AFI - Crash Love

A Fire Inside, tuttavallisemmin AFI, on 1990-luvun alussa perustettu jenkkiläinen sekametelibändi. HC- ja goottipunkilla aloittanut ja sittemmin uuden kitaristin ja levy-yhtiön vaihdoksen myötä popimpaan suuntaan kelkkansa kääntänyt yhtye julkaisi odotetun Crash Love -levynsä tänä syksynä. Platta on kokoonpanolle kahdeksas studiolevy.

Odotetusta puhun siksi, että itselleni edellinen Decemberunderground oli upea kokemus. Olen nuori AFI-diggailija, ja tutustuin musiikkiin vasta kyseisen vuonna 2006 ilmestyneen levyn jälkimainingeissa. Tällöin alkuperäiset punk-soundit olivat jo historiaa. Jos on aloittanut fanittamisen bändin alkuaikoina, on punkin lähinnä rockiksi vaihtuminen voinut aiheuttaa levyjen jättämisen kaupan hyllylle. Ja jos sitä ei ole sattunut vielä, on se todennäköisesti tapahtuakseen juurikin nyt. Crash Love on huomattavasti mainstreamimpaa kuin aiemmat tekeleet.

Ensimmäinen reaktio lätystä oli valtaisa pettymys. Kasa samanlaisilta kuulostavia kappaleita, ilman AFIn tunnusmerkkejä: korvia vihlovia huuto-osuuksia ja kone-efektien tuomaa herkkyyttä. Mutta kuten lähestulkoon aina, pakottautuminen kuuntelemaan aluksi lässyltä vaikuttavaa levyä palkitsee. Biiseistä alkaa saada irti muutakin kuin tasaista mättöä. Mielestäni musiikin aukeamiseen vaikuttaa suuresti aina myös lyriikoiden lukeminen. Kun käsittää, mistä kappaleessa kerrotaan (mahdollisesti, tulkintojahan on aina yhtä monta kuin on tulkitsijaa), voi se saavuttaa ihan uuden ulottuvuuden. Näin esimerkiksi I Am Trying Very Hard To Be Heren kohdalla, vaikka sanat eivät mitenkään monimutkaiset olekaan. Muita tällä hetkellä korviin tarttuneita ovat Okay I Feel Better Now ja Darling, I Want To Destroy You. Parisuhdehenkisissä sanoituksissa siis liikutaan. Silti eniten tuntuu kolahtavan platan deluxe editionin kakkoslevyn ensimmäinen kipale, Fainting Spells. Tosin selvä syykin sen hienouteen on - biisi on peräisin Decemberundergroundin äänityksistä kolmen vuoden takaa. Oh well.

Vaikka ulkomusiikilliset seikat eivät tokikaan vaikuta ulosannin laadukkuuteen, on vokalisti Davey Havokin nykytyyli surullisen tavallinen. Ja miksikö edes välitän? Siksi, että Havokin vähintäänkin eksentrinen ulkonäkö on aina ollut se, johon AFI mielestäni kiteytyy. Meikki, snakebite ja emoletti korostavat kapeita kasvoja ja luovat niiden muutaman vuoden takaisesta trendikkyydestä huolimatta omalaatuisen kokonaisuuden. Meininki on sama, kuin itse A Fire Insiden musiikissa. Vaikka emopunk ja vastaavat ovat olleet pinnalla jonkin aikaa (ns. kolmas aalto), on AFI kuulostanut aina täysin omalta itseltään. Asialla on varmasti paljonkin tekemistä Havokin omintakeisen äänen kanssa.

Mutta ulkoinen olemus sikseen. Käytännössä nuorten suosiossa olevat artistit eivät pysy pinnalla, jos ne eivät uusiudu. Harvat haluavat tehdä saman levyn kahdesti. (Puhun siksi nuorten suosiossa olevasta musiikista, koska tähän kategoriaan eivät mielestäni lukeudu esimerkiksi Yö tai Celine Dion, jotka tekevät aina saman biisin uudestaan ja uudestaan, mutta jotka ovatkin sitten suositumpia hieman vanhemman väestön keskuudessa.) Kuitenkin aina, kun kokeillaan uusia uria ja tuoreita soundeja, saadaan osa faneista jopa raivon partaalle. Kolikon kääntöpuolella on toisaalta kasa uusia kuuntelijoita, jotka löytävät yhtyeen musiikin. Jos bändit tekisivät samalta kuulostavia levyjä kerta toisensa perään, ei kukaan jaksaisi niitä ostaa. Kun kaikki kerta kuulostavat samalta, pärjännee yhdelläkin. Ja onhan vanhan suuren hitin "uudelleen" tekeminen oikeasti aika noloakin. Siksi olen täysin uudistumisen kannalla. Aina se ei kaikkia voi miellyttää. Decemberundergroundia Crash Love ei tule päihittämään, mutta kovastikin kuuntelukelpoinen albumi se on. Vain joskus tulevaisuudessa saamme nähdä, miten se kestää aikaa.

...Ja koska nyt on perjantai, täytyy kokonaisesta musiikkiviikosta huolimatta jättää jälkensä vielä viikonlopun soundtrackinkin puoleen. Olkoon se siis tällä kertaa AFIn edellisen levyn yksi parhaista raidoista ja kauneimmista musiikkivideoista. Ladies and Gentlemen, Love Like Winter.