Lapko @ Tavastia

Lapkon lauantainen keikka oli pitkän tauon jälkeen suuresti odotettu. Settilista toimi, uuden levyn biisit toimivat, soundit sinänsä eivät. Ainakaan eturivissä suoraan bassovahvistimen edessä olleille tytöille - laulu hukkui jytkeen alle. Jostain syystä tämä on harvinaisen tyypillistä nykyään kaikille keikoille, eikö niitä soundeja voisi säätää vähän tasapainoisemmiksi? Tai ehkä taakse kaikki kuului oikein nätisti. Keikka oli energistä perus-Lapkoa, juuri sitä mitä voi odottaa. Vaikka mielestäni Lapko onkin ehkä parhaimmillaan festareilla.

Mutta ei enempää aiheesta tekstein, vaan kuvin!

Lapko - A New Bohemia

Addiktoivalla uutukaisellaan Lapko palaa juurilleen - päämäärättömään energiaan ja raakaan kitara-aggressioon. A New Bohemia tuntuu aluksi liiankin tutulta. Heikkosen epäsymmetriset rummut, Nordbergin bassolainit ja Maljan vinkuminen on monta kertaa hyväksi todettu, mutta mitä uutta jenkkiläinen tuottaja on saanut bändistä irti?

Levy alkaa harvinaisen raskaasti. I Don't Even Kill ei jätä mitään arvailujen varaan. King&Queenin intro on täydellisen perinteistä Lapko-mättöä. Samaa kaavaa toistetaan loppuminuuteilla, mutta välissä käydään hieman melodisemmilla vesillä. Liian lepsuksi ei kuitenkaan mennä, sillä rallatusten väleihin on pykätty kaksi instrumentaalista interludea (Monkey Love & Monkey Hate). Lapkossa onkin aina ollut jotain progemaista, vaikka sitä on verrattu lähinnä Placeboon ja ajoittain myös Queens of the Stone Ageen. Myös isojen starojen hittejä bändiltä on löytynyt. Bohemian progressiivisuutta edistääkin yksittäisten biisien erottumisen puute. Äänet vyöryvät päälle pikemminkin loputtomana massana, josta on ensikuulemalta vaikea saada mitään irti. Kuuntelukertojen lisääntyessä löytää uusia nyansseja, bändin tuotannolle ennestään tuntemattomia soittimia, laulun harmoniaa ja riemastuttavaa sarkasmia.

Massasta huolimatta heti ensimmäisellä kuuntelulla korviin nousee varsin potentiaalinen hitti: Summer Nights. Yleensä tunnistan levyiltä kaupallisimmat kappaleet (lue: tulevat sinkut*), ja esimerkiksi Musen kohdalla ne ovat useinmiten niitä voimattomimpia vetoja. Lapkon tiukan soundin keskellä pieni radiosoittoon kelpaava meininki on kuitenkin ainoastaan piristävää. Niinpä lätyn keskivaiheen kombo Summer Nights - Horse and Crow - Please Need Me osoittautuu erittäin toimivaksi kolmetoistaminuuttiseksi. Samoin päätösbiisi Share Today on sanalla sanoen hyvä, mutta ei niin mieleenpainuva kuin toivoisi. Platan ensimmäinen sinkkulohkaisu I Shot the Sheriff on kaikessa tarttuvuudessaan mielestäni heikoin lenkki.

A New Bohemian työstämisellä rapakon takana on selkeästi tavoitettu nauhalle se, mitä bändiltä on totuttu näkemään livenä. Virtaa on vaikka muille jakaa. (Valitettavasti Maljan englannin kielen lausuminen ei ole ameriikassa parantunut, mutta toisaalta tämä sympaattinen ääntäminen on olennainen osa Lapkoa.) Välillä päähän iskee ajatus, olisiko energiaa sittenkin pitänyt rajoittaa. Olisiko se tuonut jotain lisää - esimerkiksi pientä yksioikoisuutta, joka ei väsyttäisi kuulijaa vaan avaisi suoraan uuden maailman.

Toisaalta moneen kertaan todistettu fakta on, että heti helposti aukeaviin levyihin kyllästyy. Kuulijaa ei siis pidä aliarvioida, vaan monimutkaisuus on pitkällisen rakkaussuhteen ydin musiikkimaailmassa. Radiosoittoonhan tämä ei päde. Eikä sikäli myöskään niihin ihmisiin, jotka eivät kuluta musiikkia muuta kuin autoa ajaessa. Mutta minuun se pätee. Ja kyllä, A New Bohemia paranee kerta kerralta.

* Kirjoitin tämän jutun suurimmaksi osaksi jo lauantaina päivällä, ja illan keikalla sain kuulla että Summer Nights on kuin onkin seuraava sinkku :D Itse keikasta lisää myöhemmin, kunhan jaksan muokata parit kuvat - toisin sanoen kammeta itseni ylös patjalta, jossa makaan TAAS kuumeisena. Rakastan näitä sitkeitä flunssia<3 Fingers crossed että antibiootit, valkosipuli ja mustaherukkamehu vievät kaikki pöpöt huspois.

(Kuva tällä kertaa Photobucketin kautta, toivottavasti on ok. Blogger hukkaa tänään ilmeisesti kuvia useammastakin blogista.)

I Hear In My Mind All Of This Music

Tämän kesän Ruisrock vaikuttaa koko ajan vain paremmalta! Uusin, erittäin mieluinen lisäys on ensimmäiselle Suomen keikalleen saapuva Regina Spektor. Regina Spektorin lisäksi omalla must see -listallani ovat Porcupine Tree, Prince of Assyria, Florence & The Machine, Scandinavian Music Group, Don Huonot, Belle & Sebastian ja  The Ark. Loistavaa! Nyt toivotaan, että mitkään kyseisistä bändeistä eivät mene päällekäin. Voisin vielä tilata auringonpaistetta koko viikonlopuksi :)

(kuva: last fm)

The Anatomy Of Timo Räisänen

Levykauppa Äxästä tarttui tällä viikolla mukaan Timo Räisäsen uusin, neljäs albumi. Ihastuin oitis levynkansiin: anatomiaa! Vaikka herran nimestä niin voisi päätellä, kyseessä ei kuitenkaan ole täysin suomalainen muusikko. Räisänen on ruotsinsuomalainen, intialaissyntyisen naisen ja Brasialassa kasvaneen suomalaismiehen lapsi. Musiikki on ihanan pirteää pop/rockia.

Löytyy herralta myös rauhallisempiakin, kauniita biisejä, kuten ihana I'm Indian.

Lapko - Funerals and Parties

Lapko on yhtye, jonka suhteen olen ehkä vähän myöhäisherännäinen. But better late than never. Livenä se on nähty useasti, joskus loistavilla, hikeä tihkuvilla keikoilla, joskus vedoilla, jolloin Ville Malja on heitellyt kitaroita kettuuntuneena pitkin lavaa. Huomenna pääsen pitkästä aikaa näkemään pojat soittamassa Tavastialla! Uusi levykin on ollut kuuntelussa, siitä arviota myöhemmin. Nyt kuitenkin pieni paluu edellisen levyn maailmaan ja sen päätösbiisiin. Ja videoon, joka on suoraan sanottuna pelottava kaikessa valkoisuudessaan.

Kuka tunnisti taustalaulajan? Siellä mikrofonin ja pianon ääressä kukas muukaan kuin Manboyn Karo Broman, joka on myös tuottanut Young Desiren. Uudella lätyllä tuottajana heilunut jenkkiläinen D. James Goodwin.

In The Sun

 (kuva)

Se on vihdoinkin täällä: She & Him -bändin toinen levy, joka kantaa osuvasti nimeä Volume Two. Levy ei ole vielä konkreettisesti omissa kätösissäni, mutta matkaa varmasti juuri tällä hetkellä luokseni. Sitä odotellassa voin kuunnella maistiaisia täältä ja katsoa ensimmäisen sinkkulohkaisun, In The Sun, videota:

Jos kesä ei tule tätä kuunnellassa, niin ei sitten millään.

Muse - Uprising playback

Jess, kauan kiertäneille huhuille on vihdoin saatu vastinetta - Muse tulee kesällä Suomeen!! Tarkemmin sanottuna Kaisaniemen puistoon heinäkuisena maanantai-iltana. Vaikka tämä video on jo vanha juttu, on aina yhtä hauskaa nähdä, miten pojilla pitää pokka italialaisen tv-ohjelman työntekijöitä juksatessaan. Muah.

Jos joku ei Musea jostain kumman syystä tunne, kerrottakoon, että videossa bändin jäsenet ovat väärillä paikoilla. Huikeista live-esiintymisistään tunnetulle bändillehän on suorastaan nöyryyttävää joutua soittamaan playbackina, joten pojat päättivät vetää koko homman lekkeriksi. Vokalisti Matt on rummuissa, rumpali Dom bassossa ja mikrofonin varressa, basisti Chrisistä tehtiin kitaristi ja kiipparisti. Oh the joy! Samanlaista ketkuilua on havaittavissa myös muutaman vuoden takaisessa Live&Kicking-livessä.

Elisa Studiolla

Tämä viikko menee näköjään täysin viihteen ja populaarikulttuurin puolelle. Eivätkä jutut suinkaan lopu tähän, sillä huomenna on tiedossa erään (toivottavasti) nautittavan elokuvan ensi-ilta. Meitä viihteen ystäviä muistettiin myös Elisalla, jonka uudentyyppiseen myymälään Helsingin Lasipalatsiin suuntasimme Mikaelan kanssa viettämään leppoisaa arki-iltaa.

Sana myymälä tosin on jo itsessään hieman väärä, sillä Studioksi nimetty kuluttajien kohtauspaikka muistuttaa enemmän todellakin tv-studiota, kuin perinteistä kauppaa. Myynnissä ei ole fyysisiä tuotteita kuten puhelimia (niitä kauppaavat edelleen ElisaShopitit), vaan asiakkaat pääsevät testailemaan esimerkiksi Internetin luomia mahdollisuuksia, keskustelemaan palveluista ja viettämään pientä levähdyshetkeä kahvikupposen ääressä. Samalla konserni kerää arvokasta tietoa kuluttajien käyttäytymisestä ja toiveista. Toki erilaisten puhelin- ja laajakaistaliittymien sekä uusien Viihde- ja Vahti-palvelujen hankkiminen käy Studiossa samalla tavalla, kuin perusliikkeissä, mutta henkilökunta painottaa myös kaupunkilaisten olohuoneen statusta. Sisään ovesta voi oikeasti mennä tuijottelemaan jättiscreeniä tai kuuntelemaan musiikkia seinään koverrettuihin koloihin ilman, että on aikeissa ostaa mitään.

Illan ohjelmaan kuului esittelyjen lisäksi kasa hyvää ruokaa ja juomaa (taivaallisen pehmeää suklaakakkua, omnom, jonka kohdalla keskityin enemmän syömiseen kuin kuvaamiseen) sekä Hey Heatherin akustinen keikka. Pojat vetivät biisinsä oikein mukiinmenevästi, ja bändin viehätyksen hoksasivat myös Lasipalatsin ikkunan takana kiljuvat fanit. Mielleyhtymä Smakiin on kenties väistämätön, eikä sitä vähennä Joonaksen ja Kallen lauluäänien samankaltaisuus, mutta eroavaisuuksiakin toki on (ja (suomenkielinen) Smakhan kuuluu musiikillisiin perversioihini joka tapauksessa, so no harm done). Harmi että pojat ovat niin nuoria (?), olisin muuten vienyt toisen kitaristin kotiin. No, aina ei voi voittaa.

Raikkaasti sisustetuissa tiloissa järjestetään siis myös erilaisia pikkutapahtumia: bändi-iltoja, stand-upia ja workshopeja, joissa voi opetella vaikka sähköpostiasetusten laittamisen puhelimeensa. Tulevien lätkän ja futiksen MM-kisojen aikana pistetään pystyyn kisastudio.

Täyden massun lisäksi kotiin viemisinä oli luultua isompi laatikko, jonka Alice in Wonderland -henkinen kansikuva antaa odottaa hyvää. Sisällä on Elisa Viihde: palvelu, jonka ansiosta alle viikon päästä tv'ssäni on HD-kanavat, bittiavaruudessa 5000 gigaa tallennustilaa vain minua varten, laajakaista ja mahdollisuus vuokrata elokuvia verkosta ilman, että tarvitsee kävellä sinne viheliäiseen kauas muuttaneeseen Makuuniin. Mikaelasta (joka btw napsaisi viimeisen kuvan, kiitos!) tämä kaikki kuulosti äärettömän pelottavalta ja saapi nähdä, saako kolmen kuukauden kokeilun jälkeen addiktoitunutta Bubbleakaan enää tv-ruudusta irti... Raporttia seuraa.

p.s. Harmikseni palvelu tosiaan käynnistyy vasta ensi viikolla, vaikka vuokrausominaisuudelle olisi käyttöä juuri nyt, kun jumitan jälleen kerran flunssaisena kotona. Pakko siis raahautua sinne Makuuniin. Ainakin samalla saa ostettua pöpöjä parantavia karkkeja - mässyä kun ei Elisa Viihdekään pysty piuhojen kautta kotisohvalle tuomaan.

How Scandinavian Of Me

                        
                                        FEVER RAY                                                        BJÖRK

                                          "When I Grow Up"                vs.                       "Hunter"

Tällä viikolla keskenään taistelevat ihastuttavan erikoiset äänet omaavat naiset: Fever Ray eli ruotsalainen Karin Dreijer Andersson ja islannin laululintu Björk. Minua harmittaa edelleen, että viimevuotinen Björkin Suomen keikka meni peruuntumaan. Saas nähdä saadaanko naista enää koskaan Suomeen. Parempaa toivoa on  keikkarintamalla varmasti Fever Rayn suhteen. Viime viikon Battlessa taistellut 30 Seconds To Mars on muuten tehnyt Björkin kyseisestä kappaleesta, Hunterista, aikoinaan coverin. Katsokaapa muuten "When I Grow Up" -biisin video kuuntelun lisäksi, se on maaginen! Valitettavasti "Hunter"-biisin video ei ole minusta Björkin videoiden parhaimmistoa.

Kumpi ihanista naisista miellyttää enemmän?

(kuvat: googlen kuvahaku)

Across the Universe

Kun edellinen ilta on mennyt normaalia arkea myöhemmäksi (ei sanaakaan siitä, että jumitettiin keikan jälkeen jälleen kerran hallin takaportilla, ja bändi teki placebot eli ajoi tyynesti pakulla ohi), jäävät lauantai-illan keikkasuunnitelmat väliin. Siitäkin huolimatta, että tarjolla olisi I Was A Teenage Satan Worshipperin lisäksi toisaalla toinen tanssittava, Don Johnson Big Band. Oh well. Joskus täytyy tyytyä vanhuuteensa.

Sen sijaan Alicen lisäksi tuli samalle päivälle tuijotettua vielä kaksi leffaa - Across the Universe sekä Lieksa!, joista jälkimmäinen tosin siis löytyy omasta hyllystä, mutta joka näyttelijäkaartinsa vuoksi on aina arvoistaan katsottavaa. Across the Universe taas on Beatlesin biiseihin perustuva nuorekas, irvokas ja mehukas musikaali, jossa 1960-luvun nuoret etsivät itseään ja toisiaan sodan keskellä. Osittain Beatles-coverit eivät mielestäni toimineet yhtä hyvin kuin lukuisaan kertaan kuullut alkuperäiset versiot (sininen tupla-cd-boksi tuli kulutettua loppuun musiikillisen heräämiseni alkutaipaleella eli ala-asteella), osittain ne olivat todella valloittavia. Efektejä ja sälää oli mielestäni myös hieman liikaa, leffa olisi toiminut mainiosti vähemmälläkin. Mutta pienille virheille voi antaa anteeksi, kun muuten viihtyy!

Ja kyllä, Judea näytellyt pörröpää Jim Sturgess pääsee haaremiini. Jotain tekemistä asian kanssa saattaa olla maksa-allasmurteella (Liverpool hei, ai että olen nokkela), joka paitsi noin niinkun muutenkin kuulostaa viehättävältä ja superbrittiläiseltä, tuo myös muistumia kultaisesta kahdeksankymmentäluvusta (vaikka Chesterin murre taitaakin taipua enemmän Mansen puolelle, hm). Herran takatukan tosin taitaisin pätkäistä.

30 Seconds To Mars @ Jäähalli

30 Seconds To Marsin Helsingin jäähallin keikkaa edeltävänä päivänä Mikaela tiputti pommin: nimmarinjakotilaisuus Stockmannilla perjantaina klo 17!! Oli mennyt taas tältä tytöltä tieto ohi, mutta haloo, sinne menemistä ei mietitty edes puolta sekuntia. Kun Ravenwaves ensin junaili itsensä pääkaupunkiimme, suuntasimme balttiarallaa tsiljoonan teinin kera kerrokseen K1, viihde- ja elektroniikkaosastolle, kymmenien metrien pituisen kiemurtelevan jonon jatkoksi. Aikaa nimmaroinnin alkamiseen oli 45 minuuttia, mutta jäljistä päätellen ensimmäiset olivat olleet paikalla koko päivän. Itse nimmareiden jakaminen oli tokikin liukuhihnahommaa ja jono eteni kohtalaisen vinhaa vauhtia. Nopeasta tahdista huolimatta maailma tuntui pysähtyvän paikoilleen sillä sekunnilla, kun Jared Leto hymyili, sanoi moi ja katsoi minuun niillä taivaallisen upeilla turkooseilla silmillään, jotka ovat livenä oikeasti kaksisataa kertaa upottavammat kuin missään kuvissa ikinä... (Väheksymättä nyt tietenkään veljeään Shannonia, Tomohan ei ollut paikalla.) Kyllä siinä menee tämänkin ikäisen tyttösen polvet veteliksi. Unohdetaan se fakta, että ne kuusisataa muuta fania kokivat luultavasti täsmälleen saman. No nytpähän on levyn kannessa kaksi kummallista tussimerkintää, joita kai nimmareiksikin kutsutaan. Osa kenttälipun lunastaneista sai myös rannekkeen, joskaan meille ei niistä ollut minkäännäköistä hyötyä. Olimme hallilla ilmeisesti hitusen liian myöhään. Mutta mitä väliä, kun mielessä pyörivät vain ne siniset silmät?!

Yritä nyt siinä sitten tärisevin käsin ottaa kuvaa.

Illan asu tuttua rokkikeikkakamaa: mustaa ja glitteriä!

Itse keikan aloittivat lämppärit Street Drum Corps ja Carpark North. Ensimmäiseksi mainittu on kalifornialainen bändi, jolta tuntui riittävän energiaa koko hallin sähköjärjestelmien ylläpitoon asti. Meno oli villiä ja mukana pomppiminen väistämätöntä. Tanskalaisupeus Carpark North ei saanut yleisöä innostumaan ihan samalla lailla. Taisinkin olla ainoa lähiympäristössäni, joka jaksoi hihkua ja laulaa mukana. Ihania silti, joskin toimivat varmasti paremmin pienemmällä lavalla.

Marsilaisten vetoa voi kuvata vain yhdellä sanalla: hikinen. Se massan (lue: 99% teinien) mukana meneminen aiheutti happi- ja nestevajetta, äänen menetystä, takkuisia hiuksia, moshpitiin joutumisen varomista ja paidasta irtoavien hileiden juuttumista edessä olevien selkämyksiin. Hetkeäkään en silti vaihtaisi pois! Vaikka olisi ollut kohtalaisen mukavaa olla myös istumassa, ainakin sillä hetkellä kun Jared soitti kolme akustista kipaletta katsomon keskeltä, ja halasi siinä erästä vieressä istunutta miestä. Vaikka eipä sillä, kyllähän herra hyppi kentän ja lavan välissä olevalla aidallakin ja soi katseita myös allekirjoittaneen suuntaan ;)

 

Koko keikka oli muutenkin Jaredin juhlaa. Shannon ja Tomo eivät puhua pukahtaneet, vaikka Leton vanhempi veljes vetikin pienen soolon kera akustisen kitaran ja lasikulhon soittamisen, tai mikä ikinä se laitos olikaan (vinkkejä otetaan vastaan). Jenkkien tuttuun tyyliin yleisöä kehuttiin vulaasti, mutta ylitseampuvalta se ei silti tuntunut. Settilistassakaan ei ollut valittamista - osasin jo odottaa, että uuden levyn yhtä parhaista, Stranger in a Strange Landia, ei soitettaisi sen antikeikkamaisuuden vuoksi. Hurricane kyllä harmitti, koska se oli vain lyhyt pätkä. Alun lisäksi (linkin videon äänen laatu on peestä, mutta tunnelma välittyy lähes täydellisesti - kylmät väreet kiipivät selkää pitkin!) parhaaksi kombinaatioksi muodostui The Kill - Closer to the Edge - Search and Destroy. Sitä riehumisen määrää! Viimeisen biisin aikana muutamia onnekkaita eturiviläisiä nosteltiin lavalle fiilistelemään. Aikataulusyistä varsinaista encorea ei kuultu.

Escape

Night of the Hunter

Attack

Vox Populi

From Yesterday 

This is War

100 Suns

A Beautiful Lie

L490

Revenge (acoustic)

Capricorn (acoustic)

Was it a Dream (acoustic)

The Kill

Closer to the Edge

Search and Destroy

Hurricane (acoustic)

Kings and Queens

Yksi asia joka pisti musiikin suurkuluttajan korviin, oli Jaredin ääni. Jo uusimmalla levyllä kuulostelin pientä käheytymistä, ja livenä korkeisiin säveliin pääseminen osoittautui melko vaikeaksi. Yleisöä siis huudatettiin ja laulatettiin paljon - vokalisti pääsi itse hieman vähemmällä ;) Vaikka vastapainoksi täytyy todeta, että akustisissa kappaleissa herran ääni toimi täydellisesti. Bändiin liittymättömistä asioista: kuten The Swell Seasonissa, myös täällä kameroiden suuri määrä todella häiritsi keikasta nauttimista. Ei ollut kiva tuijottaa lavalle sinisenä hohtavien kameroiden näyttöjen lomitse. Kamerat olivat siis ilmeisesti sallittuja, mitä emme tietenkään osanneet ennakoida - siksi Nokia 6600 -laatua jälleen... Tosin kuvaaminen oli muutenkin tehty hankalaksi savun ja valojen avulla. Ylimääräistä härpäkettä lavalla ei nähty, vaan keskittyminen suuntautui pääasiassa musiikkiin. Toki korkealla ylhäällä ollut screen ja upeat, matalalla loistaneet valonheittimet loivat tunnelmaa nekin.

Keikan ja paidan ostamisen jälkeen tunnelma oli hillitön, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Pohdittuani asiaa olen päätynyt yksinkertaisesti siihen, että koska 30STM ei lukeudu lempibändieni top kymppiin, ei keikka saanut samanlaista hurmosta aikaan kuin vaikkapa Placebo (krhm). Tai ehkä odotin liikoja. Yhtä hymyä oli silti Bubblekin :) Kuvaava kouluarvosana huitelisi jossain ysi miikan paikkeilla.

p.s. Jos marsilaiset jäivät tälläkin kertaa näkemättä, suuntaapa Provinssiin! Pojat nähdään siellä kesäisenä perjantai-iltana :)

Kent @ Hartwall Arena

Jared Leton siniset silmät ja hymy, miten niistä voi päästää irti? Huokaus. Mutta ennen kuin pääsen raportoimaan marsilaisten keikasta, palataan hetkeksi viikko taaksepäin.

kent. Tuo ruotsinkielisen musiikin ehta helmi, joka on parhaimmillaan Suomen suvessa auringon jo hivenen valuessa kohti taivaanrantaa, jättäen jälkeensä poroksi palaneen päänahan. Yhtye, jonka näin ensimmäisen kerran livenä kymmenisen vuotta sitten Hagnesta Hillin ollessa kesän kuuminta kamaa. Jonka kappaleet jaksavat vuodesta toiseen ihastuttaa.

Joakim Bergin täydelliset maneerit, Martin Skjöldin hiestä märät hiukset, Markus Mustosen äärimmilleen vedetyt hauikset rumpuja hakatessa, Sami Sirviön keskittyneen muusikon ilme. Kitaroita, koneita, ripaus pyrotekniikkaa ja lusikallinen punaisia lintuja. Sekä aimo annos tunnelmaa suuresta hallista huolimatta - niistä oli Kentin keikka Hartwall Arenalla tehty. Alunperin perjantaiksi 5.3. ajoitettu konserten siirtyi varsin epäilyttävän jäätilanteen vuoksi parilla päivällä eteenpäin.

Taxmannen

Palace & Main

Vinternoll2

Töntarna

Socker

Sjukhus

Den Döda Vinkeln

LSD, Någon?

Musik Non Sop

Idioter

Svarta Linjer

OWC

FF

Ingenting

Vy Från Ett Luftslott

Krossa Allt / Dom Andra

----

På Drift?

Kärleken Väntar

Mannen I Den Vita Hatten (16 År Senare)

Kuten tuotantoon perehtynyt voi itsekin nähdä, settilista painottui huomattavissa määrin uudempaan tuotantoon. Harmikseni moni vanha upeus oli jätetty pois ja kokonaisuus oli todella erilainen kuin Kulttuuritalolla syksyllä 2007. Parhaimpina vetoina Vinternoll2, Socker, Den Döda Vinkeln, OWC, Krossa Allt/Dom Andra sekä aina ihana Mannen I Den Vita Hatten. Vaikka kyllä uudetkin tanssittivat, Taxmannen ja jopa Töntarna toimivat loistavasti livenä. Tosiasiahan on, että tällä bändillä kone- ja kitarabiisit yhdistyvät livenä keskenään huomattavasti samankaltaisemmiksi ryminöiksi, kuin mitä ne levyillä ovat. Pientä hyytymistä oli silti havaittavissa omalla kohdallani esim. Svarta Linjerin paikkeilla. Keikasta on näköjään joku myös vääntänyt kätevän kollaasin.

Hallille en jaksanut raahautua kovin aikaisin, yksin kun olin liikenteessä, mutta kohtuullisen paikan ihmisten keskeltä sain silti. Pompin naapurieni hermot varmasti riekaleille, mutta muu yleisö tuntuikin olevan enemmän innoissaan uusista kappaleista. Kertonee ehkä jotain iästä - kovasti nimittäin tuntui olevan nuoria liikenteessä. Kertonee myös jotain siitä, että niin paljon kuin vanhoja faneja menetetäänkin tyylisuunnan muutoksilla, aina saadaan tilalle uusia. Lähes täysi halli hehkui. Ja vaikka jättikomplekseissa järjestetyissä keikoissa menetetään aina jotain tunnelmassa, Kent veti pisteet kotiin. Saimme jopa jälleen kerran kuulla, miten olemme ruotsalaisia parempi yleisö. En ehkä silti voi sanoa tämän olleen paras Kent-keikkani.

Lavan takana oli perinteisesti screen sekä suuri määrä valoja, joiden kaunista loistoa ei mitenkään saanut kamera tallennettua - ei edes yltiölaadukas kännykkäkamerani (note the sarcasm). Dom Andran lopuksi tähtisade valtasi hetkeksi lavan edustan, ja myöhemmin encoressa yleisö sai päälleen pilven punaisia paperilintuja, joiden kylkiä koristivat Rödin lyriikat. Jag har inga ord för att vi andas tänker känner samma sak.

30 Seconds To Mars @ Helsingin Jäähalli

Perjantaina suuntasimme Bubblen kanssa päivällä Stockmannille 30 Seconds To Marsin nimmarinjakotilaisuuteen. Saavuimme paikalle vajaa tunti ennen tilaisuuden alkua. Jono oli jo tuolloin kiemurteleva, varmaan kilometrin pituinen, ja meidän tulomme jälkeen se vain piteni koko ajan. Voitte varmaan muuten kuvitella, kuinka kuuma siellä oli! Jännittää alkoi kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun lähestyttiin pöytää ja selvästi näki Jaredin ja Shannonin (Tomo ei ollut mukana). Aurinkolaseihin sonnustautunut Shannon signeerasi levynkanteni ensin, sanoi "moi", sitten nopeasti liukuhihnameiningillä levy Jaredin käsiin. Sitten se mies nostaa hitaasti katseensa, katsoo suoraan silmiin niillä uskomattoman kauniilla, sinisillä silmillään ja sanoo lempeästi "moi", hymyilee. Sanoin, varmasti idioottimainen hymy huulillani, "Hi". En ole kunnolla toipunut niistä silmistä vieläkään. Sana "moi" on saanut aivan uuden merkityksen. Pitääkö kiusata tuollaisilla miehillä!? Onneksi muuten mentiin paikalle ajoissa, sillä paikalle myöhemmin saapunut ystäväni kertoi, että tilaisuus oli lopetettu kesken. Kaikki halukkaat eivät siis saaneet levynkansiinsa nimmareita.

Illalla oli siis kyseisen bändin keikka Helsingin Jäähallilla. Värikoodina oli sinivalkoinen ja päälleni eksyi siis mukana olleista vaatteista se ainut sinivalkoinen yksilö. Silmiin sudittiin musta glittermeikki, yllättävää. Hallille saavuimme vasta ovien jo avauduttua. Eturivi ei ollut todellakaan tavoitteena, emmekä pitäneet kiirettä. En ottanut kameraa mukaan, koska kuvittelin, ettei sitä kuitenkaan saa viedä Jäähallille. Todella monta kameraa siellä kuitenkin yleisössä näkyi olevan, mutta narikkajonossa eräs tyttö  joutui jättämään kameransa järjestysmiehien huomaan. Järjestelyt toimivat näköjään yhtä sujuvasti kuin aina.. Ensimmäisen lämppärin, Street Drum Corpsin jo aloitettua kävelimme kentälle. Bubble totesi: " Me ollaan kotona!" Niin olimme. Bändin laulaja muistutti kaukaa erehdyttävästi True Bloodin Vampire Billia..ei mikään huono juttu. Tämän aikana tanssittiin jo kuin viimeistä päivää! Eli Street Drum Corps hoiti lämppärin hommansa hyvin. Toisena lämppärinä lavalle kiipesi Carpark North. Uusimman levyn kuunteleminen on jäänyt minulta kovin vähälle, mutta viimeisenä soitettu vanhempi biisi "Human" rokkasi aivan täysillä! 

Sitten verho laskeutui lavan eteen. Yli puolen tunnin odottelun jälkeen valot vihdoin sammuivat ja Escape alkoi huutomyrskyn saattelemana. Kun verho lopulta putosi, yltyi huuto entisestään. Keikan aikana pääsin aina vain lähemmäs ja lähemmäs ja lopuksi olin jo toisessa rivissä.

(kuvat: 0-03 bubble, 04 pinjuu's photostream)

Jared laulatti ja huudatti yleisöä paljon. Miehen ääni ei välillä aivan kestänyt, eikä mikään ihme. Pidän siitä, että artisti puhuu keikoilla yleisölle muutakin kuin sen "thank you" biisien välissä. Jared kyllä puhuikin, erittäin paljon.  The Kill-biisin aikana mies hyppäsi yleisöön ja vähintään sillä hetkellä taannuin kirkuvaksi teiniksi. Ja kyllä, pääsin kuin pääsinkin kosketusetäisyydelle.

Aivan ihana yllätys oli mieletön L490, jonka aikana vain tanssin silmät kiinni:

Ihanat yllätykset jatkuivat tämänkin jälkeen. Jaredin ääni kuului, mutta miestä ei näkynyt lavalla missään. Spottivalaistus katsomossa vihjasi, että mies oli edellisen instrumentaalin aikana hiipinyt, tai siis luultavasti juossut, yleisön keskelle katsomoon kitaran kanssa. Seurasi kolme akustista ihanuutta: Capricorn (A Brand New Name), Was It A Dream ja uusi biisi Revenge, joka oli aivan ihana!

(Jos ihastuit biisiin kuten minä, niin kuuntelepa myös tämä live, jossa on mukana jousia. Täydellistä!)

Vaikka vannon kenttäpaikan nimeen, niin tuolla hetkellä olisin halunnut olla katsomossa!

Nuo neljä biisiä olivat minulle keikan parhaimmat. Rakastan akustista kitaraa. Tuollaisia rauhallisempia hetkiä muuten tarvittiin. Muiden biisien aikana vain hypin itseni uuvuksiin saakka ja lauloin kurkku suorana. Keikan jälkeen oli arvatenkin aivan järjetön hiki ja jano. Eksyin Bubblesta jo aivan keikan alussa, mutta onneksi olimme sopineet, missä nähdään keikan jälkeen. Suunnitelmissamme oli treffata Mikaela keikalla, mutta se ei harmikseni nyt onnistunut. Oli muuten ihme, että ääneni ei keikan jälkeisenä aamuna ollut kuin raakkuvalla korpilla. Keikka oli siis ihana, onneksi ei jäänyt väliin! Settilista näytti tältä:

Escape

Night Of The Hunter

Attack

Vox Populi

From Yesterday

This Is War

100 Suns

A Beautiful Lie

L490

Revenge

Capricorn

Was It A Dream

Search And Destroy

The Kill

Closer To The Edge

Hurricane

Kings And Queens

Loppuun on aivan pakko linkittää vanha, huippuhauska Jaredin ja Shannonin haastattelu :D

Carpark North - More

Tänään ennen kuin kolmekymmentä-sekuntia-marsiin päästetään vauhtiin Helsingin jäähallilla, yleisöä viihdyttää tanskalainen elektroa ja kitaroita yhdistävä Carpark North. Ihanaa! Ei siitä sen enempää, antaa musiikin puhua puolestaan. Vaikkei bändin parhaimmistoon ehkä kuulukaan (tsekatkaa ainakin The Beasts ja Fireworks!), uusimman levyn avausraitaan on tehty sen verran makea video, että se ansaitsee pääsyn tänne.

It's Here To Claim You Now

                             
                                            ASHES dIVIDE                                    30 SECONDS TO MARS

 

                           

                                        "Denial Waits"                      vs.                     "The Kill"         

Tällä viikolla keskenään taistelevat 30 Seconds To Mars ja Ashes Divide. 30 Seconds To Mars taitaa olla lähes kaikille tuttu. Kyseessähän on siis näyttelijä Jared Leton, hänen veljensä Shannonin sekä Tom Milicevicin muodostama bändi. Ja kyllä, kyseisen bändin keikalle olen menossa huomenna, Helsingin Jäähallille. Viimekertainen Suomen keikka jäi osaltani väliin, joten tällä kerralla sama ei tule toistumaan. Ashes Divide puolestaan on A Perfect Circle -bändin kitaristina tunnetun  Billy Howerdelin oma bändi, joka näki päivänvalon muutama vuosi APC:n tauon jälkeen. Siitäkin huolimatta, että olen pian menossa 30 STM:n keikalle, niin "Denial Waits" on minun mielestäni näistä kahdesta biisistä parempi. Valinta oli tosin kovin vaikea, lauantaina saatan olla jo eri mieltä. Osaan näköjään tehdä tästä valitsemisesta itselleni hyvin vaikeaa..Taidan lopettaa kokonaan oman mielipiteeni ilmaisemisen tässä kyseisessä asiassa ja odotan kiinnostuksella, mitä mieltä te biiseistä olette.

(kuvat: googlen kuvahaku)

Florence + The Machine @ Tavastia

Tällä hetkellä odotan jo Ruisrockia, että pääsen näkemään Florence + The Machinen uudelleen! Keskiviikkoiltainen loppuunmyyty keikka Tavastialla oli mieletön! Florence oli aivan jumalainen nainen, jolla oli livenä uskomaton ääni. Tämän tosin jo tiesinkin. Florence liikehti lumoavan kauniisti paljain jaloin, välillä tanssi raivoisasti kuin riivattuna. Olin yhtä hymyä koko keikan ajan. Eturivi. Keskellä. Parasta. Toki takana oli taas niitä hieman ärsyttäviä henkilöitä, jotka tönivät ja lauloivat mukana aivan liian lujaa, välillä hieman nuotin vierestä. Se oli mukava kotona sitten huomata, että osalla keikalla kuvatuista videoista Florencen upea ääni hukkuu näiden henkilöiden mölinän alle. No, paljon kelvollista videomateriaalia keikalta kameraan kuitenkin tallentui. 

Florence laittoi yleisön myös hyppimään:

Kyllä yleisö sitten lauloikin:

Keikan paras hetki oli tämä!:

Aivan uskomatonta, lumoavaa, olin transsissa.

Ja tähän se kaikki ihanuus loppui, liian nopeasti:

Kuka lie huutaa ja kiljuu tuossa lopussa..tärykalvo halkeaa. Onneksi käytän keikoilla AINA korvatulppia. Äänelle se ei ehkä teekään sitten niin kovin hyvää. Mikään yleisöön heitetystä neljästä rumpukapulasta ei minun käsiini muuten valitettavasti osunut. Lähellä oli. Yhden settilistoista onnistuin kuitenkin itselleni saamaan. Ihana roudaripoika antoi vielä plektrankin kun kauniisti  ja tarpeeksi kauan hymyilin. Keikalla ei valitettavasti kuultu lempibiisejäni: Falling ja Swimming. Ehkä kuulen ne Ruisrockissa, jos oikein kovasti toivon. Settilista siis näytti tältä:

Howl

Kiss With A Fist

My Boy Build Coffins

Hurricane Drunk

I'm Not Calling You A Liar

Between Two Lungs

Drumming

Cosmic Love

Blinding

You've Got The Love

--------------------

Dog Days Are Over

Rabbit Heart (Raise It Up)

Seurana keikalla olivat Bubble ja yksi toinen ystävä. Päällä keikalla oli violetti mekko (Vila), uudet vedenvihreät korvakorut (H&M), tumma glittermeikki ja kukka hiuksissa.

 (kaikki kuvat bubblen ottamia)

Florence @ Tavastia

Kun Florence Welch punaisessa tukassaan ja vihreässä, läpikuultavassa mekossaan asteli Tavastian lavalle, tuntui kuin olisi tullut satumetsään. Tässä 24-vuotiaassa neitokaisessa on jotain niin herkkää ja keijukaismaista, että luulisi hänen puhaltavan taikapölyä yleisön ylle. Ja sitä hän tekikin.

Florencen äänestä tosin löytyy herkkyyden lisäksi myös vahvuutta. Paljan varpain tanssiminen kuuluu niin ikään hänen repertuaariinsa, samoin uppoutuminen lauluun täydellisesti. Vaikka kokoonpano on Florence and the Machine, taustabändi on nimenomaan vain taustalla - luo ryhdikkyyttä kokonaisuuteen, mutta ei loista itsessään kovin kauas. Joskin normaalissa rockpop-bändissä harvoin nähty harppu kyllä osui silmään positiivisella tavalla. Mutta ilman Florencea ei olisi mitään.

Howl

Kiss with a Fist

My Boy Builds Coffins

Hurricane Drunk

Ghosts

Between Two Lungs

Drumming

Cosmic Love

Blinding

You've Got the Love

----

Dog Days Are Over

Rabbit Heart (Raise It Up)

Settilistasta puuttui esimerkiksi Falling, mutta onneksi lemppareihini lukeutuva Cosmic Love kuultiin. Ensimmäinen biisi ei jostain syystä säväyttänyt (vaikutti siltä, että mikrofonin asetukset olivat päin honkia, koska vasta toisessa kappaleessa laulu alkoi kuulua sen ansaitsemalla tavalla), mutta etenkin Dog Days Are Over oli villiä menoa. Eturivi paras rivi! Jos jätetään huomioimatta ne niskassa roikkuvat, parikymmentä senttiä meitä pidemmät, hieltä haisevat ja jatkuvasti hoilottavat naikkoset. Ei keikkaa ilman häiriötekijöitä. (Keikkakuvat otettu Olympuksella eikä järkkärillä, mikä osittain selittää niiden ikävää rakeisuutta. By the way.)

Ja keikathan ovat mitä mainioin (teko)syy pukeutua johonkin muuhun, kuin perus arkirytkyihin. Pitsimekko on ihanuus Asokselta, Ravenwavesin violetit helmat lienevät Vilasta. Mikä siinä muuten on, että kaikesta huolimatta peilin kautta otetuista kuvista tulee yleensä ns. parempia? Ehkä se on se taustan sumennus. Kokovartalokuviinkin olisi sitä kiva saada, harmi vaan, että kämpässä eivät metrit riitä. Nämäkin yhteiskuvat on otettu kauimmaiselta asuinhuoneen seinältä kameran majaillessa keittiössä :D

Meikkinä ei mitään spesiaalia, mutta pakko päästä ihkuttamaan uutta huulipunaa! Tämä ei vaadi rajauksia, toisin kuin superpunainen ja peittävä L'Orealin punani. Tämä oranssiin vivahtava on Make Up Storesta, sävy Gate. Voin vain kuvitella, miten täydellinen se on päivetystä saanutta ihoa vasten. Ah.

p.s. Ei muuten ihme, että keikkakuume nousee, kun tämän viikon tapahtumien lisäksi ensi viikolla pääsen vihdoin näkemään 30 Seconds To Marsin, jonka lämppärinä sattuu vielä olemaan yksi aiemmin livenä näkemättömistä suosikeistani, Carpark North! Lauantaina sitten vielä I Was A Teenage Satan Worshipper. Miten ihmeessä pärjään monta viikkoa ilman keikkoja tämän sarjan jälkeen? Onneksi on sentään tulossa Lapkoa piakkoin (ja uusi levy keskiviikkona!). Ja toukokuiselle Rufus Wainwrightin keikallekin lippu saapui jo postissa ♥