30 Seconds To Mars @ Jäähalli

30 Seconds To Marsin Helsingin jäähallin keikkaa edeltävänä päivänä Mikaela tiputti pommin: nimmarinjakotilaisuus Stockmannilla perjantaina klo 17!! Oli mennyt taas tältä tytöltä tieto ohi, mutta haloo, sinne menemistä ei mietitty edes puolta sekuntia. Kun Ravenwaves ensin junaili itsensä pääkaupunkiimme, suuntasimme balttiarallaa tsiljoonan teinin kera kerrokseen K1, viihde- ja elektroniikkaosastolle, kymmenien metrien pituisen kiemurtelevan jonon jatkoksi. Aikaa nimmaroinnin alkamiseen oli 45 minuuttia, mutta jäljistä päätellen ensimmäiset olivat olleet paikalla koko päivän. Itse nimmareiden jakaminen oli tokikin liukuhihnahommaa ja jono eteni kohtalaisen vinhaa vauhtia. Nopeasta tahdista huolimatta maailma tuntui pysähtyvän paikoilleen sillä sekunnilla, kun Jared Leto hymyili, sanoi moi ja katsoi minuun niillä taivaallisen upeilla turkooseilla silmillään, jotka ovat livenä oikeasti kaksisataa kertaa upottavammat kuin missään kuvissa ikinä... (Väheksymättä nyt tietenkään veljeään Shannonia, Tomohan ei ollut paikalla.) Kyllä siinä menee tämänkin ikäisen tyttösen polvet veteliksi. Unohdetaan se fakta, että ne kuusisataa muuta fania kokivat luultavasti täsmälleen saman. No nytpähän on levyn kannessa kaksi kummallista tussimerkintää, joita kai nimmareiksikin kutsutaan. Osa kenttälipun lunastaneista sai myös rannekkeen, joskaan meille ei niistä ollut minkäännäköistä hyötyä. Olimme hallilla ilmeisesti hitusen liian myöhään. Mutta mitä väliä, kun mielessä pyörivät vain ne siniset silmät?!

Yritä nyt siinä sitten tärisevin käsin ottaa kuvaa.

Illan asu tuttua rokkikeikkakamaa: mustaa ja glitteriä!

Itse keikan aloittivat lämppärit Street Drum Corps ja Carpark North. Ensimmäiseksi mainittu on kalifornialainen bändi, jolta tuntui riittävän energiaa koko hallin sähköjärjestelmien ylläpitoon asti. Meno oli villiä ja mukana pomppiminen väistämätöntä. Tanskalaisupeus Carpark North ei saanut yleisöä innostumaan ihan samalla lailla. Taisinkin olla ainoa lähiympäristössäni, joka jaksoi hihkua ja laulaa mukana. Ihania silti, joskin toimivat varmasti paremmin pienemmällä lavalla.

Marsilaisten vetoa voi kuvata vain yhdellä sanalla: hikinen. Se massan (lue: 99% teinien) mukana meneminen aiheutti happi- ja nestevajetta, äänen menetystä, takkuisia hiuksia, moshpitiin joutumisen varomista ja paidasta irtoavien hileiden juuttumista edessä olevien selkämyksiin. Hetkeäkään en silti vaihtaisi pois! Vaikka olisi ollut kohtalaisen mukavaa olla myös istumassa, ainakin sillä hetkellä kun Jared soitti kolme akustista kipaletta katsomon keskeltä, ja halasi siinä erästä vieressä istunutta miestä. Vaikka eipä sillä, kyllähän herra hyppi kentän ja lavan välissä olevalla aidallakin ja soi katseita myös allekirjoittaneen suuntaan ;)

 

Koko keikka oli muutenkin Jaredin juhlaa. Shannon ja Tomo eivät puhua pukahtaneet, vaikka Leton vanhempi veljes vetikin pienen soolon kera akustisen kitaran ja lasikulhon soittamisen, tai mikä ikinä se laitos olikaan (vinkkejä otetaan vastaan). Jenkkien tuttuun tyyliin yleisöä kehuttiin vulaasti, mutta ylitseampuvalta se ei silti tuntunut. Settilistassakaan ei ollut valittamista - osasin jo odottaa, että uuden levyn yhtä parhaista, Stranger in a Strange Landia, ei soitettaisi sen antikeikkamaisuuden vuoksi. Hurricane kyllä harmitti, koska se oli vain lyhyt pätkä. Alun lisäksi (linkin videon äänen laatu on peestä, mutta tunnelma välittyy lähes täydellisesti - kylmät väreet kiipivät selkää pitkin!) parhaaksi kombinaatioksi muodostui The Kill - Closer to the Edge - Search and Destroy. Sitä riehumisen määrää! Viimeisen biisin aikana muutamia onnekkaita eturiviläisiä nosteltiin lavalle fiilistelemään. Aikataulusyistä varsinaista encorea ei kuultu.

Escape

Night of the Hunter

Attack

Vox Populi

From Yesterday 

This is War

100 Suns

A Beautiful Lie

L490

Revenge (acoustic)

Capricorn (acoustic)

Was it a Dream (acoustic)

The Kill

Closer to the Edge

Search and Destroy

Hurricane (acoustic)

Kings and Queens

Yksi asia joka pisti musiikin suurkuluttajan korviin, oli Jaredin ääni. Jo uusimmalla levyllä kuulostelin pientä käheytymistä, ja livenä korkeisiin säveliin pääseminen osoittautui melko vaikeaksi. Yleisöä siis huudatettiin ja laulatettiin paljon - vokalisti pääsi itse hieman vähemmällä ;) Vaikka vastapainoksi täytyy todeta, että akustisissa kappaleissa herran ääni toimi täydellisesti. Bändiin liittymättömistä asioista: kuten The Swell Seasonissa, myös täällä kameroiden suuri määrä todella häiritsi keikasta nauttimista. Ei ollut kiva tuijottaa lavalle sinisenä hohtavien kameroiden näyttöjen lomitse. Kamerat olivat siis ilmeisesti sallittuja, mitä emme tietenkään osanneet ennakoida - siksi Nokia 6600 -laatua jälleen... Tosin kuvaaminen oli muutenkin tehty hankalaksi savun ja valojen avulla. Ylimääräistä härpäkettä lavalla ei nähty, vaan keskittyminen suuntautui pääasiassa musiikkiin. Toki korkealla ylhäällä ollut screen ja upeat, matalalla loistaneet valonheittimet loivat tunnelmaa nekin.

Keikan ja paidan ostamisen jälkeen tunnelma oli hillitön, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Pohdittuani asiaa olen päätynyt yksinkertaisesti siihen, että koska 30STM ei lukeudu lempibändieni top kymppiin, ei keikka saanut samanlaista hurmosta aikaan kuin vaikkapa Placebo (krhm). Tai ehkä odotin liikoja. Yhtä hymyä oli silti Bubblekin :) Kuvaava kouluarvosana huitelisi jossain ysi miikan paikkeilla.

p.s. Jos marsilaiset jäivät tälläkin kertaa näkemättä, suuntaapa Provinssiin! Pojat nähdään siellä kesäisenä perjantai-iltana :)