Manna @ 45 Special

Eilisilta kului 45 Specialissa Mannan keikalla. Pienet tekniset ongelmat eivät ainakaan minua juuri haitanneet. Keikka oli hyvä ja tanssittua tuli tarpeeksi. Itse Manna oli kaunis ja aivan mielettömän mukava tyyppi! Kotiin matkusti mukana Truth Song -sinkku, jonka ihana Manna antoi köyhälle opiskelijalle hieman halvemmalla. Mannan uusi levy poikkeaa esikoislevystä siinä, että tällä kertaa biiseistä vastaa yksinomaan Manna itse. Soundi on myös rosoisempi ja riisutumpi. Me like, joten tällä viikolla taitaa olla asiaa levykauppaan. Asiaa voisi olla myös kampaajalle: etuhiukseni alkavat olla niin pahasti silmillä, ettei niiden alta kohta enää näe mitään.

Allekirjoittanut oli liikkeellä mustavalkoisessa asussa:
paita - Gina Tricot, hame - Primark, sukkikset - Topshop,
kengät - Skills, koru - Anne-Julie Aubry

Lopuksi pätkät ehdottomista suosikkibiiseistä keikalla:

30 Seconds To Mars - Kings And Queens

Kun kuulin tämän kappaleen ensimmäistä kertaa, kylmät väreet kiipivät selkääni pitkin. Kun ensimmäisen kerran näin videon, ihoni oli kananlihalla kahta kauheammin. En osaa selittää ilmiötä, sillä kyseessä on kuitenkin varsin perus-Marsilainen biisi kutkuttavine kitaramelodioineen, energisine rumpukomppeineen ja Jaredin sekä kuulaana että käheänä loistavine äänineen. Hmm. Osansa väreisiin tekee kyllä etenkin lopussa kuuluva taustakuoro. Se kun on täysin bändin faneista koostuva, samoin kuin videossa pyöräilevä ihmisjoukko. Ystävällistä ja nöyrää, ettenkö sanoisi! Hieman eri meininkiä kuin eräiden bussilla ohiajaminen, krhm...

Voin kuvitella pystyyn nousseiden ihokarvojen määrää ensi vuoden maaliskuussa, kun biisi pamahtaa käyntiin Helsingin jäähallissa ja yleisö on täysillä mukana taustalauluissa. Kyllä, 30 Seconds To Marsin keikalle oli ehdottomasti hankittava lippu, etenkin kun edellinen setti vuonna 2008 tuli missattua likviditeetin puutteen takia. Keikalla ei tasan varmasti tarvita energiajuomia - uskon menon olevan käsittämättömän hektistä ilman lisäaineitakin!

Uutta levyä odotellessa (ilmestyy 8. päivä joulukuuta) voi yrittää luoda toivoa ja uskoa siihen, että vielä jonain päivänä olemme kaikki kuninkaita ja kuningattaria, jotka osaavat toimia niinkuin sydän sanoo.

Adore Adore

(kuva)

Syntyperältään israelilais-etelä-afrikkalainen laulaja-lauluntekijä Yoav julkaisee pian toisen albuminsa. Miehen ensimmäinen albumi Charmed And Strange hurmasi minut totaalisesti. Erikoista tässä herrassa on se, että suurimman osan musiikistaan hän luo vain rummuttamalla akustista kitaraansa käsillään. Maagista sanon minä.

Beautiful Lie oli yksi esikoisalbumin parhaita:

Ensimaistiaisten perusteella hurmaavaa
lopputulosta voi odottaa myös tulevalta albumilta:

Sweet November

Muuten niin harmaata marraskuuta sulostuttaa uusi
laulajalöytö. Kyseessä on kolme studioalbumia julkaissut
nukkemaisen kaunis aussineito Sarah Blasko.

(kuvat)

Videot ja biisit ovat kaikki ihania, mutta
eroavat toisistaan hyvinkin paljon.
Katsokaapa itse. Luulenpa ettette pety!

New Moon

Kävin perjantaina Nekun kanssa katsomassa New Moonin. Mukava leffakokemus hihittävistä ja huokailevista teineistä huolimatta. Hermot tosin meinasivat totaalisesti mennä niihin meidän takanamme istuneisiin ala-asteikäisiin tyttöihin, jotka hihittivät koko ajan ja heittelivät ihmisten päälle karkkeja sekä muovipullon, joka osui minua polveen! Olisivat jääneet kotiinsa opettelemaan käytöstapoja. Argh. Mutta takaisin elokuvaan: en ole aiemmin ollenkaan pitänyt Jacobia esittävästä Taylor Lautnerista, mutta nyt taidan hieman syödä sanojani takaisin.. Siitä huolimatta tämä tyttö kuuluu kuitenkin edelleen Team Edwardiin. Koska Bubble jo vei täysin sanat suustani, taidan vain törkeästi kopioida tähän neidin tekemän pro & con - listauksen, koska olen kaikesta täysin samaa mieltä!

+ Edward. Eipä tätä tarvitse juurikaan selitellä ;)

+ Vauhdikkuus. Tarina kulki kokoajan eteenpäin mutta pysyi kasassa.

+ Dakota Fanningin esittämä psykoottisen suloinen Jane.

+ Jacobin järjetön herttaisuus (niin no, eivät ne lihaksethaan pahitteeksi olleet).

+ Musiikki. Soundtrack vaikutti mielettömältä! Tosin olihan se jo tiedossa etukäteen.

- Vampyyrien silmät. Kamalat. Miksi niistä piti tehdä niin vaaleat ja pelottavat?

- Digitaaliset susihahmot. Olisivat toki voineet olla pahempiakin, mutta karsastan aina tällaisia täysin selvästi tietokoneella luotuja hahmoviritelmiä.

- Bella. Argh.

- Volturin turhan pinnallinen esittely.

(kuvat)

Kaulassani oli sydän (Paraphernalia),

korvissani veripullot,

päällä Primarkista ostettu hame, liivi ja sukkahousut.
Kengät Andiamo, ruskea paita Vero Moda.

Laitetaanpa loppuun kaksi ehdotonta biisisuosikkia elokuvasta:
Thom Yorke - Hearing Damage



Bon Iver & St. Vincent - Roslyn

Placebo - Taste In Men

Pahoittelen tätä lumelääketulvaa - can't help it! Oikeasti tästä promoamisesta pitäisi jo saada palkkaa, sen verran tehokkaasti jaksan bändiä hehkuttaa ;) Mutta asiaan. Sunnuntaisen keikan päätti tuttuun tapaan vuosien takainen hitti Taste In Men hillittömine, hikisine kitarahurmioineen. Mieleni teki lisätä tähän muutama muukin video, mutta rajansa kaikella - vaikka Placebo-rakkauteni ei rajoja tunnekaan. Suosittelen silti ehdottomasti katsomaan myös setin aloittaneen rokituksen For What It's Worthin sekä huippumeiningillä kuorrutetut Never-ending Whyn ja Song To Say Goodbyen. Nam nam!

p.s. YouTubella on ollut jotain ongelmia viime aikoina, toivottavasti videot toimivat.

Patrick Wolf @ London Palladium

Patrick Wolfin keikka Lontoossa sopi todellakin teatteriin, sillä sitä spektaakkelimainen keikka todellakin oli, ihanaa teatteria! Monet asuvaihdokset, vierailevat esiintyjät (Gwendoline Christie, Alec Empire & Florence Welch), kuoro sekä jousisekstetti tekivät keikasta unohtumattoman. Kaikkein unohtumattomin tietenkin oli Patrick itse. Patrickilla oli aivan järjetöntä energiaa lavalla! Ja se tarttui kyllä yleisöönkin. Kannatti myös toivoa. Lontoon keikalla kuultiin ne kaksi lempibiisiäni, jotka Tavastian keikalla jäivät uupumaan: Wind in the Wires ja The Libertine.

Todellinen yllätys oli Florence + The Machinen Florence Welchin vierailu The Bachelorin aikana! Jos Patrickin ääni kuulosti koko keikan ajan aivan loistavalta, niin samaa voi sanoa tämän naisen äänestä. Aivan mahtavaa kuunneltavaa. Etenkin tämä aiheutti totaalisia kylmänväreitä.

(kuvat)

Gwendoline Christie vieraili lavalla muutamaan otteeseen,
biiseissä Oblivion, Theseus, Thickets sekä Damaris.

Alec Empire oli mukana biiseissä Count of Casualty, Battle, Hard Times sekä Vulture. Keikan loppupuolella Hard Timesin tahdittamana koko Palladiumin yleisö nousi istuimiltaan tanssimaan ja hurraamaan. Tanssiminen sekä korviahuumaava taputus ja huuto jatkui usean biisin ajan.

Yksi keikan parhaimpia hetkiä minulle oli The Libertine.

Yleisö jatkoi tanssimista Damariksen, Tristanin,
Eulogyn ja The Magic Positionin aikana.

The Sun is Often Outin aikana yleisö rauhoittui istumaan. Ja taas tuli todistettua se, että en yksinkertaisesti vain pysty kuuntelemaan kyseistä biisiä livenä ilman muutamaa kyyneltä.

Patrick oli keikan aikana silminnähden onnellinen ja hyvällä tuulella. Sitä todistivatkin sanat "This is the happiest I've ever been in my life. This is really a night to remember..I'm going to cry". Myös muut ihanat välispiikit lämmittivät mieltä ja saivat useaan otteeseen nauramaan. Katsokaa nyt vaikka tätä:

Keikan lopetti Vulture, jonka aikana Patrick seisoi pyörivällä
diskopalloalustalla! Ja yleisö villiintyi jälleen tanssimaan.

Aina keikkojen aikan huomaa ajattelevansa, että kyllähän minä nyt muistan, mitä ja missä järjestyksessä ainakin kolme ensimmäistä biisiä olivat. Taas täytyy todeta, että keikan jälkeen mitään tarkkaa muistikuvaa ei ollut. Ilman netin avustusta olisi täysin mahdotonta saada settilistaa oikeaan järjestykseen. Palladiumin keikalla kuultiin siis uusimman The Bachelor -levyn kaikki muut biisit Blackdownia ja The Messengeria lukuunottamatta ja settilista näytti kokonaisuudessaan ja järjestyksessä tältä:

Divine Intervention
Overture
Wolf Song
Wind in the Wires
Oblivion
Paris
The Shadowsea
Theseus
Who Will?
Bluebells
Pigeon Song
Thickets
The Bachelor
Epiloque
Count Of Casualty
Battle
Hard Times
The Libertine
Damaris
Tristan
Eulogy
The Magic Position
The Sun Is Often Out
Vulture

Keikkayleisöä oli aina teini-ikäisistä kuuskymppisiin miehiin ja naisiin asti. Joukkoon mahtui jos jonkinlaista. Ennen keikan alkua käytin aikani Palladiumin kauniiden puitteiden ihastelun lisäksi ihmisten asujen katselemiseen. Täytyy kyllä sanoa, että niistä huomasi olevansa Lontoossa. Eräällä naisella oli pallomaiseksi tupeeratut neonvioletit hiukset, joissa oli pienempiä ja yksi jättimäinen oranssi hiuskukka. Naisella oli myrkynvihreä samettimekko ja sukkahousut sekä röykkiöittäin raskaita, kultaisia koruja. Toki joukkoon mahtui paljon "perusvaatteisiin" pukeutuneita, mutta paljon erikoisia asuja pisti silmään. On muuten hassua, kuinka ulkoisen olemuksen perusteella pystyy usein aavistamaan keikalle tulevt ihmiset. Metrossa katselin parin naisen asuja ja mietin, että aivan varmasti ovat tulossa keikalle. Enkä ollut väärässä.

Olen kuullut huhuja, että keikasta olisi tulossa livelevy, mutta saa nähdä pitävätkö huhut paikkansa. Toivottavasti. Bongasin myös kameramiehen lavan reunalta.. Keikka oli niin uskomaton, etten voi tarpeeksi hyvin sitä kuvailla. Voin vain todeta keikasta Patrickin sanoin, että: "This is a night I will never forget, thank you!"

Placebo @ Helsingin jäähalli

Vielä pieni hetki musiikkipainotteista, sillä pakkohan eilistä Placebon keikkaa on jotenkin kommentoida. Voisin luvata tehdä sen lyhyesti, mutta en pystyisi pitämään lupaustani. Pahoitteluni. Kokosin tätä postausta melkein kaksi tuntia, löytämättä sanoja kertomaan kaikesta.

Tuntikausien jonottaminen keikoille kuuluu repertuaariini, mutta alan ehkä pikkuhiljaa olemaan siihen liian vanha. Tällä kertaa pystyin minimoimaan jonotuksen suhteessa jonotuspaikkaan loistavasti osaksi ihan käytännön syistä: yövierastani ei jonotus niin inspannut, ja toiset kaverit päästivät minut sitten joukkoonsa jonon etuosaan. Kolme tuntia sujui loppujen lopuksi kuin siivillä! Mutta kun fanityttö haluaa nopeasti kentälle, siinä eivät hitaasti toimivat järkkärit helpota oloa yhtään...  Voisivat opetella repimään niitä lippuja vähän tehokkaammin, imo. Lopputuloksena kuitenkin eturivi, eikä edes ihan reunassa :)

Itse hallissa odottamisen aikana screeneiltä näytettiin The Shortstv Live Music Film Festivaliin osallistuvia lyhytfilmipätkiä. Omaa suosikkiaan voi käydä äänestämässä Placebon nettisivuilla, itse pidin JoJo In The Starsista kaikessa surullisuudessaan eniten. Lämmittelijänä toiminut aussibändi Expatriate rokkasi sekin, ja ainakin minä tanssin - muun yleisön innostuneisuudesta en tiedä.

Illan tähtien intro alkoi Speak In Tonguesin kuoro-osuuksilla ja lakanalle heijastetulla auringonpimennyksellä. Lakanan valuessa alas villitsivät For What It's Worthin kitarat yleisön täysin, ja riehumatta jättäminen oli kiellettyä. Fiilis keikalla vaihteli hien täyttämistä The Bitter Endeistä aina herkkiin Follow The Cops Back Home -vetoihin asti. Settilistan helmiä olivat Because I Want You ja Twenty Years ns. Cambodia-versioina, eli Angkor Wat -keikalle tehdyin 'hiljaisin' sovituksin. Erityisesti myös Julien ja Soulmates järisyttivät allekirjoittanutta täysillä, samoin kuin aina mahti päätösbiisi Taste In Men. Miinusta silti setin hienoisesta yllätyksettömyydestä (ensimmäisen levyn biisit loistivat poissaolollaan) ja uuden, julkaisemattoman Trigger Happyn soittamattomuudesta. Nimittäin printatusta settilistasta se kyllä löytyi toisen encoren alusta, I've seen proof.

For What It's Worth

Ashtray Heart

Battle For The Sun

Soulmates

Speak In Tongues

Follow The Cops Back Home

Every You Every Me

Special Needs

Breathe Underwater

Because I Want You

Twenty Years

Julien

The Never-Ending Why

Blind

Devil In The Details

Meds

Song To Say Goodbye

----

(Mendelssohn)

Bright Lights

Special K

The Bitter End

----

Infra-Red

Taste In Men

Bändi oli Provinssirockin keikan tavoin selvästi vapautuneempi kuin edellisellä suurella turneella. Välispiikkejä tuli enemmän kuin kaikilla aiemmin kokemillani Placebo-keikoilla yhteensä. Jostain syystä fiilis kuitenkin tuntui hivenen laskevan puolivälin jälkeen, nousten sitten taas huippuunsa encoreiden hittikimarassa. Lavarakennelma oli tyylikkään yksinkertainen - valkoinen, ilman epämääräistä sälää. Screenejä oli molemmilla sivuilla, takana sekä vinottain katossa lavan yläpuolella. Ulkomusiikilliset plussat: Steven silmälasit (eivät toki keikalla päässä, mutta lämppärin aikana, kun herra tutkaili tilannetta lavan reunasta), Stefin hopeanhohtoiset housut ja Brianin kihara polkkatukka. Niin ja viimeisen herran laittoman matalat farkut. Tähän on vain yksi sana: lääh.

Oheiselämä keikalla: ystävä sai hankittua minulle uuden bändipaidan merchandise-pisteeltä, jee! Jos joku väittää, etten tarvitse kuudetta Placebo-paitaa, niin suksikoon suolle ;) Paita on valkoinen ja miesten XL-kokoa - tavoitteena on tuunata siitä tunika kuten Bush-paidasta aiemmin. Yleensä tuskallisimmaksi koetukseksi osoittautuneet narikkajonot olivat jostain syystä aiempaa inhimillisemmät, ainakin kun jättäydyimme suosiolla viimeisiksi. Ryysiksestä selvittyämme, mikäs olisi ollut sen parempaakaan tekemistä kylmänä ja tuulisena marraskuun yönä, kuin käppäily jäähallin takaportille kuikuilemaan idoleitansa. Ketään ei yllättäne, että lopulta kiertuebussi ajoi vain tyynesti ohitsemme, mutta rumpali-Steve istui kuitenkin etupenkillä vilkuttaen meille muutamille innokkaille :) Ei sitten keltään mitään kommenttia siitä, miten erään oli ihan pakko vielä juosta sen bussin perään...

Mahtava keikka kyllä jälleen kerran! Tosin olen jäävi arvostelemaan Placebon livevetoja missään määrin, sillä tylsiä tai ikäviä ne eivät ole mielestäni koskaan. Valitettavasti seuraavaa saamme todennäköisesti odottaa, kun bändi on nähty Suomessa jo kahteen kertaan tänä vuonna. Sniff! Ei siis auta kuin lähteä ulkomaille...

Keikkailu jatkui kyllä vielä tänäänkin: suuntasin lämppärin, Expatriaten akustiselle pikkukeikalle Levykauppa Äxään. Toimi muuten akustisena vallan mainiosti! Onneksi raahauduin sinne, sillä sen ansiosta PGD (Post Gig Depression) helpotti hieman. Upeiden keikkojen jälkeinen paluu arkeen on aina ihan käsittämättömän karua. Joskin tällä kertaa normaalia pahempi. Levykaupasta palasin siis nimmaroidun levyn sekä mukavien sananvaihtojen siivittämänä.

Ei kait tässä, voisihan se viikko huonomminkin alkaa ;) We can build a new tomorrow today.

p.s. Kai se poikkeus vahvistaa säännön - vieressä tai takanani ei keikalla ollut ainuttakaan urpoa tai muuten häiritsevästi käyttäytyvää ihmistä. Siistiä!

Kuvat: epätoivoinen yritys kuvata keikka-asua ilman ajastusta, yltiölaadukkaat kännykkäotokset itse keikalta

Katatonia - Night Is The New Day

On se kumma, kun tuolta läntisestä rajanaapuristamme tulee niin paljon kaikkea hyvää. Ainakin musiikin saralla - metalliyhtye Katatonia kun on myös sieltä kotoisin.

Alunperin dark metalilla aloittanut bändi on levyjensä myötä siirtynyt pikkuhiljaa melodisempaan ja harmonisempaan suuntaan. Örinähevi on vaihtunut puhtaaseen lauluun ja herkkyyteen. Itse en ole kiinnostunut Katatonian alkuaikojen tuotannosta nimenomaan sen örinäefektin vuoksi. Sen sijaan viimeiset neljä levyä ovat kolahtaneet. Etenkin edellinen, The Great Cold Distance, on sanoinkuvailemattoman mahtava omassa genressään.

Uutukainen Night Is The New Day jatkaa hidastempoisella, melankolisella linjalla. Edellisen platan lopuistakin äänihuultentappamisörinöistä on luovuttu. Karjumisen sijasta aggressiivisuutta luodaan puhtaasti instrumentaalisin keinoin. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole vihamielinen, vaan siitä paistaa läpi tietty kaihoisuus. Kun kävelee yksin myrskyävän meren rannalla tai pimeässä metsässä, mutta ei ole peloissaan. Tai kun sytyttää kynttilän pimeään huoneeseen, lojuu lattialla ja imee musiikkia itseensä.

Levy on saanut kohtalaisen paljon suitsutusta osakseen. Sen aloittaa bändille tunnusomainen pätkivä kitararytmi, johon yhdistyy Jonas Renksenin surullinen laulu. Harmoniset sointurakenteet ja moniääniset lauluosuudet johtavat väistämättä mielikuviin Opethista ja jopa Porcupine Treesta (esim. Idle Blood). Ennen Katatonia oli selkeästi erotettavissa näistä kahdesta. Koko levyä ja sen parasta antia, päätösraita Departeria, kuvaa parhaiten sana kaunis. Normaalisti rankka musiikki yhdistyy minulla aina vuodenajoista parhaiten syksyyn, jolloin marraskuun pimeys vaatii kaltaistaan seuraa. Night Is The New Day sopii kuitenkin herkkyydellään ja kauneudellaan paremmin - etten jopa sanoisi - talvimaisemaan. Kesäistä musiikkia se ei kuitenkaan missään nimessä ole.

Valitettavasti melko tasapaksu kokonaisuus ei vedä vertoja The Great Cold Distancelle (toisaalta se on allekirjoittanelle henkilökohtaisin Katatonia-tuotos, eikä sitä siis voi verrata mihinkään). Koskaan en uskonut sanovani tätä, mutta minä jopa kaipaan pientä örinää. Ilman sitä Katatonia ei tunnu Katatonialta. Ja ilman rankkoja pätkiä myöskin laulullisen ilmaisun merkitys pienenee. Lopputulos: upea, muutamilla oivalluksillaan toisiin sfääreihin vievä albumi, joka ei tiputa edeltäjäänsä ykköspallilta.

...Ja tänään nokka kohti jäähallia & Placebon keikkaa!! ♥

Kent - Röd

Käsi ylös, kuka ei koskaan ole kuullut Kentiä? Vuonna 1990 Ruotsin Eskilstunassa perustetun yhtyeen uralle on mahtunut useita hittejä, ja onhan bändi Suomessakin niin suuri, että pari vuotta sitten myi Helsingin Kulttuuritalon täyteen kolmena perättäisenä iltana. Keväällä esiintymispaikkana onkin jo Hartwall Areena, jonka konserttikapasiteetti taitaa olla jotakuinkin 12 000 katsojaa. Hui hai. Vaan onpa naapurimaan toivoilla ainakin lähtökohdat suurelle yleisömäärälle kunnossa.

Kentin edellinen platta, Tillbaka Till Samtiden, jakoi mielipiteitä runsaasti. Osan mielestä tekele oli täyttä skeidaa alusta loppuun, diskohumppaa entisen kitaravoittoisen perusvaihtoehtorockin sijaan. Oli niitäkin, joiden mielestä askel uuteen koneellisempaan suuntaan oli piristävä teko. Ja sitten oli kaikkea siltä väliltä. Kulttuuritalon keikoilla silloiset uudet biisit toimivat kyllä hyvin, vaikka samanlaisia spektaakkelimaisia pläjäyksiä kuin Kräm, Gravitation tai Mannen I Den Vita Hatten niistä ei ikinä voisi muodostua. Kuitenkin esimerkiksi Columbus iskeytyi allekirjoittaneeseen täysillä (asialla saattoi olla jotain tekemistä lyriikoissa mainitulla Kungsholmenin asuinalueella, ehh).

Jos oletti Kentin astuneen vain hetkellisesti harhaan ja palaavaan ruotuun tällä levyllä, luuli väärin. Jos siis ruodulla tarkoitetaan vanhaa kunnon Isola- tai Du & Jag Döden -Kentiä. Basisti Martin Sköldin sotkeuduttua säveltämiseen ovat koneet vallanneet yhä suurenevassa määrin alaa bändin musiikissa ja sillä linjalla jatketaan. Tällä kertaa syntetisaattoreiden kanssa temppuileminen ei kuitenkaan jää haparoinniksi TTS'n tapaan, vaan tiedetään, mitä niillä tehdään. Ja tehdään se hyvin. Ensisinkuksi Töntarna on mielestäni omituinen valinta, mutta kaipa sen tarkoitus oli lämmitellä yleisöä tulevaa varten. Levyltä löytyy nimittäin aimo kasa hienouksia, kuten Svarta Linjer, Hjärta, Vals För Satan (Din Vän Pessimisten) ja Ensamheten.

Kuten jo aiemmin sanoin, uudistumista ei pidä pelätä sen itsensä vuoksi. Ensin pitää tutkia vaihtoehdot, valita linja ja nähdä lopputulos. Vasta ajan kuluttua voidaan todeta, oliko valittu suunta onnistunut vai täysi floppi. Mikään ei tuo takaisin 747'aa, mutta ei tarvitsekaan. Kun on jo olemassa tämä maailmankaikkeuden parhaimpiin lukeutuva kappale, se yksi riittää. Menneisyyden haikailemisen sijaan voi keskittyä tulevaisuuteen ja tykätä Rödistä. TÄYSILLÄ.

p.s. Maaliskuiselle keikalle on vielä lippuja jäljellä!

p.p.s. Myös Joakim Bergin voisin ilomielin lisätä haaremiini.

p.p.p.s. Tsekatkaa nyt ihmeessä vielä tämäkin, jota ei studioversiona ole löydettävissä.

AFI - Crash Love

A Fire Inside, tuttavallisemmin AFI, on 1990-luvun alussa perustettu jenkkiläinen sekametelibändi. HC- ja goottipunkilla aloittanut ja sittemmin uuden kitaristin ja levy-yhtiön vaihdoksen myötä popimpaan suuntaan kelkkansa kääntänyt yhtye julkaisi odotetun Crash Love -levynsä tänä syksynä. Platta on kokoonpanolle kahdeksas studiolevy.

Odotetusta puhun siksi, että itselleni edellinen Decemberunderground oli upea kokemus. Olen nuori AFI-diggailija, ja tutustuin musiikkiin vasta kyseisen vuonna 2006 ilmestyneen levyn jälkimainingeissa. Tällöin alkuperäiset punk-soundit olivat jo historiaa. Jos on aloittanut fanittamisen bändin alkuaikoina, on punkin lähinnä rockiksi vaihtuminen voinut aiheuttaa levyjen jättämisen kaupan hyllylle. Ja jos sitä ei ole sattunut vielä, on se todennäköisesti tapahtuakseen juurikin nyt. Crash Love on huomattavasti mainstreamimpaa kuin aiemmat tekeleet.

Ensimmäinen reaktio lätystä oli valtaisa pettymys. Kasa samanlaisilta kuulostavia kappaleita, ilman AFIn tunnusmerkkejä: korvia vihlovia huuto-osuuksia ja kone-efektien tuomaa herkkyyttä. Mutta kuten lähestulkoon aina, pakottautuminen kuuntelemaan aluksi lässyltä vaikuttavaa levyä palkitsee. Biiseistä alkaa saada irti muutakin kuin tasaista mättöä. Mielestäni musiikin aukeamiseen vaikuttaa suuresti aina myös lyriikoiden lukeminen. Kun käsittää, mistä kappaleessa kerrotaan (mahdollisesti, tulkintojahan on aina yhtä monta kuin on tulkitsijaa), voi se saavuttaa ihan uuden ulottuvuuden. Näin esimerkiksi I Am Trying Very Hard To Be Heren kohdalla, vaikka sanat eivät mitenkään monimutkaiset olekaan. Muita tällä hetkellä korviin tarttuneita ovat Okay I Feel Better Now ja Darling, I Want To Destroy You. Parisuhdehenkisissä sanoituksissa siis liikutaan. Silti eniten tuntuu kolahtavan platan deluxe editionin kakkoslevyn ensimmäinen kipale, Fainting Spells. Tosin selvä syykin sen hienouteen on - biisi on peräisin Decemberundergroundin äänityksistä kolmen vuoden takaa. Oh well.

Vaikka ulkomusiikilliset seikat eivät tokikaan vaikuta ulosannin laadukkuuteen, on vokalisti Davey Havokin nykytyyli surullisen tavallinen. Ja miksikö edes välitän? Siksi, että Havokin vähintäänkin eksentrinen ulkonäkö on aina ollut se, johon AFI mielestäni kiteytyy. Meikki, snakebite ja emoletti korostavat kapeita kasvoja ja luovat niiden muutaman vuoden takaisesta trendikkyydestä huolimatta omalaatuisen kokonaisuuden. Meininki on sama, kuin itse A Fire Insiden musiikissa. Vaikka emopunk ja vastaavat ovat olleet pinnalla jonkin aikaa (ns. kolmas aalto), on AFI kuulostanut aina täysin omalta itseltään. Asialla on varmasti paljonkin tekemistä Havokin omintakeisen äänen kanssa.

Mutta ulkoinen olemus sikseen. Käytännössä nuorten suosiossa olevat artistit eivät pysy pinnalla, jos ne eivät uusiudu. Harvat haluavat tehdä saman levyn kahdesti. (Puhun siksi nuorten suosiossa olevasta musiikista, koska tähän kategoriaan eivät mielestäni lukeudu esimerkiksi Yö tai Celine Dion, jotka tekevät aina saman biisin uudestaan ja uudestaan, mutta jotka ovatkin sitten suositumpia hieman vanhemman väestön keskuudessa.) Kuitenkin aina, kun kokeillaan uusia uria ja tuoreita soundeja, saadaan osa faneista jopa raivon partaalle. Kolikon kääntöpuolella on toisaalta kasa uusia kuuntelijoita, jotka löytävät yhtyeen musiikin. Jos bändit tekisivät samalta kuulostavia levyjä kerta toisensa perään, ei kukaan jaksaisi niitä ostaa. Kun kaikki kerta kuulostavat samalta, pärjännee yhdelläkin. Ja onhan vanhan suuren hitin "uudelleen" tekeminen oikeasti aika noloakin. Siksi olen täysin uudistumisen kannalla. Aina se ei kaikkia voi miellyttää. Decemberundergroundia Crash Love ei tule päihittämään, mutta kovastikin kuuntelukelpoinen albumi se on. Vain joskus tulevaisuudessa saamme nähdä, miten se kestää aikaa.

...Ja koska nyt on perjantai, täytyy kokonaisesta musiikkiviikosta huolimatta jättää jälkensä vielä viikonlopun soundtrackinkin puoleen. Olkoon se siis tällä kertaa AFIn edellisen levyn yksi parhaista raidoista ja kauneimmista musiikkivideoista. Ladies and Gentlemen, Love Like Winter.

London Calling

Huomenna kutsuu Lontoo ja sunnuntaina pääsen jälleen näkemään ihanan Patrick Wolfin livenä. Etenkin biisi "Damaris" on soinut viime päivinä lakkaamatta. Valoitetaan hieman tämän biisin taustaa, joka liittyy kiinteästi Patrickin esi-isiin. Patrickin tutkiessa juuriaan East Sussexissa hän löysi isänsä puolen esi-isien hautakivien joukosta puisen ristin, johon oli kaiverrettu vain nimi Damaris. Damaris osoittautui 1880-luvulla eläneeksi mustalaisnaiseksi tai pakanaksi, joka ei kuulunut kirkkoon. Katolisen kirkon asema tuona aikana Bredessa, East Sussexissa oli hyvin hallitseva. Damaris rakastui papin poikaan Lewisiin, mutta koska Damaris ei kuulunut kirkon piiriin, kiellettiin heidän avioliittonsa jyrkästi. Damaris kuoli "särkyneeseen sydämeen", mikä siihen aikaan oli hienovaraisempi nimitys itsemurhalle. Biisi onkin kirjoitettu Lewisin näkökulmasta tämän tapahtuman jälkeen. Biisin urut ja rummut on muuten nauhoitettu St. Georgen kirkossa, jonka maaperällä rakkaustarina yli sata vuotta sitten tapahtui.

Mew - No More Stories/Are Told Today/I'm Sorry/They Washed Away/No More Stories/The World Is Grey/I'm Tired/Let's Wash Away

Mew on minulle nykyään ristiriitainen yhtye. Tutustuin tanskalaisbändiin ensimmäisen kerran vuonna 2002, kun se lämmitteli Kentiä Tampereen Pakkahuoneella. Jonas Bjerren uskomattomiin falsetteihin yltävä laulu, talvista kauneutta muistuttava äänimaailma ja Mewin keikoille aina kuulunut vahva visuaalisuus tarttuivat ihoon. Frengers-albumilta löytyy kasa ikuisesti mieltä lämmittäviä biisejä.

Sitten tapahtui jotain. Mew kasvoi, erikoisuudentavoittelu lisääntyi ja myöhemmin Johan erosi bändistä. ...And The Glass Handed Kites oli vielä kelpo lätyskä, ja sen jälkeen tuli itsekin hankittua aikaisempia, vain Tanskassa julkaistuja kappaleita sisältävä kokoelma. Kiinnostus oli kuitenkin jo lähtenyt laskuun. Uusi levy, jonka nimi on aivan liian pitkä sanottavaksi, ei saa intressejä nousemaan. Biisit ovat paikoitellen liian outoudenhakuisia ja Jonaksen äänessä on jotain, joka on alkanut ärsyttää. Kenties yhtymäkohdat ihanaiseen Sigur Rósiin ovat kasvaneet liian ilmiselviksi.

Alun hankaluudesta huolimatta päätin kuitenkin antaa No More Storiesille mahdollisuuden. Se kannatti, ainakin osittain. Platta on alkanut aueta ja marimballa ja ties millä tilulilulla höystetyt kappaleet ovat saaneet merkityksiä. Päähän ne eivät silti tunnu jäävän, enkä osaa mainita muita katsastamisen arvoisia kuin Silas The Magic Car ja Hawaii. Laululevyä lätystä ei saa tekemälläkään. Sinänsä harmi, koska olen tottunut opettelemaan sanoja ja hoilaamaan mukana. Jostain syystä levy ei kuitenkaan sovellu henkilökohtaiseen karaokeeni. Senpä vuoksi se jää lähes hissimusiikiksi, vain taustalle pyörimään. Ehkä aikojen saatossa siitä kehkeytyy jotain muutakin. Ehkä vuoden päästä voin sanoa, että tämä on paras levy pitkiin aikoihin.

Tai ehkä joskus täytyy vain todeta, että joskus niin paljon koskettaneen bändin musiikki on menettänyt merkityksensä.



p.s. Jos Mew uusine levyineen kolahtaa, vielä on lippuja jäljellä Helsingin jäähallin keikalle! Keikkapäivä on keskiviikko 25.11.

Editors - In This Light And On This Evening

Editorsin ensimmäinen kokopitkä julkaisu, The Back Room, räjäytti pankin vuonna 2005. Vaikka moni pitää tämän debyytin ylittämistä mahdottomana, sai kakkoslevy paremman paikan Britannian albumilistalla. Monien muiden tapaan Joy Divisionista soundinsa ammentava yhtye julkaisi kolmannen plattansa tänä syksynä. Munichin kaltaiset kitaraviritelmät ovat tällä kertaa huomattavasti harvemmassa, ja kasaribiitit ovat vallanneet alaa. Koneellisuus onkin yhdistettävissä helposti nimenomaan Joy Divisioniin, eikä ainaiseen vertauskohteeseen eli siihen kaikkein suurimpaan tämän päivän new wave -mausteisen rockin edustajaan, Interpoliin (puhutaanko tässä jo post wavesta? olen tipahtanut kärryiltä). Vieläkin saatan Editorsia kuunnellessani ajautua harhaluuloon JD'sta. Tom Smithin ja edesmenneen Ian Curtisin äänien samankaltaisuus pitäisi kieltää lailla.

Kokonaisuutena In This Light And On This Evening on tanssittava levy. Koneilla saa aikaan mielestäni kitaroita paremmin myös psykoottista ahdistuneisuutta - vertaus on sama, kuin mustalla ja valkoisella värillä. Mustaa pidetään synkkyyden määritelmänä, mutta tosiasia on, että täysvalkoinen on hullujen huone -mielleyhtymällään ahdistavampi. Ja ahdistuneisuutta voi purkaa pois tanssimalla! Osa biiseistä, kuten ihana Bricks And Mortar, kuultiin jo kesäisellä Provinssirockin keikalla. Muita esiin nousevia helmiä ovat Eat Raw Meat = Blood Drool ja  sinkkujulkaisu Papillon, joka antaa hyvää osviittaa koko levyn linjauksesta. Myös kyseisen videon yksinkertainen idea on harvinaisen toimiva! Eniten JD-viboja antaa kuitenkin The Big Exitin alku (tsekkaa esim. tästä).

Henkilökohtaisella tasolla levy toimii erittäin hyvin. Riittävä ero soundimaailmassa estää haikailevat vertaukset debyyttiin, ja uuteen tuotokseen voi keskittyä täysin siemauksin. Mitä enemmän levyä kuuntelee, sitä paremmaksi se tuntuu muuttuvan. Kappaleissa on runsaasti toistoa, mutta miksipä ei toistaa toimivaa konseptia. It kicks like a sleep twitch!

Porcupine Tree - The Incident

Jo pitkään kasassa ollut Porcupine Tree on yli 20 vuotta pitkän uransa aikana sylkenyt pihalle suuren määrän levyjä. Pitkiä instrumentaalipläjäyksiä, metallimörinää ja herkkiä balladeja sisältävien pitkäsoittojen sisältö on vaihdellut jonkin verran. Edelliset lätyt ovat toimineet pääasiassa metallipohjalta, radiosoittoonkin lähestulkoon kelpaavia muutamia vetoja lukuunottamatta (Lazarus, Trains). Proge on kuitenkin aina ollut vähintään jossain taustalla.

The Incidentissä Porcu palaa juurilleen - herkkään, progressiivisuutta ja ambienttia yhdistävään rockiin, joka kauneudellaan lumoaa kuulijan jokaista solua myöten. Keulamies Steven Wilson on jälleen tehnyt taidetta. Mies ehtii käsittämättömän hyvin joka paikkaan, sillä soololevyjen ja muiden bändien (mm. No-Man, Blackfield) ohessa Piikkisikapuu ei ole jäänyt paitsioon. Levy toimii nimenomaan kokonaisuutena - se koostuu 14 raidasta (ja extra-levyn neljästä erillisestä biisistä), jotka keskenään muodostavat yhden megalomaanisen kappaleen. Musiikki kulkee sulavasti eteenpäin, eikä erillisiä biisejä juurikaan erota. Ainoana poikkeuksena mainittakoon Drawing The Line, jonka loistava kertosäe tai siksi rinnastettava osa jää soimaan päähän toviksi.

Tästä levystä ei oikeasti voi sanoa kuin yhden sanan: LOISTAVA. Stupid Dreamin ohella mielestäni Porcupine Treen paras tuotos.

Are These Words Working, Do They Work For You?

Kaksi studioalbumia julkaisseen, australialaisen
Kate Miller- Heidken Words-biisin musiikkivideo
on täynnä minut hurmaavia asioita: hehkulamppuja,
kirjoituskoneita, isoja mustia kirjaimia, punaisia
huulia ja muhkeita, värikkäitä mekkoja. Rakastan.

Kurkatkaapa valloittava video tästä

Pelkkä hehkulamppu on yksinkertaisesti vain
graafinen ja karun kaunis. Haluan monta.

Tarvitsen oman vaaleanturkoosin kirjoituskoneeni
seuraksi selkeästi punaisen yksilön. Myös mustan
ja ehkä valkoisenkin..

Vaatekaapissani on myös kauniin, muhkean
mekon mentävä, ammottava aukko!

Kate on ihanan videonsa lisäksi muutenkin
inspiroiva ja leikittelevä tapaus.

Kiitos tämän kirkasäänisen, oopperaan taipuvaisen

laulajan löytämisestä kuuluu muuten Nekulle, joka

Australian-matkallaan oli niin onnekas, että pääsi
näkemään neidon livenä.

(kuvat googlen kuvahausta)