Keikkaputkesta palautumiseen menee koko viikonloppu. Nyt, pari päivää keikan jälkeen, The Nationalia kuunnellessa kyyneleet kihoavat väkisinkin silmiin. Olen huomannut, että keikoilla minusta, montaa asiaa yhtäaikaa ajattelemaan kykenevästä ihmisestä, tulee putkiaivoinen ruumis, jonka sielu vaeltaa lavalla esiintyjien keskellä ja konserttitilan katossa, akustiikan ihmemaailmassa. Hartaassa tunnelmassa ei pysty keskittymään ympäröivään maailmaan, vaan hengittää vain ja ainoastaan musiikkia - joko typerä virne naamalla, tai silmät itkuisina. Juuri tällaiset keikat ovat parhautta.
The Nationaliin eivät sanat riitä, mutta kokeilen joka tapauksessa huomenna - sitä ennen voi pienesti muistella keskiviikkoista Junipin Tavastian keikkaa. Pidin keikkaa jollain tapaa vain lämmittelynä parille tulevalle päivälle, joten odotuksiakaan ei juuri ollut. Senpä vuoksi se yllättikin todella positiivisesti. Tunnelma oli huomattavasti lämpimämpi kuin elokuisella keikalla Flow Festivalin teltassa, mukana jammailu oli pakollista, ja ilta tuntui itseasiassa hivenen lyhyeltä. Toisaalta, kun bändi on julkaissut yhden kokonaisen levyn ja pari EP'tä, ei biisejäkään ole loputonta määrää, mistä valita.
Nyt palaan The Nationalin lempilevyni, Alligatorin, pariin, ja fiilistelen niin paljon kuin irti lähtee. Onneksi Ruisrockin keikkaan ei ole kuvottavan pitkä matka!
Kuva last.fm
No comments:
Post a Comment
Say hello, we'll appreciate it!