On se kumma, kun tuolta läntisestä rajanaapuristamme tulee niin paljon kaikkea hyvää. Ainakin musiikin saralla - metalliyhtye Katatonia kun on myös sieltä kotoisin.
Alunperin dark metalilla aloittanut bändi on levyjensä myötä siirtynyt pikkuhiljaa melodisempaan ja harmonisempaan suuntaan. Örinähevi on vaihtunut puhtaaseen lauluun ja herkkyyteen. Itse en ole kiinnostunut Katatonian alkuaikojen tuotannosta nimenomaan sen örinäefektin vuoksi. Sen sijaan viimeiset neljä levyä ovat kolahtaneet. Etenkin edellinen, The Great Cold Distance, on sanoinkuvailemattoman mahtava omassa genressään.
Uutukainen Night Is The New Day jatkaa hidastempoisella, melankolisella linjalla. Edellisen platan lopuistakin äänihuultentappamisörinöistä on luovuttu. Karjumisen sijasta aggressiivisuutta luodaan puhtaasti instrumentaalisin keinoin. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole vihamielinen, vaan siitä paistaa läpi tietty kaihoisuus. Kun kävelee yksin myrskyävän meren rannalla tai pimeässä metsässä, mutta ei ole peloissaan. Tai kun sytyttää kynttilän pimeään huoneeseen, lojuu lattialla ja imee musiikkia itseensä.
Levy on saanut kohtalaisen paljon suitsutusta osakseen. Sen aloittaa bändille tunnusomainen pätkivä kitararytmi, johon yhdistyy Jonas Renksenin surullinen laulu. Harmoniset sointurakenteet ja moniääniset lauluosuudet johtavat väistämättä mielikuviin Opethista ja jopa Porcupine Treesta (esim. Idle Blood). Ennen Katatonia oli selkeästi erotettavissa näistä kahdesta. Koko levyä ja sen parasta antia, päätösraita Departeria, kuvaa parhaiten sana kaunis. Normaalisti rankka musiikki yhdistyy minulla aina vuodenajoista parhaiten syksyyn, jolloin marraskuun pimeys vaatii kaltaistaan seuraa. Night Is The New Day sopii kuitenkin herkkyydellään ja kauneudellaan paremmin - etten jopa sanoisi - talvimaisemaan. Kesäistä musiikkia se ei kuitenkaan missään nimessä ole.
Valitettavasti melko tasapaksu kokonaisuus ei vedä vertoja The Great Cold Distancelle (toisaalta se on allekirjoittanelle henkilökohtaisin Katatonia-tuotos, eikä sitä siis voi verrata mihinkään). Koskaan en uskonut sanovani tätä, mutta minä jopa kaipaan pientä örinää. Ilman sitä Katatonia ei tunnu Katatonialta. Ja ilman rankkoja pätkiä myöskin laulullisen ilmaisun merkitys pienenee. Lopputulos: upea, muutamilla oivalluksillaan toisiin sfääreihin vievä albumi, joka ei tiputa edeltäjäänsä ykköspallilta.
...Ja tänään nokka kohti jäähallia & Placebon keikkaa!! ♥
Olo on ihan kuin jouluna, kun pääsee Placeboa katsomaan. Jännittää. :D
ReplyDeleteViikonloppuna nappasin kaverilta tämän levyn ja nyt olen muutaman päivän ajan sitä kuunnellut, The Great Cold Distancen sekä Viva Emptinessin kanssa. Ja minähän tykkään! Muistutti kovasti Opethin Damnation albumista ajoittain, ja erityisesti pidin levyn rummuista. Ihana, syksyinen ja skandinaavisen tuntuinen tunnelma tuosta jäi, ja aion kyllä soittaa sitä kovasti jatkossakin. :)
ReplyDeleteAina iloinen yllätys kun bändit jatkavat pitää tasoa yllä eivätkä petä! Hassu oli kävellä täällä tänään kaupungilla kesä-ilmassa ja kuunnella synkän melankolista skandinaavimetallia. :) Hih.
Cessa, hihi! Toivottavasti oli hyvä keikkakokemus :)
ReplyDeleteKazza, jotenkin ihana lukea noin positiivinen kokemus uudesta levystä :) Totta, että se muistuttaa Damnationista, joka on kyllä loistava levy sekin.