ilkka Raitasuo & Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa

Uusia elokuvia tuli vuonna 2010 katseltua runsaat 100 ja lisäksi toki paljon ihania entuudestaan tuttuja. Elokuvista en todellakaan jaksa kirjoittaa listaa, mutta parhaimpina mainittakoon Shutter Island, Inception, The Road, Alice in Wonderland, The Runaways ja Harry Potter and the Deathly Hallows Part 1. Eteenpäin mentiin tuossa elokuva-aiheisessa tavoitteessa nähdä tiettyjen lempinäyttelijöiden kaikki elokuvat/sarjat imdb:n listan mukaan. Zooey Deschanelilta on enää näkemättä 6 ja Angelina Jolielta 7. Muilta (Winona Ryder, Cate Blanchett, Edward Norton, Johnny Depp, Viggo Mortensen ja Jake Gyllenhaal) on näkemättä vielä enemmän, mutta eiköhän asia korjaannu tänä vuonna. 

Nyt vuonna 2011 tavoitteenani on tietenkin siis käydä enemmän keikoilla, matkustella enemmän, saada yllä mainittu elokuvaprojekti päätökseen ja lukea enemmän kirjoja kuin vuonna 2010. Voisin myös saattaa päätökseen muutamia ikuisuusprojekteja, jotka ovat olleet ajatuksen tasolla tai muuten vain kesken jo vuosia.

Mitä lupauksia/ tavoitteita sinulla on tulevalle vuodelle 2011?

L'hiver

Joulu on ohi ja on se aika vuodesta, jolloin kaikki kääriytyy paksuun, valkoiseen lumivaippaan. Joillekin se tarkoittaa tuskallisen pitkää aikaa kohti kesää ja aurinkoa, joillekin kauniita maisemia ja puuterissa laskemista. Miten vain, ainakin rauhallisuus ja tyyneys tulevat esiin hiljalleen leijuvien hiutaleiden myötä. Tänä vuonna talvi alkoi varhain, mutta on niitäkin vuosia, jolloin uuden vuoden päivänä nurmi on loistanut vihreänä ja ivallisena talon ympärillä. Itse olen minimoinut talvesta, kylmyydestä ja tuiskusta valittamisen - kylmää varten voi pukea tai pysyä sisällä, ja onhan lumi kaunista ja kaksi miljoonaa kertaa parempi vaihtoehto kuin neljän kuukauden loskakierre! Että nii, nyt turvat tukkoon siellä. Ainoa asia, joka itseäkin ahdistaa, on jatkuva pimeys. Kynttilöistä ja keijuvaloista huolimatta.

Koitetaan kuitenkin selviytyä auringon poissaolosta, pyydystää lumihiutaleita kielelle ja kun pakkanen yllättää, kääriytyä vilttiin teekupposen kanssa ja kuunnella tunnelmaan sopivaa musiikkia allaolevasta linkistä.

Winter

Kuva weheartit.com