Mew on minulle nykyään ristiriitainen yhtye. Tutustuin tanskalaisbändiin ensimmäisen kerran vuonna 2002, kun se lämmitteli Kentiä Tampereen Pakkahuoneella. Jonas Bjerren uskomattomiin falsetteihin yltävä laulu, talvista kauneutta muistuttava äänimaailma ja Mewin keikoille aina kuulunut vahva visuaalisuus tarttuivat ihoon. Frengers-albumilta löytyy kasa ikuisesti mieltä lämmittäviä biisejä.
Sitten tapahtui jotain. Mew kasvoi, erikoisuudentavoittelu lisääntyi ja myöhemmin Johan erosi bändistä. ...And The Glass Handed Kites oli vielä kelpo lätyskä, ja sen jälkeen tuli itsekin hankittua aikaisempia, vain Tanskassa julkaistuja kappaleita sisältävä kokoelma. Kiinnostus oli kuitenkin jo lähtenyt laskuun. Uusi levy, jonka nimi on aivan liian pitkä sanottavaksi, ei saa intressejä nousemaan. Biisit ovat paikoitellen liian outoudenhakuisia ja Jonaksen äänessä on jotain, joka on alkanut ärsyttää. Kenties yhtymäkohdat ihanaiseen Sigur Rósiin ovat kasvaneet liian ilmiselviksi.
Alun hankaluudesta huolimatta päätin kuitenkin antaa No More Storiesille mahdollisuuden. Se kannatti, ainakin osittain. Platta on alkanut aueta ja marimballa ja ties millä tilulilulla höystetyt kappaleet ovat saaneet merkityksiä. Päähän ne eivät silti tunnu jäävän, enkä osaa mainita muita katsastamisen arvoisia kuin Silas The Magic Car ja Hawaii. Laululevyä lätystä ei saa tekemälläkään. Sinänsä harmi, koska olen tottunut opettelemaan sanoja ja hoilaamaan mukana. Jostain syystä levy ei kuitenkaan sovellu henkilökohtaiseen karaokeeni. Senpä vuoksi se jää lähes hissimusiikiksi, vain taustalle pyörimään. Ehkä aikojen saatossa siitä kehkeytyy jotain muutakin. Ehkä vuoden päästä voin sanoa, että tämä on paras levy pitkiin aikoihin.
Tai ehkä joskus täytyy vain todeta, että joskus niin paljon koskettaneen bändin musiikki on menettänyt merkityksensä.
p.s. Jos Mew uusine levyineen kolahtaa, vielä on lippuja jäljellä Helsingin jäähallin keikalle! Keikkapäivä on keskiviikko 25.11.
Alun hankaluudesta huolimatta päätin kuitenkin antaa No More Storiesille mahdollisuuden. Se kannatti, ainakin osittain. Platta on alkanut aueta ja marimballa ja ties millä tilulilulla höystetyt kappaleet ovat saaneet merkityksiä. Päähän ne eivät silti tunnu jäävän, enkä osaa mainita muita katsastamisen arvoisia kuin Silas The Magic Car ja Hawaii. Laululevyä lätystä ei saa tekemälläkään. Sinänsä harmi, koska olen tottunut opettelemaan sanoja ja hoilaamaan mukana. Jostain syystä levy ei kuitenkaan sovellu henkilökohtaiseen karaokeeni. Senpä vuoksi se jää lähes hissimusiikiksi, vain taustalle pyörimään. Ehkä aikojen saatossa siitä kehkeytyy jotain muutakin. Ehkä vuoden päästä voin sanoa, että tämä on paras levy pitkiin aikoihin.
Tai ehkä joskus täytyy vain todeta, että joskus niin paljon koskettaneen bändin musiikki on menettänyt merkityksensä.
p.s. Jos Mew uusine levyineen kolahtaa, vielä on lippuja jäljellä Helsingin jäähallin keikalle! Keikkapäivä on keskiviikko 25.11.
Mulla on hyvin samanlaiset fiilikset Mew'n suhteen. Oon yrittänyt kovasti päästä sisään tuohon uuteen levyyn, mutta ei ole ainakaan vielä onnistunut. Ehkä osittain tuosta masentuneena en ole innostunut lähtemään tuonne keikallekaan.
ReplyDeleteCessa, ehkä se vielä joskus aukeaa, who knows.. Muakaan ei keikka kyllä innostanut niin, että olisin 40e siitä lystistä maksanut :/ Bändi kuitenkin nähty onneksi jo muutaman kerran.
ReplyDelete