Wicked!

Broadway-musikaali Wicked sai Suomen ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterissa viime elokuussa. Stephen Schwartzin ja musiikit ja Winnie Holzmanin käsikirjoitus ovat lumonneet katsojia ympäri maailmaa, mutta Suomi on ensimmäinen maa, joka toteutti musikaalin ulkoasun omilla ehdoillaan - muiden maiden show't ovat olleet kopioita alkuperäisestä. Wicked perustuu Gregory Maguiren kirjaan Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West ja kertoo tarinan ajasta ennen Lännen Pahan Noidan kukistumista ja Dorothyn saapumista Ihmemaa Oziin. Tämä noita kun ei kenties olekaan läpeensä paha. Kieroutuneet ihmiset ja olosuhteet voivat johtaa itse kunkin omituisiin tekoihin, ja hyvän ja pahan välinen raja on veteen piirretty viiva.

Fiksu, mutta vihreänä syntynyt Elphaba Thropp (upea Maria Ylipää) aloittaa opiskelun Shizin yliopistossa, jossa hän saa huonetoverikseen ylhäisen mutta hivenen blondin Galinda/Glinda Uplandin (Anna-Maija Tuokko). Varsin erilaisista luonteista huolimatta tytöistä tulee ystävyksiä, jotka taistelevat toistensa puolesta ja vastaan elämän eri käänteissä. Maria ja Anna-Maija ovat ystävyksiä myös tosielämässä, mikä näkyy myös lavalla.

Kun ensimmäinen kohtaus alkoi ja kuoro aloitti laulunsa, kihosivat kyyneleet hetkellisesti silmiini. Juuri tätä olin odottanut! Upeaa laulua, eläytymistä, esiintymistä. Ennestään tuttuja kasvoja näkyi matkassa mukana mm. Vuokko Hovatan ja Eero Saarisen muodossa. Myös Dance-ohjelmasta tuttu Markku Haussila oli esittelemässä taitojaan tanssikohtauksissa, joita muuten oli aivan liian vähän. Elphaban oikeudenmukaisuus ja kunnianhimo korostivat kivasti Galindan lievää pissismäisyyttä, ja Fiyeron ärsyttävä artikulaation puutekin lakkasi häiritsemästä, kun tyyppi aukaisi suunsa. Laulullisista lahjoista voiton tosin vei selkeästi Maria Ylipää, vaikka jokaisen kohdalla nuotteihin osumisessa olisikin ollut parantamisen varaa. Mutta ei se kolmen tunnin musikaalin läpivetäminen kohtalaisen vaikeilla sävellyksillä kovin helppoa ole. Musikaali pursuaa ahteiskunnallisiin tapahtumiin ja epäkohtiin osuvia allegorioita, ja samalla se kertoo tuttua mutta tarpeellista kertomusta siitä, että ulkokuori voi pettää ja erilaisuus on rikkaus.

Tanssikohtausten vähyyden lisäksi pieni pettymys oli se, että edes esiintyjien tullessa lopuksi lavalle en pillahtanut itkuun - asia, joka tapahtuu aina. Jotain pientä siis jäi puuttumaan. Vaikka musikaali saakin minulta arvosanaksi jotain kasin ja ysin väliltä, on yksi seikka, joka ansaitsee kymppi miikan - nimittäin lavastus. Moneksi muuntautuvat tornit, valokaaret, tuli, kuplat ja lentotehosteet sopivat kokonaisuuteen täydellisesti, ja jo pelkästään niiden vuoksi kannattaa show mennä katsomaan. Ja tietenkin sen huumaavan laulun.

 Kuvat: Tapio Vanhatalo

p.s. Tietääpähän, mikä biisi tulee soimaan seuraavat kaksi viikkoa päässä ;)