Tämä tyttöpä se lähtee New Yorkiin! Turha siis odottaa minkäänlaista eloa tässä blogissa puoleentoista viikkoon. Senkin jälkeen aktiivisuus riippuu täysin jet lagista, sen aiheuttamista harhoista (mitä, oonko mä jo Suomessa?) ja siitä toipumisen tuskasta. Ainiin, ja täpötäyden matkalaukun raahaamisen aiheuttamien lihaskramppien elpymisvauhdista. Mainitsinko, että asun hissittömän talon neljännessä kerroksessa? Ja että kerroskorkeus on kolmen metrin luokkaa? Ja että muutama vuosi sitten parin viikon Euroopan exculta palatessa tuo samainen laukku painoi 32 kiloa? Jep.
Mutta jotta te, rakkaat lukijat, ette tuntisi jäävänne täysin rannalle ruikuttamaan, kokosin NYC-aiheisen playlistin pääsiäisen ja vapun viettonne ratoksi. Syökää paljon suklaamunia ja nauttikaa keväisestä säästä! Palataan ensi kuussa :)
p.s. Älkää kirjoittako weheartitin hakulootaan sanaa luggage, ellette halua kuolla kateudesta ja kuolaamisesta kasaa aivan ihania vanhoja matkalaukkuja ja muita kapsäkkejä kohtaan. Huokaus.
p.p.s. Älkää myöskään poissaollessani olko liian ahkeria kirjoittamaan, jookosta. Laskeskelin tuossa, että seuraan Bloglovinin kautta noin sataaviittäkymmentä blogia, enkä edes halua tietää, kuinka monta miljoonaa päivitystä odottaa lukijaansa kun palaan...
p.p.p.s. Rakkaus. Soinut repeatilla koko viikon.
Norjalainen Ulver on kaikessa kaoottisuudessaan kuulunut lemppareihin muutaman vuoden, mutta vasta viime vuonna pääsin näkemään sen livenä. Silloinkin tosin vain parinkymmenen minuutin ajan, sillä Flow'n aikataulussa oli pieniä päällekkäisyyksiä. Jo tuo lyhyt aika vakuutti minut täysin bändin livekyvyistä, ja niinpä uutta keikkaa jäätiin odottamaan kieli pitkällä. Black metalia, ambientia ja elektronisia elementtejä suvereenisti yhdistävä livekokemus odottaa tänä iltana Nosturissa.
Tänään siis tätä, huomenna jotain ihan muuta ;)
...Upotuspa ei toimi, mutta klikatkaa kuvaa (joka on täältä) niin pääsette biisiin!
Ibland får jag en främmande lust att prata eller skiva bara svenska. Jag har inte pratat svenska i många år, även i Stockholm talar jag vanligen engelska därför att min svenska är tyvärr inte så bra (kuten kaikki voivat tästäkin tekstistä todeta). Framför allt det riktigt svensk språket låter ganska roligt. Finlands svenska inte så mycket. Den ensam barriär mellan mig och att man talar svenska är vokabulär. Jag minns ingenting! Just nu avverkar jag ilmainensanakirja.fi så att alla ord här skulle inte se ut som hemsk.
Okej och det här är ganska... hård och tröttande. Så sluger jag för dagen och byter till finska igen :D
*
...Niin ei minulla mitään asiaa ole, teki vain mieleni kirjoittaa ruotsiksi, vaikka menikin vähän miten sattuu :) Tässä on lievää kiirusta ollut viime aikoina, eikä ihan heti ole helpottamassa, mutta eipä tarvitsekaan. Ruotsin sijasta pitäisi sitäpaitsi kerrata engelskaa, sekin kun tuntuu välillä olevan turhan paljon hukassa. Lukemisessa ja kirjoittamisessa ei ole ongelmaa, mutta miten kummassa sitä alkaa aina änkyttää, kun pitäisi vaikka jollekin turistille neuvoa miten päästä paikasta a paikkaan b?
Ja jottei nyt menisi ihan pelkäksi höpöttämiseksi, isketään tähän vähän ruåttalaista musaakkia joohan.
Se oli rakkautta ensikuulemalta. Lontoolainen Daughter, oikealta nimeltään Elena Tonra, vei sydämeni. Törmäsin tämän 21-vuotiaan neidon kauniiseen folk-musiikkiin ensimmäisen kerran, missäs muuallakaan kuin blogissa nimeltä Slow Show. Mainitsin Daughterin jo pari päivää sitten hieman surullisemmissa merkeissä. Surullisen kaunista Daughterin musiikki mielestäni onkin. Daughter julkaisi ensimmäisen EP:nsä "His Young Heart" aiemmin tässä kuussa. Sen voit kuunnella kokonaisuudessaan tästä:
Neljä aiempaa demoa voi ladata ilmaiseksi täältä! Liveversio demosta "In The Shallows" yllä.
Oh, it was intant love.Daughter, Elena Tonra by her real name, stole my heart with her voice. Found out about her in my favorite music blog Slow Show. She just released her first EP "his Young Heart" earlier this month. You can listen the whole EP above and download four free demo songs for free here.
Täpötäysi Circus. Silmiä polttelevat valot, yllättävän mukavalta kuulostanut Iconcrash sekä humalaisista ihmisistä ja lasinsiruista täyttynyt salin lattia. Uusin albumi Ritual ei ole vakuuttanut, joten odotukset White Liesia kohtaan eivät olleet järin korkealla. Siitäkin huolimatta, että tiesin bändin pystyvän euforiseen suoritukseen niin halutessaan.
Avausraita pistikin sitten jalat vipattamaan saman tien, soundit toimivat yllättäen todella hyvin eivätkä valotkaan enää sokaisseet. Pomppimisen tuoksinassa noussut hiki oli verrattavissa pariin vuoden 2007 hallikeikkaan, jotka taitavat tässä suhteessa olla kokemusteni kruunaamattomia kuninkaita (jos on kaksi paitaa ja päällimmäinen on selästä läpimärkä, se kertoo jo jotain). Supernam siis! Hauskinta mielestäni on se, että bändin lavaolemus on todella tyyni ja staattinen, jos ei huomioida McVeigh’n muutamia virnistelyjä ja välispiikkejä. Karisma huokuu silti läpi ja ne pienet hetket riittävät todistamaan, että bändillä on yhtä hauskaa kuin yleisöllä.
A Place to Hide
Holy Ghost
To Lose My Life
Strangers
E.S.T.
Is Love
The Price of Love
Streetlights
Farewell to the Fairground
Peace & Quiet
Bad Love
Death
----
Unfinished Business
The Power & The Glory
Bigger Than Us
Setin parhaimmistoon kuuluivat vanhat hitit ja lempparit Farewell to the Fairground, The Price of Love ja Death. Ritualin tuotannosta puolestaan eniten lämmittivät Holy Ghost, Streetlights sekä viimeiset riehumiset kirvoittanut Bigger Than Us. Vaikka debyytti toimiikin omiin korviini huomattavasti paremmin kuin kakkonen, ei eroja biisien välillä huomannut livenä yhtä selkeästi kuin omista kaiuttimista. Ja taas se tuli todistettua – niin moni bändi sopii festareita paremmin klubille (olkoonkin sitten vaikka parjattu Circus), jossa intensiivinen tunnelma velloo massojen keskellä. Vaikka mielessäni kytee edelleen ärsyttävän ristiriitainen suhtautuminen koko yhtyeeseen kiitos liiallisten Interpol- ja Editors-vaikutteiden, osaavat valkoisten valheiden pojat tuoda elävän musiikin hurmoksen esikuviaan paremmin yleisön iholle. White Lies on nimenomaan livebändi. Sinänsä harmi, että levyt jäävät helposti turhan kylmiksi, mutta tällaisten iltojen ansiosta myös nauhoitetut versiot saavat uudenlaista potkua. Iltojen, jotka olisivat voineet jatkua loputtomiin.
Saatte kaksi arvausta siitä, mikä tunteita nostattava kirja on loppusuoralla. Vinkkeinä kasa rokkenrollia ja uhmaa huokuvia mustavalkokuvia sanavalmiista ja älykkäästä miehestä, jota pidettiin yleisesti ottaen liian kauniina. Ja josta ei ole kuultu mitään sitten helmikuun 1995.
Pakko sanoa, että pelkään kirjan loppumista, ja olenkin jumahtanut viimeisen luvun keskivaiheille. En vain halua, että se päättyy! Kyse ei ole niinkään teoksen upeudesta tai kirjailijan taidokkuudesta, vaan siitä kaikesta pahasta, josta olisi halunnut Richeyta suojella. Tai jota vastaan taistelemiseen häntä olisi halunnut vahvistaa. Yleensä saan Manics-kuumeen kerran vuodessa, mutta tällä kertaa tämä on jo toinen vuoden sisään. Kolmas aalto on odotettavissa kesällä ennen Wanaja Festivalin keikkaa. Silloin aion kaivaa mustan puuhkan ja punaisen huulipunan kaapista ja rokata kaikille menneille vuosille.
Tänään sen sijaan pitäisi rokata vähän White Liesia. Vielä en osaa orientoitua keikkaan, kun nuo mokomat walesilaiset vievät kaiken huomioni. Yritys hyvä kuitenkin. Silti vielä sen verran on palattava menneisyyteen, että tuijottaa ensimmäisen ensimmäisen Manics-kosketuksen videoversiota.
Törmäsin vähän aikaa sitten Kings Of Conveniencen biisin "I'd Rather Dance With You" hymyilyttävään videoon.Kyseinen biisi löytyy "Riot On An Empty Street" nimiseltä albumilta, jonka lainasin kerran Oulun kaupunginkirjastosta, monia vuosia sitten. Muistin tämän heti, kun näin kuvan levynkannesta, ja muistin myös, että pidin albumista kovasti. Jotenkin se on vain unohtunut vuosien kuluessa, kuten niin moni muukin hyvä albumi. Hyvää musiikkia on vain yksinkertaisesti liikaa, ja aikaa kuunnella sitä aivan liian vähän. Tanssahtelen nyt varovaisesti tämän tahtiin, toivoen että tämä kamala kevätflunssa väistyisi.
I came across this video for Kings Of Convenience's song "I'd Rather Dance With You". It makes me smile so much, it's adorable. The song is from their album called "Riot On An Empty Street" that I borrowed from a library many years ago. I instantly remembered it when I saw the album cover. I remember that I liked the album very much. I've just forgotten about it over the years. Too much good music and not enough time to listen to it. Right now I'm gonna dance to this and hope that I'll soon be free of this horrible spring flu.
Tiistaina Tavastialla rokattiin. Jenkkilästä tuleva The Twilight Singers on alkanut Greg Dullin sooloprojektina, mutta muuttunut sitten pääasialliseksi musiikin ilmaisukeinoksi kera viiden studioalbumin, joista viimeisin julkaistiin viime vuonna. Indierockin kategoriaan uppoava poppoo on kiertänyt maailmaa erilaisilla kokoonpanoilla, ja onpa Mark Lanegankin ollut mukana.
Itse keikka alkoi ehkä hivenen kohmeisesti niin bändin kuin yleisönkin osalta. Muutaman kappaleen jälkeen oltiin kuitenkin jo päästy lämminhenkiseen meininkiin käsiksi, ja vauhti vain kiihtyi loppua kohden. Itse pidin kauniista alusta ja keskivaiheen biisivalinnoista eniten. En hyvällä tahdollakaan voi sanoa tuntevani tuotantoa hyvin, mutta jouset ja piano tuovat kitaravetoiseen rokkenrolliin kaivattua herkistelyä. Nam. Sen sijaan itse setin viimeinen (On the Corner) ja encoren viimeinen (Black Is The Color) tuntuivat meikälisen korviin omituisilta valinnoilta lähinnä siksi, että ne eivät edes yrittäneet kurotella samanlaiseen eeppisyyteen kuin useat muut vedot. Olisi luullut viimeisten kappaleiden olevan tajunnan räjäyttäviä. Keikka oli täysin Dullin juhlaa muiden jäädessä statisteiksi. Käheä ääni ei aina osunut nuotteihin ihan kohdalleen, mutta toisaalta se kuuluu tyyliin ja luo omanlaistaan tunnelmaa.
Anyhow, antoisa keikka, joka teki juuri sen mitä toivoinkin - kiinnostus bändiä kohtaan heräsi aiempaa enemmän :) Viikonlopun soundtrackiksi valikoitui yksi hienoimmista.
p.s. Levyhamstraajat, Poplaarissa on erinäisiä levyjä myytävänä! Minulle saattaa postissa olla tulossa pari vinyyliä... ;)
p.p.s. Lopettakaa niiden 100-listojen tekeminen! :D Ei vaan, mahtavaa, että blogimaailman ulkopuolelta tullut haaste on lähtenyt kiertämään ympäri maata ja siihen ollaan innokkaasti tartuttu :) Hienoa, hienoa. Nyt on vain sellainen pieni ongelma, että olen saanut kuunnelluksi 1,5 listaa ja yli 650 kappaletta odottaa vielä kuuntelijaansa. Käytännössä siis jotain 40 tuntia musiikkia... Olen saanut ne käytyä läpi ehkä juuri ja juuri juhannukseen mennessä, että kiitos vaan :D
Zooey Deschanelin ja She & Himin lisäksi rakastan piirrettyjä ja Winnie The Pooh eli Nalle Puh on yksi suosikeistani. Miten nämä sitten muka liittyvät toisiinsa? Tänä keväänä Puh ystävineen saapuu jälleen seikkailemaan valkokankaalle. Astetta kivemman jutun asiasta tekee se, että She & Himin Zooey Deschanel ja M. Ward ovat tehneet elokuvaan muutaman kappaleen! Spotifyssa on koko soundtrack, Zooey on mukana kuudella kappaleella, Matt kolmella. Zooeyn ihana ja vanhaa aikaa huokuva ääni sopii aivan loistavasti Nalle Puhin maailmaan. Elokuva täytynee mennä katsomaan siis alkuperäisillä äänillä, ei dubattuna. Aurinkoisten ja hunajantuoksuisten biisien seuraksi samanhenkisiä kuvia.
Zooey Deschanel & M. Ward - So Long
Zooey Deschanel & M. Ward - Winnie The Pooh
Zooey Deschanel and M. Ward of She & Him are playing a few songs in the new Winnie The Pooh movie! Zooey's voice is just perfect for Winnie's world, the songs are so good.
Yksi suosikkielokuvistani on Mike Newellin ohjaama, naisten asemasta kertova Mona Lisa Smile, joka sijoittuu vuoteen 1953. Toisen maailmansodan aikana naiset kävivät töissä, mutta miesten palattua sodasta naiset palasivat takaisin kotirouviksi. Perhettä ja perinteitä vaalittiin ja naisen ainoa velvollisuus oli huolehtia miehestään ja lapsistaan. Naiset opiskelivat yliopistossa, mutta koulutusta ei pidetty arvokkaana eikä sen kuulunut johtaa mihinkään. Päämääränä oli avioliitto ja kotiäidin rooli. Hyväksyttäviä ammatteja naisille olivat lähinnä opettaja, sihteeri ja sairaanhoitaja.
Elokuvassa asenteiltaan edistynyt taidehistorian opettaja Katherine Watson (Julia Roberts) saapuu Wellesleyn yliopistoon aikomuksenaan opettaa maan fiksuimpia naisia ja muuttaa asioita. Hän törmää kuitenkin hyvin konservatiivisiin sääntöihin ja perinteisiin. Yhdenmukaisuutta ylistetään eikä yksilöllisyydelle ja edistyksellisyydelle ole sijaa. Katherine muuttaa samaan taloon puheteitoa, lausuntoa ja ryhtiä opettavan Nancy Abbeyn (Marcia Gay Harden) ja terveydenhoitaja Amanda Armstrongin (Juliet Stevenson) kanssa. Katherinen oppilaiden joukossa ovat ystävykset Elizabeth "Betty" Warren (Kirsten Dunst), Joan Brandwyn (Julia Stiles), Giselle Levy (Maggie Gyllenhaal) ja Connie Baker (Ginnifer Goodwin), jotka eroavat toisistaan suuresti. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, Katherine opettaa tytöt katsomaan asioita uusin silmin ja he puolestaan opettavat jotain Katherinelle.
- It says here that you're pre-law. What law school are you going to go to?
-I hadn't really thought about that. After I graduate, I plan on getting married. - And then? -And then... I'll be married.
While our mothers were called to workforce for Lady Liberty. It is our duty- nay, obligation to
reclaim our place in the home, bearing the children that will carry our traditions into the future.
One must pause to consider why Miss Katherine Watson, instructor in the art history department
has decided to declare war on the holy sacrament of marriage. Her subversive and political
teachings encourage our Wellesley girls to reject the roles they were born to fill.
Mona Lisa Smile on hieno elokuva naisten oikeuksista ja valinnanvapaudesta. Oman valinnan tekeminen on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on kunnioittaa toisten valintoja, vaikka ne eroaisivat täysin omistasi. Mona Lisa Smile on naisten elokuva, vaikka toki miespuolisiakin henkilöitä elokuvasta löytyy (Dominic West, John Slattery, Topher Grace, Jordan Bridges). Tori Amos tekee pienen roolin elokuvassa häälaulajana. Ja kukapa olisi parempi valinta naisten oikeuksista kertovaan elokuvaan kuin Tori Amos. Trailerin sijasta linkitin tähän loppuun pätkän Torin esiintymisestä elokuvassa (ei sisällä mitään suurempia spoilereita). Trailerin näkee halutessaan täältä.
Mona Lisa Smile is a great movie about a woman's right to choose. It's set in the year of 1953 when a woman's only obligation was to take care of her husband and children. You could go to college but your education wasn't important. What was important was finding a man. In the movie Katherine Watson (played by Julia Roberts) comes to Wellesley to teach the brightest women in the country and change things. She has to battle the very strict and conservative rules and traditions of the establishment, of the society. Among her students are a group of friends very different from each other (Julia Stiles, Kirsten Dunst, Ginnifer Goodwin, Maggie Gyllenhaal). Instead of a trailer I put a clip from the movie where Tori Amos sings (no spoilers). I couldn't think of a better woman for that little role.
Bubble julkaisi tällä viikolla 100 parhaan biisin listan ja tartuin toki heti haasteeseen! Itse kokosin listan sillä periaatteella, mitkä 100 biisiä ovat juuri minulle niitä "parhaita", jotenkin merkityksellisiä tai sellaisia, joihin olen rakastunut totaalisesti heti ensikuulemalta. Paras on käsitteenä niin laaja, että sen suurempi miettiminen saisi vain hermot riekaleiksi. Rajoitus "vain yksi biisi samalta esittäjältä" oli todellakin tarpeen, sillä muuten varmaan puolet listasta olisi koostunut The Nationalista, Tori Amosista ja Silverchairista. Spotify heitti kehiin oman rajoituksensa, sillä kaikkia niitä biisejä, jotka olisivat kuuluneet listalle, ei sieltä löytynyt. Mainittakoon esimerkiksi Steven Wilsonin Veneno Para Las Hadas, Placebon Special Needsja Gary Julesin Mad World(spotifyssa on siitä jokin aivan väärä versio). Tein listan parissa tunnissa, joten siihen on koottu ne biisit, jotka heti tulivat mieleen. Tekisin listaa ikuisuuden, jos alkaisin oikein kunnolla sitä miettimään.
Oma listani sai nimekseen "100 Kilometria Ouluun". Ei sen takia, että kyseinen Scandinavian Music Groupin biisi olisi listalla (siellä on yksi toinen) vaan siksi, että nimessä nyt sattuu olemaan luku 100 ja minulla on viime aikoina ollut kova ikävä Ouluun. Sydämeni taisi jäädä tuonne vanhaan asuinkaupunkiini. Noin puolet soittolistasta on nopeampia biisejä, puolet hitaita. Listalta löytyy hyvin paljon sellaisia biisejä, joita on ollut jo aiemmissa soittolistoissa. Minkä sille voi, että juuri ne biisit ovat minusta niitä parhaita. Instrumentaalibiisit jätin täysin tämän listan ulkopuolelle. Ja lista alkaa tietenkin sillä maailmankaikkeuden parhaalla biisillä. Napatkaa ihmeessä haaste, jos haluatte!
Bubble made a "100 best songs" -list and I took the challenge too! I made my list in a couple of hours, so it's got those songs that came to my mind right away. I'd never ever get it finished if I really, thoroughly thought about it.
Jaaha, unohdin ajastaa viikonlopun soundtrackin aamuvarhaiselle, joten tulee vasta nyt. Mutta tästähän se viikonloppu varsinaisesti vasta alkaakin! Allekirjoittaneella takana salitreeni, nykyisyydessä väsymys ja poikkikulutetut lihakset ja lievä kofeiinin himo, tulevaisuudessa töitä ja ystävien näkemistä. Eiköhän se tämäkin loppuviikko häviä kuin hujauksessa. Muuten, jos pk-seutulaisilla on halua asioida keskustassa muutenkin kuin keltaisten kassien toivossa, suosittelen Reuse Republicia Kampin kauppakeskuksen toisessa kerroksessa! Itse ostin Heidiltä ihan liian söpön mekon, joka tosin jäi vielä taiteilijalle pientä fiksausta varten.
Mutta siihen soundtrackiin. Death Cab For Cutie, jenkkinelikko, tuli tutuksi joskus Transatlanticismin ja Plansin aikoihin. Indierock taipuu välillä vahvasti shoegazingiin, mikä tietysti sopii herkkistytölle vallan mainiosti. DCFC on yksi niistä bändeistä, jotka vaan on vielä joskus nähtävä livenä. Edellinen levy Narrow Stairs oli ehkä turhan tuttua kauraa ja tuntui hivenen paisutellulta sisältöönsä nähden, mutta toukokuussa julkaistavan uuden pitkäsoiton ensimmäinen sinkkulohkaisu kuulostaa taas varsin hyvältä (vaikka ehkä vähän radiopoppimaiselta, hmm). Nam nam.
Vuosien saatossa hevimmästä setistä hieman kevyempään soljunut Sara olisi tänään keikkailemassa Le Bonkissa. Tällä hetkellä tosin tuntuu siltä, etten ennakkoajatuksista huolimatta sittenkään jaksa raahautua paikalle - ulkona sataa, minua väsyttää, treenit loppuvat vasta yhdeksältä ja keikka alkaa kymmeneltä ja huomenna olisi aikainen herätys (taas, pirun Hullut Päivät). Sinänsä harmi, mutta toisaalta olen nähnyt Saran niin monta kertaa, ettei yhden keikan väliin jääminen kaada maata. Paremmalla ajalla (kenties uuden levyn ilmestyttyä) sitten taas!
Pakko kuitenkin nakata tämä Kromi-lätyltä löytyvä biisi, joka aikoinaan sytytti rakkauteni bändiin.
Ystävä pyysi minua laatimaan playlistin sadasta parhaasta biisistä. Toistan: sata parasta biisiä. Mahdoton tehtävä!
Aiheeseen liittyy niin paljon problematiikkaa, että parempi aukaista solmut saman tien. Ensinnäkin, kaikkihan riippuu siitä, miten käsittää termin paras. Minulla ei ole kovin suuria vaikeuksia (öhm) käyttää lähes mitä tahansa muuta superlatiivia kappalelistojen muodostamiseen. Biisi voi olla maailmankaikkeuden herkin, menevin, pompittavin, itkettävin, nostalgisin, tunnelmallisin, huvittavin, riehuttavin tai kamalin, mutta paras on aivan liian laaja käsite. Mielestäni parhauteen liittyy muutakin kuin oma henkilökohtainen mieltymykseni – kappaleen pitää olla myös musiikillisesti ansioitunut tai muuten arvostettu, pelkkä oma viehtymykseni johonkin melodiaan ei välttämättä riitä. Tässä tietysti voisi vetää vastalauseet tiskiin ja sanoa, että senhän pitääkin olla minun mielestäni paras, ei koko maailman, mutta minusta kyseinen käsite vaatii myös objektiivisuutta. Enhän itse ikinä käyttäisi mistään musiikista oikeasti sanaa paras kuvaamaan sitä, koska mikään yksittäinen asia ei vaan voi olla maailman paras. Piste.
Sitten päästään seuraavaan ongelmaan: miten valita parhaat kappaleet? Listan teon ohjeiksi annettiin paitsi rajoitettu määrä sata, myös se, että jokaiselta artistilta saa olla vain yksi biisi mukana. Toistan: yksi biisi per artisti. Kääk! Nimittäin jos oikeasti laatisi sadan parhaan kappaleen listan, tulisi sille moneltakin bändiltä ehdottomasti useampi ralli. Se on fakta. Siten lista ei nyt oikeastaan ole ihan accurate. Mutta tavallaan tämä yksi-per-artisti-rajoitus oli toimiva, sillä sen ansiosta moni sellainen bändi pääsi listalle, joka ei muuten olisi sinne välttämättä mahtunut. Toisaalta myös Spotifyn rajoittunut valikoima tietyllä tapaa helpottaa valintaa. Jäin silti suuresti kaipaamaan esim. Sueden Filmstaria sekä Placebon ja Saran vanhempaa tuotantoa (olisin mieluusti valinnut vielä paremmat kappaleet kuin mitkä listalle nyt päätyivät), Arcade Firea, Lapkoa, monesti aiemminkin mainittua Innpeachia, Daughter Darlingia, Lemonatoria, Fresh Body Shopia ja niin edelleen.
Ja miten valita biisit? Intuitiolla. Ihan täysin pelkästään intuitiolla. Se on ainoa toimiva keino, joskin viikon päästä laatisin ehkä eri fiiliksellä erilaisen listan, mutta se on sitten sen ajan murhe. Nyt kun mennään aikalailla klassikoilla ja joillakin vähän omituisemmilla lemppareilla. Muutamien bändien kohdalla aloin valinnan jälkeen vielä arpoa biisivalintaani niiden monien huippujen joukosta, mikä osoittautui kohtalokkaaksi – mitä enemmän asiaa miettii, sitä hankalammaksi päätöksenteko tulee! Arrrgh. Lopulta useammankin tuskailun jälkeen päädyin yleensä aina siihen alkuperäiseen, nopeasti sydämellä valittuun kappaleeseen. Sillä hetkellä se tuntui kuitenkin oikealta.
Mukana listalla sai olla niin vanhoja suosikkeja kuin uusiakin. Tosiasiassa lista koostuu kuitenkin pääasiassa niistä niin sanotuista keskivaiheen lemppareista, sillä kaikki vanhat eivät suinkaan enää jaksa koskettaa samalla tavalla kuin ennen, ja toisaalta taas harvasta alle vuoden vanhasta tuttavuudesta pystyy edes merkityksettömästi käyttämään sanaa paras. Kyseiseen statukseen pääseminen vaatii suurten juurten pureutumista sydämen sopukoihin, ja siinä kestää yleensä vuosia. Lukuisat poikkeukset tietenkin vahvistavat säännön. Ja koska jostain täytyi karsia, jätettiin listalle mieluummin päivänselvät valinnat, ne, joita ilman ei voisi elää.
Tämä projekti olisi ollut semihelppo, jos olisi tehnyt kaksi listaa: yksi hitaille, yksi nopeatempoisille kappaleille. Koska Heartbeats kuitenkin sivuaa aihetta rakkauden- ja tuskantäyteisillä slovareillaan, yritin välttää tuplaamista ja keskittyä tällä kertaa vähän menevämpään toimintaan. Needless to say että aina se ei onnistunut, jotkut kappaleet vain on luotu kuulumaan lähes jokaiselle listalle, olivat sitten hitaita tai eivät.
Mutta lätinät sikseen ja klikkaamalla listaan: 100
Haastan tähän samaan, hermoja koettelevaan rumbaan ainakin Laurin, Jennin, Miian ja kenet tahansa, joka ei pelkää pientä haastetta! Enjoy the ride ;)
Prince of Assyrian keikka Helsingin Savoy-teatterissa reilu viikko sitten tuli vähän puskista, sillä vaikka tiesin tapahtumasta etukäteen, oli IAMX etusijalla. Chris Cornerin peruutettua tuli ex tempore -lähtö Prinssiä katsomaan.
Ensinnäkin teatteri oli minulle täysin tuntematon paikka. Paikat parvella olivat hyvät viime hetken lippujen ostosta huolimatta ja puitteet sopivat varmasti monellekin eri bändille (vrt. Kulttuuritalo), mutta tarpeeksi intiimiä tunnelmaa ei silti syntynyt. Lämmittelijät koostuivat käytännössä Prince of Assyrian bändin eri jäsenistä, ensimmäisenä Jonathan Guzman. Pianotaituri sai ihon kananlihalle ja jazzahteluun yhdistetyt konesoundit painuivat syvälle mielen sopukoihin. Kymmenminuuttinen setti koostui käytännössä yhdestä tai kahdesta kappaleesta, raja oli häilyvä eikä selkeästi määriteltävissä. Toinen yhtye, Any Exit, oli yhtä kuin kaksi kitaristia ja pianisti. Naisvokalistin aukaistessa suunsa koko sali hiljentyi kuuntelemaan herkkää, folk-tunnelmalla säestettyä laulua. Niin kaunista kuin trio olikin kuunnella, kappaleet toistivat hieman itseään eivätkä ensimmäistä lukuun ottamatta säväyttäneet täysillä.
Itse prinssi eli Ninos Dankha aloitti reilun tunnin mittaisen settinsä yksin, välineinään piano ja laulu. Täydelliseen herkkyyteen ei tosin päästy, sillä piano ei selkeästikään ole Prinssin vahvin osa-alue. Ensimmäisen vedon jälkeen muu bändi (käytännössä Any Exit -bändi plus rumpali) tuli lavalle ja setti jatkui perinteisenä fiilistelynä. Tulevan Changing Places -levyn kappaleita soitettiin paljon. Tunnelma oli todella rauhaisa, paikoin jopa liian. Allekirjoittanut kun pilkki muutaman biisin ajan vähän turhan reippaasti, kiitos pitkään jatkuneen paikoillaan istumisen, joka ei ole koskaan ollut minun juttuni (ellei ole jotain todella intensiivistä seurattavaa kuten elokuva, esim. luennoilla olen sen sijaan onnistunut helposti nukahtamaan). Missing Note -debyytiltä kuultiin vain viitisen biisiä.
Intensiiviset, tietynlaista ahdistusta sisältävät raidat toimivat parhaiten ja herättivät kuuntelemaan koko kropalla. Sen sijaan osa herkkisbiiseistä oli, kuten sanoin, hivenen liian rauhallisia ja niitä oli hivenen liian monta peräkkäin. Siinä mielessä vähän epätasainen keikka, joka tuntui ajoittain tasapaksulta. Ninos on silti hipsteriväen oma prinssi, joka toivottavasti tulee säilyttämään paikkansa suomalaisten sydämissä vastaisuudessakin.
Von Hertzen Brothersin neljäs, Stars Aligned, ilmestyi viime viikolla ja on ollut tehosoitossa siitä lähtien. Levy on aiempia jotenkin modernimipi kera syntikkaelementtien ja kekseliäiden yllätysten. Löytyy niin rähinää kuin lempeyttäkin, kuitenkin tutun progressiivisen rockin siipien suojassa. Angel's Eyes ei ehkä ole lempparini, mutta svengaava kertsi ja kaunis video siitä löytyvät. Eipä tästäkään kappaleesta bändille ominaista mahtipontisuutta puutu, älkää antako alun intialaisvaikutteisten kitaroiden hämätä.
