Mozz

Viime lauantaina tuli käväistyä Kaapelitehtaalla ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2002 Koneiston. Joku oli selkeästi unohtanut kertoa minulle, miten järkyttävän huono ilmanvaihto kyseisessä paikassa onkaan. On suuri ihme etten pyörtynyt kesken illan, vaikka edellisestä ruokailusta oli kymmenettä tuntia ja vesikin oli vaihtunut siideriin (yhteen vain, huomhuom). Muistini mukaan myös tuolloin konemusiikin auvoisilla festareilla koin järkyttäviä nestehukan tunteita. Tosin silloin podin myös flunssaa...

Syy ihanaan vanhaan tiilirakennukseen kipuamiselle oli tietenkin brittiläinen Morrissey. Vanhan sedän charmi puree yhä kovaa, vaikka herran soolotuotantoon tutustuminen olisikin jäänyt hieman puutteelliseksi - kuten allekirjoittaneella. Morrissey tunnetaan paitsi parikymmentä vuotta jatkuneesta menestyksekkäästä soolourastaan, myös legendaarisen The Smithsin vokalistin pestistä. Herran suurimpiin vaikuttajiin kuuluu irlantilainen mestarikirjailija Oscar Wilde, ja vaikutteet paistavatkin lyriikoista läpi.

Keikka-asu oli lähes sama kuin edellisenä iltana.
Rrrakastan tuota oranssia luomiväriä!! (MAC)

Lämppärinä toimi Doll & the Kicks, jonka särmikäs laulajanaikkonen otti show'n melkolailla haltuunsa. Joku voisi nimestä päätellä yhtymäkohtia olevan Juliette & the Licksiin, ja täytyy sanoa, ettei musiikkikaan siitä niin järjettömän kauas mene...

Itse Mozz viehätti todella. Kaksikymmentä biisiä sisältänyt setti ei puuduttanut missään vaiheessa, vaikka kuten aiemmin todettu, en tuntenut kaikkia kappaleita etukäteen. Mutta Morrisseyn biisit ovat yleensä kohtalaisen lyhyitä, ja ennen kaikkea helppoja. Vaikka sanoitukset olisivat kuinka synkeitä ja vaikeasti avautuvia, itse musiikki on pääasiassa leppoista. Mukana hytkyminen ei tuottanut mitään ongelmia.

Avaus The Charming Manilla oli upea, samoin lopetus encoren First of the Gang to Die'lla. Keskivälissä innoistuin eniten kappaleista Ask, Irish Blood English Heart, Life is a Pigsty ja The World is Full of Crashing Bores. Ilmeisesti myös esiintyjillä oli kuuma, sillä Mozz vaihtoi paitaansa keikan aikana peräti neljä kertaa :D Mahtavaa tunnelmaa häiritsi hienoisen lämmön lisäksi ainoastaan vieressä ollut ämmä, joka vääntelehti, tökki ja valitti kokoajan. Miten moiset aina eksyvätkin viereeni.

(Miinusta ansaitsee kyllä myös Kaapelin narikkajärjestely - jonotus kesti niin kauan, että keikkaseuran täytyi jo kiirehtiä metrolle ennenkuin pääteasema suljettaisiin.)

Kaiken kaikkiaan niin viehättävä keikkakokemus, että kestäisin Kaapelitehtaan huonot puolet, jos sama tilaisuus tulisi uudestaan :) Mieleni myös kovasti tekisi taas linkittää tähän videota, mutta koska olen jo aiemmin postannut videon parhaasta Mozz/Smiths-biisistä ikinä, jätän sen tällä kertaa tekemättä. On suuri harmi, että kyseistä kappaletta ei kuultu lauantaina.

JKL-city

Hejssan. Viikonloppu Jyväskylässä sujui todellakin aurinkoisissa merkeissä! Vaikkakaan viikonlopusta ei ehkä voida puhua, kun tarkoitetaan ajanjaksoa torstaista lauantaihin. Paluu sateiseen Helsinkiin oli joka tapauksessa melkoisen karu.

Perjantaipäivä sujui puistoilun merkeissä. Bikinien päälle oli hyvä lätkäistä hentoinen riepu, jota kai tunikaksikin kutsutaan. Ginasta se, läpsyt Dieselin. Puistossa makoilun lomassa ehti katsastaa alennusmyyntejä, niistä lisää myöhemmin.


Puistoilun jälkeen syöpöttelemään kasvispiirakkaa ja suklaa-kinuski-mansikkakakkua, namskis! Sekä myös muffineja, joiden ohjeen löytää täältä. Luultavimmin kahden muunkin herkun reseptit tulevat kaikkien nähtäville :) Illaksi sitten Pub Katseeseen, jossa soitti aina niin ihana Manboy. Matkalla baariin nähtiin superpieni pupunen!



Illaksi kuteet vaihtuivat toki mustempiin. Yhdestä en keikoilla luovu - Askoista! Mitkään muut kengät eivät mahdollista hyppimistä ja pomppimista samaisessa määrin.



Ei tätä voi sanoin kuvailla. Keikka oli ihana kuten aina, joskin selkeästi parempi kuin Seinäjoella pääsiäisenä soitettu. Loputonta tanssimista ja riehumista ja tunnelmointia. Lisäksi Karon Interpol-paita ilostutti! Settilista näytti seuraavalta:

Sarah

End Love

For Another One

Panic

A Reason

Please Stop Crying

Advice ♥

Where We Used To Live

A Bore

Mirror

--

The Look

Water

Advicea ei ole paljoa keikalla soiteltu, ilmeisesti vain Helsingissä kerran aiemmin. Se kuuluu ehdottomasti uusimman levyn lemppareihin, joten oli ihanaa moinen kuulla livenä ♥ Myös plektra tarttui lavalta mukaan - se päätynee plektra-kaulakorun uuteen versioon killumaan ;)

Nyt ei kyllä tästä tytöstä irtoa muuta. Luultavasti auringon alla makaaminen ja kookosjäätelö ovat pehmittäneet pään... Huomiseen!

Placebo - Battle For The Sun

Ihan jotta kyllästyisitte hehkuttamiseeni: on aika kurkistaa Placebon uutukaisen, Battle for the Sunin, sisälle. Levyhän ilmestyi maanantaina 8.6., reilu kolmisen vuotta edellisen (Meds) jälkeen. BFTS'a saa erinäisinä versioina: perus-cd'nä, cd+dvd'nä, lp'nä ja luksusboksina, johon kuuluu kahden cd'n, kahden dvd'n ja kahden vinyylilevyn lisäksi kirjanen täynnä valokuvia ja taidetta. 500 ensimmäistä boksin tilaajaa saivat lisäksi nimikirjoitukset laatikkoonsa, ja jokaiselta mantereelta (en tiedä miten seitsemän manteretta on saatu viideksi, liekö kiertueen keikkapaikoilla jotain tekemistä tämän kanssa) löytyi yhdestä boksista kultainen lipuke. Lipulla pääsee tapaamaan bändin ennen keikkaa kyseisessä maassa. Oma boksini saapui DHL'n lähetin mukana äidin luo, enkä ole saanut sitä vielä hyppysiini. Nimmarit siinä pitäisi olla, mutta kun valtuutin siskon etsimään kultaista lipuketta, aarretta ei löytynyt. Nyyh!

Itse olen odottanut levyä pelonsekaisin tuntein siitä lähtien, kun rumpali Steve Hewitt vaihtui Steve Forrestiksi. Neljääkymmentä lähentelevät perustajajäsenet Brian Molko ja Stefan Olsdal saivat uudeksi rumpuja hakkaavaksi kaverikseen vain 22-vuotiaan kalifornialaisen. Forrest vaikutti ennen Evaline-nimisessä yhtyeessä, joka kiersi Placebon lämppärinä vuoden 2006-2007 kiertueella. Nuori ja energinen tyyppi on tuonut ainakin Provinssi-keikan perusteella bändille puhtia, joka oli kadoksissa Hewittin loppuaikoina "musiikillisten ja henkilökohtaisten erimielisyyksien vuoksi". Myös levyllä energisyys kuuluu.

Battle for the Sun on kokonaisuus, joka toimii kohtalaisen ehjänä muutamia huteja lukuunottamatta. Tunnelma on tiivis ja soittimia on kasattu yhteen kokonaisen armeijan verran, aina ksylofonista ja trumpetista jousiin ja lelukoskettimiin saakka. Saundi voi ajoittain olla raskas, mutta bändin omien sanojen mukaan levy on pirteämpi kuin edelliset. Pimeälle ei kuitenkaan olla käännetty selkää - se on aina olemassa, mutta on tehty tietoinen päätös astua ulos aurinkoon. Joissakin kappaleissa, kuten Bright Lightsissa, tämä pirteys kuuluu. Kyseinen biisi on itseasiassa mielestäni varsin epä-Placebomainen, aivan liian iloinen. Huono se ei silti missään nimessä ole.

Lemppareikseni nousevat yleensä ne hieman hitaammat biisit, joissa mahdollisesti käydään korkealla vokaalien osalta ja peruselementteinä toimivat kitara-basso-rummut-yhdistelmän lisäksi jouset ja/tai piano. Niin tälläkin kertaa. Happy You're Gone, Come Undone ja Kings of Medicine ovat niin ykkösiä ettei rajaa. Lääkekunkkujen piano korostaa vaikutelmaa suurista muistoista. Tosin epäilen, että pojat ovat hieman kuunnelleet Kentiä. Piano-osuus nimittäin muistuttaa jossain määrin legendaarista seiskaneljäseiskaa.

Kaikissa levyn kappaleissa tuntuu toistuvan sama rakenne - biisit alkavat kenties hieman hitaasti, ja kasvavat sitten loppua kohden megalomaanisiksi kokonaisuuksiksi. Lisäksi useaa biisiä vaivaa pieni säkeistön ongelma, joka häviää mahtavan kertosäkeen tullessa kehiin. Mainitsemani kolme kappaletta ovat kaikessa kohelluksessaan niin mielettömiä, että kyyneleet nousevat silmiin niitä kuunnellessa. Suosittelen siihen hommaan muuten kunnon jättikuulokkeita.

Myös hassuilla konesaundeilla alkava Julien kuuluu ehdottomiin suosikkeihini. Samoin eeppinen rokkipläjäys The Never-ending Why ja levyn avaava Kitty Litter, jonka raskaat kitarariffit muistuttavat minua jostain syystä Bulletproof Cupidista (joka sekin on aivan mieletön, instrumentaali, löytyy Sleeping With Ghosts -albumilta). Nopeatempoisia, livenä hyvin toimivia kappaleita löytyy mm. Speak in Tonguesin ja ensimmäisen sinkkubiisin, For What It's Worthin kulmilta. Sen sijaan Ashtray Heart on huonoimmasta päästä. Silläkin on omat hetkensä, ja se toimisi todennäköisesti vallan mainiosti ilman järkyttävää taustajollotusta (cenicero, cenicero, mi corazón de cenicero). Lisäksi se jää soimaan päähän! Kyseinen biisi ei mielestäni vastaa sitä synkeää mielikuvaa, jonka sen nimi antaa. Placebohan oli alkujaan nimeltään Ashtray Heart.

Mainitsin alussa huteja, mutta itseasiassa espanjankielinen kuoro-osuus taitaakin jäädä ainoaksi. Osa kappaleista tuntui ensikuulemalta vain täytteiltä. Useampien kuuntelukertojen myötä nekin ovat kuitenkin saaneet oman merkityksensä, ja niistäkin löytyy edes täydellinen rumpukohta tai yksi täydellisesti laulettu sana. Jokatapauksessa levyhän tarvitsee myös niitä ei-niin-iskeviä kappaleita. Niiden avulla todelliset helmet nousevat massasta. Henkilökohtaisella tasolla on outoa, että parhaat biisit löytyvät levyn loppupuolelta. Placebon ollessa kyseessä levyn alkupuoliskot ovat yleensä toimineet minulla paremmin.

Kevyt tuotos Battle for the Sun ei missään nimessä ole. Joten jos lempi-Placebosi käsittää English Summer Rainin kaltaisia kappaleita, et välttämättä halua tarttua tähän haasteeseen. Albumi voi toki tuntua aluksi merkityksettömältä ja pinnalliselta rokkimätöltä, mutta kun sen jaksaa kuunnella läpi useampaan kertaan, saavat eri kerrokset uuden merkityksen. Joka kuuntelukerralla avautuu jotain uutta. Samalla tavalla toimivat myös monimuotoiset Manboyn levyt, näin verratakseni. Sanat tuntuvat välillä hitusen korneilta, mutta toisaalta loistavilta lentäviltä lauseilta vaikka paitaan painatettuna (a heart that hurts is a heart that works).

Etenkin kitaroihin ja rumpuihin verrattuna Molkon laulu ei aluksi vaikuta kovin innokkaalta. Herralla on kuitenkin tietty tapa laulaa, ja löytyyhän sieltä kuuntelujen jälkeen niitä korkeita ääniä, jotka muistuttavat Placebon ensimmäisistä levyistä. Ihan samanlaiseen lammasefektiin ei kuitenkaan päästä, ja hyvä niin. Muistan, kun ensimmäistä kertaa kuulin Nancy Boyn, enkä voinut sietää sitä laulua... Köh. Faneuteni alkoi vasta Pure Morningin ja Every You Every Me'n myötä. Nykyään en tiedä mitään ihanampaa, kuin herra Molkon ääni korvissani.

Vaikka BTFS ei ole vielä täysin sulautunut osaksi minua, pettynyt en ole. Sulautuminen voi tapahtua vain ajan kanssa, ja ihanat keikkamuistot edesauttavat asiaa. 24 tunnin päästä olen jo boksini luona :)

Provääns 2009

WARNING! Picture heavy!

HUOM.
Kuvat ovat kaikki itse ottamiani ja siten minun omaisuuttani. Ethän käytä niitä ilman lupaa! Mikäli tarpeesi käyttää jotakin kuvaa jossakin yhteydessä kasvaa liian suureksi, otathan yhteyttä. Maili löytyy sivupalkista. Kiitos!

*

Nyt se on ohi, Provinssirock vuosimallia 2009. VR'n lakon aiheuttaman yöjunamatkailun seurauksena syntynyt kooma ja post gig depression ovat olleet tämän päivän teemoja. Vasta huomenna on paluu töihin, ja onneksi on tiedossa lyhyt viikko, kun juhannus rikkoo kaavaa.

Lähtö oli siis aikaisin perjantaiaamuna. Aikaa oli riittämiin hankkiutua majoitukseen tutulle (minuahan ei leirintäalueelle saa!), laittautua ja hommata itsensä vielä festarialueelle. Vajaata tuntia ennen porttien aukaisua möllötimme ystävän kanssa auringossa. Tässä vaiheessa kurkusta pujahti alas pieni pullonen - normaalisti en harrasta alkoholia festareilla, ja viime viikonloppunakin tämä jäi ainoaksi kerraksi. Haluan nauttia musiikista ja muistaa keikoista jotain jälkeenpäinkin. Lisäksi nestehukka nousee tarpeeksi suureksi ilman sitä edesauttavia aineita.

Koko viikonlopuksi oli luvattu sadetta, mutta onnetar iski, ja saimme niskaamme lähestulkoon vain hellettä. La-su-yönä oli kova ukkonen ja taivaalta satoi ties mitä, mutta autuaana nukuimme tosiaan sisätiloissa. Paitsi että leireily ei ole minua varten, epäilin suuresti vanhan sydämeni kestokykyä muutenkin. Kolme päivää festareilla on melkoinen suoritus... Ja siitä selvittiin :) Bloggareista bongasin ainakin Sarakissan ja Nelliinan, mutta kummankaan kanssa ei tullut vaihdettua yhtäkään sanaa, harmi. (Sarakissa, mikäli luet tätä, taisit huomata minut Rubikin keikan aikana, kun kävelitte pois teltasta? Mulla meni vähän ohi ja tajusin asian vasta jälkikäteen!)

Näillä mentiin. Paras paikka suoraan päälavan keskeltä - kyllä, hieman kauempaa lavasta, mutta a) tästä näki koko show'n, b) sai loistavia kuvia vaikka onkin alle 160cm pitkä, ja c) erinäiset örveltäjät, etenkään Nelliinan mainitsemat alastomat korstot, eivät hyppineet päälle. Paikka todettiin mainioksi jo viime vuonna Foo Fightersia pogotessa. Naama sen sijaan ei ollut ihan mainioimmasta päästä, vaan näytti melkoisen ryytyneeltä. Onneksi arskat pelastaa.

Näin Von Hertzen Brothersit livenä ensimmäistä kertaa. Onneksi soittivat päälavalla, sillä etukäteen harmittelin jo niiden näkemättömyyttä, kun kuitenkin tarkoitus oli odottaa Placeboa koko aika päälavan edessä. Progeen päin taipuva bändi ei pettänyt, joskin toimii mielestäni paremmin kuitenkin levyllä. Johtuen ehkä siitä, etten ole niin intensiivinen fani. Monen tunnin odotus sitten lopulta palkittiin ja ykkösrakkausbändin intro pärähti käyntiin...












Placebo. Tähän ei vaan löydä sanoja. Vaikka keikka oli allekirjoittaneelle kolmas, veti se silti niin täysillä mukana, yhtä lailla kuin ensimmäisellä kerralla Lontoossa 2006. En uskonut koskaan sanovani näin, mutta rumpalin vaihdos on tehnyt hyvää bändille (vaikka onkin ikävä vanhaa Steveä). Energisyys ja into puhkui ulos sellaisella voimalla, että parin vuoden takainen Helsingin jäähallin keikka jäi hyvin kirkkaasti kakkoseksi. Settilista oli festarikeikaksi pitkä, 20 biisiä ja vajaat puolitoista tuntia. Toki kaikkia omia lemppareita ei soitettu, mutta avaus Kitty Litterillä ja päätös Taste in Menillä olivat varsin oivallisia valintoja. AH. Ulkomusiikillisista seikoista - Brianin pulisongit olivat pieni järkytys :D Joskin useammalla ihmisellä ne näyttävät huomattavasti pahemmalta, so no harm done. Pitkät hiukset olisivat mielestäni voineet olla auki, ja... Noh. Toivomuksiahan voisi listata kymmeniä, mutta hyvä näin! En valita ;) Paitsi siitä, ettei minua vieläkään kosittu! xD Voisin kyllä jauhaa tästä loputtomiin ja kehua bändin maasta taivaisiin, mutta luulen että ne, jotka tätä lukevat, ovat jo tässä vaiheessa siirtäneet silmänsä johonkin muualle x)


Keikan jälkeen naamasta paljastuivat todelliset smokey eyet, kun kajalit olivat epäilyttävästi levinneet ympäri ämpäri. Placebo-hupparin alta löytyi valko-musta-kultakimalteisella printillä sonnustettu samaisen bändin kiertuepaita, tottakai. Sointui täydellisesti kultaiseen hamoseen ;) Ystävän naama sensuroitu pyynnöstä (vaikka mielestäni siinä ei ollut mitään vikaa).


Lauantai alkoi turvonneilla jaloilla, jotka Don Johnson Big Bandin avustuksella hieman vetreytyivät. En vaivautunut edes kaivamaan kameraa tälle keikalle, sillä bändi on nähty useaan kertaan, eikä päälava toiminut heille hyvänä kuvauspaikkana. Ei toiminut kyllä oikein muutenkaan, sillä ei ollut parhaimmasta päästä koko keikka, ei ollenkaan. DJBB sopii paremmin pienelle klubille, tai miksei isommallekin lavalle, mutta se vaatisi ihanan helleiltapäivän ja suuren, tanssiin taipuvan yleisön. Nyt kello 14 tuntui olevan monelle ylivoimainen aika saapua alueelle.

Yllä oleva kuva on siis Rubikin keikalta, joka yllätti positiivisesti. Useaan otteeseen minulta ollaan kyselty, enkö tosiaan kuuntele Rubikia, Suomen Radioheadia. Täytyy myöntää etten ole saanut aikaseksi tutustua! Vaan nytpä taidan kiireen vilkkaa hankkia levyt jostain ;) Oli sen verran kivaa kuunneltavaa.



X-stage oli koristeltu näyttävästi! Ja sen sisällä parveili jälleen kerran lokkeja. Raukat, kun eivät löytäneet tietä ulos. Ylex'n radiotoimittaja Ile juonsi tällä lavalla. Siinä on kuuma mies.


Emiliana Torrinin ihana ääni kaikui Ylex'n teltassa lempeänä ja kovin islantilaisena. Paikoitellen jopa liian, kun laulutapa muistutti Björkiä enemmän kuin olisin ehkä kaivannut. Mutta ah, niin kaunista.


Jossain välissä pitää syödäkin! Fish 'n' chipsit menossa, nam. Liekö makunautinnosta johtuva typerä virne naamalla, vai vaan sitä tavallista pälli-ilmeisyyttä, mitä yleensäkin.


Lauantain paras veto oli ...noh, VETO :D Tanskalainen elektrorokkia soittava yhtye tanssitti yleisöä yli tunnin ajan, ja voin sanoa, että jos en olisi ollut ulkoreunalla laukkuvahtina, olisin hikoillut noin kymmenen litraa nestettä ulos. Vahtivuoro siis hieman rajoitti tanssimista. Suosittelen kurkistusta esim. Myspaceen!

Keikan jälkeen kiiruhdin vielä katsomaan lopun Opethista. Se on tosiaan nähty jo pariin otteeseen, joten kovasti en jaksanut tällä kertaa panostaa. Åkerfeldtin stereo hook -käsimerkit ehdin kyllä nähdä, haha. Se mies osaa sitten olla hauska.


Sunnuntai lähti käyntiin punahuulin! Harmi ettei silmistä nyt ole tarjolla järkevää kuvaa, toisaalta luultavimmin parempi niin. Päälle piti riuhtoa uusi Placebo-paita, joka on mieletön rakkaus. Olen nimittäin etsinyt valkoista, hienoa bändipaitaa jo jonkin aikaa. Miksi ne on yleensä aina kaikki mustia? Jalassa oli tummansiniset farkkulegginsit. Tämä on muuten viides Placebo-paitani, ai miten niin tykkään siitä bändistä...


Päivän aloitti yksi lempikotimaisistani, Kaskisista kotoisin oleva metalliyhtye Sara. Keikka oli pieni pettymys setin suhteen - se oli todella lyhyt ja sisälsi vain parin uusimman levyn biisejä. Okei, okei, esiintyminen oli aikataulutettu siis sunnuntaiaamuun kello puoli yhteen. Kuinka moni jaksaa siinä vaiheessa innostua pogoilemaan? Puhumattakaan siitä, että pojat olivat varmaan itsekin jonkinmoisessa krapulassa. Onneksi bändi on nähty jo monta kertaa ja tullaan varmasti näkemään vastaisuudessakin, joten sikäli ei harmita.


Uraansa lopetteleva The Crash veti uskomattoman keikan! Olen pitänyt bändistä jo kauan, mutta mihinkään top kymppiin se ei ole koskaan yltänyt Teemun ihanasta falsetista huolimatta. Pojat osaavat kuitenkin joka ikinen kerta ottaa yleisön haltuun, höpötellä mukavia ja laulattaa ihmisiä, muttei kuitenkaan liikaa. Itkuhan siinä tuli, kun bändi esiteltiin periaatteessa viimeistä kertaa. Ihan vihoviimeinen keikka on Ruisrockissa, mutta sinne tällä neidolla ei ole pääsyä.





Kovasti odotettu, brittiläinen ihanuus nimeltään Editors, oli hienoinen pettymys. Vaikka aloitimme katsomisen kaukaa, siirryimme lopulta eturiviin jossa riehuimme ja hypimme olan takaa, jäi fiilis vähän kylmäksi. Keikkaa voisi verrata viime vuotiseen Interpolin Ruisrockin keikkaan - kontakti yleisöön jäi mitättömäksi. Nytkin Tom Smith (oli kuinka sex on legs ihanan äänensä kanssa tahansa) puhua pukahti jopa muutaman kerran thank you, eikä juuri mitään muuta. Todella harmi. Biiseistä toki silti nautti täysillä!




Sunnuntain esiintyjistä pisimmän korren veti ehdottomasti herrasmies nimeltä Nick Cave, The Bad Seeds -yhtyeensä kanssa. Kierolla huumorilla höystetyt välispiikit lämmittivät varmasti kylmemmänkin katsojan mieltä, mikäli murhaballadit ja rokkailut eivät sitä tehneet. Tästä olisi Editorsinkin pitänyt ottaa mallia!

Toivottavasti teilläkin oli kiva Provinssi! Tai jos ei, niin oletkos kenties joillekin muille festareille suuntaamassa tänä kesänä? :)

Prove!

Elämä se on vaan yhtä paikasta A paikkaan B juoksemista, sivuten välissä paikkaa C ja henkilöä D. Eniten tässä kiire-elämässä on harmittanut mielenkiintoisten blogien lukemisen jääminen taka-alalle. Mutta ensi viikolla tulee mahdollisuus petrata, kunnes juhannus taas vietetään jossakin erämettässä :)


Sitä ennen kuitenkin viikonloppu täynnä tohinaa. Aamulla aivan liian aikainen herätys junalle (älkää ikinä jättäkö lipun ostamista edelliselle päivälle), koska myöhemmät junat olivat jo täynnä... No, olenpahan ajoissa Seinäjoella. Suomen paras festivaali starttaa Ääsjoen Törnävänsaaressa huomisiltana ja jatkuu kolme päivää. Koko Provinssirockin kokokohta tulee todennäköisimmin olemaan heti ensimmäisen illan pääesiintyjä Placebo (kuvassa). Kuten aiemmin mainittu, bändi on minulle äärimmäisen tärkeä, ja nähty livenä kaksi kertaa aiemmin. Uusi levy on kolahtanut mukavasti ja hivelee korvia. Siitä on tulossa raporttia ja mielipiteitä myöhemmin!

Lumelääkkeen lisäksi odotukset ovat kovat Editorsin, Nick Cave and the Bad Seedsin sekä muutaman kotimaisten suhteen. Opeth on sentäs nähty muutaman kerran aiemminkin, samoin DJBB ja Sara, mutta lemppareita haluaa nähdä aina yhä uudestaan. Sadetta on viikonlopulle valitettavasti povattu, mutta ilmeisesti huomenna festarikansa saa nauttia myös auringon lämpimistä (ja polttavista) säteistä.

Ihanaa festaria kaikille sinne suuntaaville, ja kesäistä viikonloppua kaikille muillekin! Varautukaa kuvatulvaan lähiaikoina :)

22.10.2009 @ Helsinki Finland

Blogeilu on hiljentynyt syystä että, ei ole ollut liikaa aikaa. Järjestelyjä asunnon kanssa ja reissaamista pitkin Suomea - tällä hetkellä Kouvola, ensi viikolla Kotka ja Seinäjoki. Postausideoita kyllä tursuaa korvista, mutta niitä ei ehdi saada koodiksi asti! Toivottavasti kuitenkin piakkoin :)

(kuva)

Ehdin kuitenkin perjantai-illan kunniaksi hehkuttaa, että lippu Musen lokakuiselle Hartwall Arenan keikalle on jo hankittu ♥ Varsinainen lipunmyynti alkaa maanantaiaamuna. Hurraa-huuto siis presalelle! Jospa pääsisi taas eturiviin, kuten vuonna 2007. Placebon jälkeen maailmankaikkeuden toisiksi paras yhtye (Manboy tietysti kolmantena, vaikka jossain vaiheessa vedin sen kakkoseksi, mutta nämä ovat ailahtelevia listasijoja).

Makoisaa viikonloppua!