Augustine

 (photo: Baie.)

Syksyinen soittolista kirpeisiin syysaamuihin ja melankolisen sumuisiin ja sateisiin päiviin.

AUGUSTINE

 Midlake - Roscoe
Minä ja Ville Ahonen - Sammutetaan Valot
Guillemots - Vermillion
Fleet Foxes - Blue Ridge Mountains
Fionn Regan - 100 Acres Of Sycamore
Patrick Wolf - Augustine
The Verve - Appalachian Springs
Fleet Foxes - Tiger Mountain Peasant Song
Midlake - Rulers Ruling All Things
Fleet Foxes - The Cascades
Patrick Wolf - Wind In The Wires
The Cure - Going Nowhere

 Message To Bears - Running Through Woodland

Opeth - Hope Leaves

Emily Jane White - Wild Tigers I Have Known

The National - Val Jester

Mazzy Star - All Your Sisters

Benjamin Francis Leftwich - Hole In My Hand

Emily Jane White - The Black Oak

Cat Power - Werewolf

PJ Harvey - On Battleship Hill

She & Him - Lotta Love

Trespassers William - Anchor

Coldplay - We Never Change

Porcupine Tree - Nine Cats (acoustic version)

Ryan Adams - Wonderwall

Fionn Regan - Noah (Ghost In A Sheet)

Radical Face - Haunted

Bon Iver - Wash

Guillemots - If The World Ends

A playlist for autumn, for crisp mornings and those rainy, foggy and
melancholic days. Just click on the title "Augustine" to listen in Spotify.

Oh Ruin

Suosittelen Ed Harcourtin, Nick Draken ja Damien Ricen ystäville seuraavaa: Oh Ruin. Eoin O'Ruainighin nimen ja äänen ympärille koottu nelihenkinen bändi ammentaa irlantilaisista kansantarinoista, nuoruuden pisteliäisyydestä ja blues-henkisestä rytmiikasta. Tyylikäs ja konstailematon melodinen folk sopii siis täydellisesti iltanuotion äärelle. Notskin puutteessa käy myös kynttilä oman, pimeän huoneen lattialla (varmistakaa lapset ja aikuiset palovaroittimen toimivuus ensin). The Pillow Where Your Head Does Layn liveversiossa ei ole ihan samaa henkevyyttä kuin studiossa nauhoitetussa, mutta kipinää siinä kyllä on.

p.s. Vokalistiherra tekee itse omat kitaransa. Aika kova jätkä.

If you like moody singer-songwriters, you'll like Oh Ruin. The band is influenced by camp fires, old Irish tales and folk melodies pumped up with a hint of blues. I sincerely recommend!

Ólafur Arnalds @ Queen Elizabeth Hall, London

 

Lontoon reissun toisen päivän iltana oli luvassa islantilaisen Ólafur Arnaldsin  odotettu keikka. Paikkana oli Queen Elizabeth Hall Souhtbank Centrella, joka toimi erittäin hyvin niin akustiikan kuin  muidenkin asioiden puolesta. Lämppärinä ollut Message To Bears yllätti erittäin positiivisesti ja Ólafurin keikka ylitti kaikki odotukset. Itse Ólafur oli hellyyttävän ihana ja hauska. Ólafur kertoi paljon erilaisia hauskoja tarinoita biisien välissä ja onnellinen hyväntuulisuus välittyi koko yleisöön.   Biisit kuulostivat täydellisiltä ja settilista oli kattava. Valot ja mustavalkoiset visuaaliset taustat lintuineen, sateineen, pilvineen ja merimaisemineen toimivat aivan saumattomasti musiikin kanssa luoden sanoinkuvaamattoman tunnelman. Musiikki tuntui sielun pohjassa asti, riipi sydänjuuria ja viimeistään encore sai kyyneliin. Viimeisenä soitettiin mahtava 3055, mikä oli täydellinen päätös upealle illalle (lopussa olevat videot eivät pysty kuvaamaan kuinka upealta biisit kuulostivat ja näyttivät livenä). Keikan jälkeen tapasin Ólafurin pikaisesti, joka oli niin lämmin ja mukava ihminen kuin saattoi odottaakin.

(photos 1 & 2 from here)

ÓLAFUR ARNALDS - 3055 (LIVE) 

On the evening of our second day in London it was time for the much anticipated Ólafur Arnalds gig  in Queen Elizabeth Hall, Southbank Centre. The venue worked really well in terms of acoustics, seating etc. The warming act Message To Bears was a really pleasant surprise and Ólafur's gig exceeded my expectations. Ólafur himself was so adorable and funny. He told lots of funny stories between songs. The songs sounded perfect and the setlist was extensive. The lighting and the black and white visuals with birds, clouds, rain and sea landscapes worked seamlessly with the music creating an incredible atmosphere. You could feel the music at the bottom of your soul tugging your heart strings and the encore brought me to tears. "3055" was the last song played and it was the perfect ending for a great night (the videos above can only capture a smidgen of how amazing it actually was live). After the gig I met Ólafur briefly and he was as warm and nice a person as you could expect him to be.

Brett Anderson & Steven Wilson

Pariltakin tutulta herralta on odotettavissa uutta matskua piakkoin.

Sueden vokalistina parhaiten tunnetuksi tullut Brett Anderson julkaisee uutta soolomateriaalia syyskuun lopussa. Esimaistiaisina sinkku Brittle Heart, joka hurmaa letkeydellään ja toivottaa hyvää huomenta viikonloppua odottaville.

Porcupine Treen ja parin muun bändin riveissä vaikuttanut Steven Wilson astuu viikonloppuun synkemmin ottein. Uusi kipale Index, olkaa hyvä.

Brett Anderson from Suede will release a new solo album in September. Here's the first single, Brittle Heart, which feels warm and welcoming for all those who can't wait for the weekend to begin.

Also some new music from Steven Wilson has emerged from the depths of darkness. Yummy.

James Blake & Bon Iver - Fall Creek Boys Choir

Koko päivä piti kytätä uutista, kunnes se BBC Radio 1'n lähetyksessä kuultiin - James Blaken ja Bon Iverin yhteistyön hedelmä. Molempien unenomaiset maailmat yhdistyvät saumattomasti luoden mielettömän, utuisen tunnelman. Ei mitään mahdollisuutta olla tykkäämättä! Nyt tiedän, mitä kuuntelen läpi koko sumuisen syksyn ♥

Yhteen biisiin näiden kahden artistin symbioosi ei tule jäämään, ja ilmeisesti lokakuussa on odotettavissa kokonainen levyllinen, tai ainakin muutama kappale lisää. Oijoi.

The James Blake & Bon Iver collaboration is out!! Everything I expected and more.

Let The Only Sound Be The Overflow

New Florence + The Machine and it's amazing!

Florence + The Machine - What The Water Gave Me

Äääääää nyt on ihan pakko heti jakaa - uutta Florence + The Machinea!! Niin hieno, niin hieno. Aiempaa synkempää, Goldfrapp-vivahteista ja eteeristä. Oijoi. Ei voi muuta sanoa. ♥

Tällä viikolla on muutenkin hellitty uudella musiikilla enemmän kuin mitä pää ja sydän kestävät - ja nyt on vasta tiistai! Tuoreita biisejä on putkahtanut Florencen lisäksi mm. Reginalta, Tom Waitsilta ja Chisulta. Myös viikonlopun soundtrackissa luvassa uutta musiikkia. Ja huomenna toivottavasti edes jotain tietoa James Blake/Bon Iver -kollaboraatiosta. Apua.

New Florence + The Machine!! And it's oh-so-beautiful.

Hämyisää

Kun ulkona hämärtää ja lyhdyt ja kynttilät huutelevat haluaan päästä käyttöön, pois kaapeista pölyttymästä.

Kun paljaat varpaat ovat vain muisto menneiltä kuukausilta, mutta syksyn viileys villatakkeineen ei ole vielä hiipinyt nurkkiin.

Kun kuuma mustaherukkamehu tuntuu sata kertaa paremmalta ajatukselta kuin kupliva siideri puistossa.

Silloin on aika uppoutua hetkeksi unelmointiin pehmeiden sointujen siivittämänä, kerätä auringon viime rippeet talteen tulevaa talvea varten ja nauttia kesän viimeisistä päivistä painaen mieleen lämmön tunteen kasvoilla, jotta voi palata siihen silloin, kun marraskuinen myrsky puhaltaa tiet mustiksi.

Dusk

p.s. Myös kesälistalle on viime viikkojen aikana ilmestynyt lisää kappaleita. Jos syksy tuntuu vielä liian kaukaiselta ajatukselta, voi kesää jatkaa hyvän musiikin avustuksella.
p.p.s. Lisää uutta Reginaa! Hyvältähän se taas kuulostaa. KLIK

Evenings grow blurred and cider in the park turns into warm cups of blackcurrant juice in the candlelight. Summer isn't over yet, but it's not exactly autumn either. That's when you need to embrace the last rays of the sun, absorb vitamins and warmth for the upcoming winter and let mellow tunes take you to the memories and dreams of a wonderful summer. (Click on the link to get to a Spotify playlist)

Flow 2011

Minun Flow-viikonloppuni koostui valitettavasti vain perjantaista, vaikka lauantaina ja sunnuntaina olisi ollut  paljonkin kiinnostavia bändejä. Pidetään juttu lyhyenä ja kuvat sinisävyisen tunnelmallisina. Mukavaa oli, mutta suurta miinusta siitä, että etenkin päälavan bassot olivat niin kovalla, että rytmihäiriö ei ollut kaukana ja puolet musiikista hukkui jytkeen alle. Midlake oli ihana, mutta enemmän olisin nauttinut keikasta, jos olisin kuullut paremmin. Toki paikan päältä ostetut korvatulppani eivät olleet parasta laatua (kuinka yllättävää että unohdin ne varsinaiset kotiin), mutta ei vika vain ja ainoastaan niissä ollut. Söin myös elämäni pahimman burriton, josta puolet meni roskiin, koska en yksinkertaisesti kyennyt syömään sitä loppuun.

 (photos by bubble)

Perjantain odotetuin ja ehdottomasti paras oli neljän naisen muodostama Warpaint. Pimeässä teltassa soittanut bändi sai minut lähes hypnoottiseen olotilaan. Bändi oli upea livenä, melkeinpä parempi kuin levyllä! Ja basisti Jenny aivan ihana. Röyksopp puolestaan petti nekin vähät odotukset, joita minulla oli. Suuresti rakastamani biisi What Else Is There? kuultiin kyllä, mutta järkyttävän huonona versiona. Oikeastaan ainut biisi, josta nautin oli Poor Leno ja pian sen jälkeen keikka olikin jo ohi. Vanha ei enää muuten jaksa, sillä heti tämä jälkeen painuttiin nukkumaan. Tähän loppuun on pakko laittaa uusi virallinen, erittäin hieno video mielestäni Warpaintin parhaimpaan biisiin.

My Flow-festival weekend was sadly very short. I was there only on friday though there were a lot of interesting bands on saturday and sunday as well. Midlake was lovely, but the bass on the main stage was soooo loud that it drowned out a lot of the music. The most anticipated and definetely the best of friday was Warpaint. They got me almost to a hypnotic stage and sounded almost better live than on the record! Röyksopp on the other hand was disappointing. They did play the song I really really love, "What Else Is There?", but as a terrible version. Pretty much the only song I really enjoyed was "Poor Leno" and quite soon after that the gig was over.

Fotoshop - Release

Tarkoitukseni oli käsitellä Movie Mondayn viimeisintä haastetta tänään, mutta tapani mukaan olen vähän jäljessä kiitos yllättävien kiireiden. Lupaan silmänruokaa huomiseksi!

Nyt kuitenkin elektropopin ystävät huomio - tarjolla on silmien sijasta iloa korville Fotoshopin suunnalta. Kevyeen unelmointiin uppoava Release on vasta demoversio, mutta leppoisan unenomaisella fiiliksellään se tavoittaa minut täysin. Biisin owlcitymäisyydestä huolimatta tietynlaista kliinisyyttä ja tekopirteyttä saa hakea (ei sillä, Owl City on kyllä kiva näistä ominaisuuksista huolimatta), ja niiden tilalla on raikkautta ja herkkyyttä. Pumpulinpehmeitä pilviä, vaniljapirtelöä ja muutama syksyinen sadepisara lauantai-iltapäivän tunnelmointiin.

p.s. Trent Reznorin ja Atticus Rossin tulevasta soundtrackista maistiaisia tuubissa!

I highly recommend this dreamy song from Fotoshop. I know it's just a demo version (hopefully they can get something officially released soon), but it really gets me anyway. Perfect for a dreamy Saturday afternoon!

Bon Iver - Holocene

Tänään tätä, koska:

1) en ole kirjoittanut blogissa Bon Iveristä mitään. Älkää kysykö miksi.

2) en viitsi spämmätä ihanaisella James Blakella enää, vaikka mieli kovasti tekisi. Katsokaa vaikka tämä! Pure perfection!! Äääää ♥

3) Blake + Iver = Fall Creek Boys Choir, Fall Creekin ollessa Justin Vernonin studion kotipaikka. Mitä tämä sitten todellisuudessa tarkoittaakaan, sen saamme tietää ensi viikolla.

I haven't talked about Bon Iver much here in the blog. Don't ask me why (don't know). And I actually would've chosen James Blake for this weekend's sountrack but because I have this tendency to spam with one artist until everyone gets nuts, I think I'm going to spare you from him (although you really should watch this, it's just perfect!!). But now these two are assumingly collaborating! So consequently I chose Holocene for today. And about the actual news - next week we're hopefully wiser...

Tori Amos - Carry

Tori Amosin tulevalta levyltä on ensimmäinen video ulkona! Syyskuussa julkaistava Night of Hunters on akustinen konseptialbumi, ja se tulee ulos juuri sopivasti viikkoa ennen Suomen keikkaa. Lätyllä on mukana sinfoniaorkesteri ja tunteiden tuskaa, joten konsertistakin on varmasti tulossa huikea - olkoonkin paikkana kolkko vanha jäähalli.

Jakamalla Carryn Facebookissa saa kuunneltavakseen myös Shattering Sea -nimisen kipaleen, joka kuulostaa ihan mielettömältä! Ja henkilökohtaisesti se siis iskee Carrya lujemmin. Lisäksi en ihan täysin ymmärrä, miksi videoon on pitänyt tunkea pitkät pätkät studiosoitantaa, kun Irkku-maisemat (?) toimivat kaikessa herkkyydessään huomattavasti paremmin, mutta niin. Kyllähän kaunista Toriakin kelpaa katsella. Syyskuuta odotellessa!

Tori Amos has a new video out! The song Carry is from the upcoming new album called Night of Hunters, which comes out just a week before her concert in Finland. Can't wait! If you share Carry on Facebook, you can unlock a second track from the album, Shattering Sea. To me the latter sounds very, very beautiful and better than Carry. A symphony orchestra surely brings extra depth to the acoustic album. Did I already say I can't wait for it? I guess I did.

Vincent & Danny Cavanagh @ Semifinal

Akustista Anathemaa kera Cavanaghin veljesten? Oi kyllä! Viime syksyisen keikan (hui, jotenkin ajattelin että siitä on vasta muutama kuukausi, mutta onhan siitä kohta jo vuosi) jälkeen ei todellakaan tarvinnut kauaa miettiä, hankkiako huokea lippu vai ei.

Olin aiemmin onnistunut väistämään Semifinalin täysin ja paikka yllätti pienuudellaan. Tähän tilaisuuteen ei tosin mikään suurempi klubi olisi sopinutkaan, pienet tilat takasivat täydellisen intiimin tunnelman. Soundit toimivat eturiviin moitteettomasti (Alpinen korvatulpilla saattoi olla myös jotain tekemistä asian kanssa) yleisön kuunnellessa musiikkia hartaudella. Danny muisti itsekin sanoneensa jo aiemmin, että suomalaiset ovat loistavaa kansaa keskittyessään biiseihin hiljaa, hymy kasvoillaan. Helsingissä on kuulemma maailman paras yleisö.

Ilta oli täynnä tunteita, jotka vaihtelivat surumielisyydestä ('we do have one happy song on the set') rentoon jamitteluun, jollaiseksi meininki välillä yltyi. Diivailu ja rokkitähteys loistivat poissaolollaan - lavalla soittivat kaksi työstään nauttivaa muusikkoa, jotka ottivat yleisön haltuun eivätkä pelänneet kontaktia. Anatheman pääasiallinen säveltäjä Danny oli hieman vakavampi ja pyysi jossain vaiheessa olemaan kuvaamatta niin paljoa, koska hän tunsi olevansa kuin tv'ssä (enkä ihmettele, kyllä minuakin jatkuva salamavalojen välke kiusaisi), kun taas Vincent mahtavine kiharoineen ja upeine äänineen otti isoveljeänsä rennommin. Supersympaattinen kaveri! Soittimina toimivat sähköinen ja puoliakustinen kitara sekä piano. Lisää syvyyttä äänimaailmaan saatiin luuppaamalla taustalle joko sointuja tai rumpukomppia - Danny sai molemmat aikaan Fenderillään.

Setti toimi ja lemppareita kuultiin (lisäilen settilistan tänne jos sen jostain saan), vaikka maanantaina yleisö saikin herkutella Hurt-coverilla - meille tarjoiltiin Beatlesia. Eipä sillä, Eleanor Rigby toimi oikein kivasti Liverpool-vitsien lomassa (ja ah, Scouse accent!). Fanit halusivat aina vain lisää ja lisää, eikä encoreista meinannut tulla loppua.

En ihmettele yhtään, että ainakin Helsingin kaksi peräkkäistä iltaa oli jo ennakkoon myyty loppuun. Lähes kaksituntinen, intensiivinen setti oli täyttä juhlaa ja meni ohi ihan liian nopeasti.


I saw Vincent and Danny Cavanagh from Anathema performing the band's songs acoustic yesterday. The venue was small and intimate, the brothers sounded perfect and relaxed and oh so beautiful with two guitars and a piano. The audience kept quiet during each song and listened carefully with smiles on their faces. And that certainly included me too. The set lasted for almost two hours and it still felt like it went by way too fast. Nothing compared to Sunday evening's James Blake of course (I'm beginning to think that was almost the gig of the year, omg), but oh mi gosh still so extremely enjoyable. These guys know how to take a music lover's heart and never give it back. Thank you!

Flow 2011

Kesän viimeiset festarit aiheuttivat sydämentykytyksiä, hikeä ja kylmiä väreitä - kiitos niistä! Vaikka perjantai olikin vähän levoton kiitos koko viikon (ja vähän lauantainkin) pienten stressipiikkien, sunnuntai onneksi korvasi lungilla meiningillään. Siitäkin huolimatta, että tiesi yöunien jäävän köyhiksi ja seuraavan, loman jälkeisen, työpäivän olevan suoraan kauhuelokuvasta.

Midlake. Melankolisella folkilla oman viikonloppuni aloittanut teksasilaispoppoo onnistui vetämään hiljaiseksi herkkyydellään. Päälava toimi yllättävän hyvin, vaikka pimenevä ilta olisikin ollut auringonpaistetta parempi vaihtoehto ja bassot jyräsivät komeasti yli (kuten lähes jokaisella keikalla, imho). Upea keikka, vaikka viimeinen niitti jäikin puuttumaan. Luultavasti lähinnä sen takia, että setti koostui pääasiassa uusimman levyn kipaleista, kun itse olisin kaivannut vähän jotain vanhaa, nopeatempoista tuotantoa väliin. Viikonlopun karvaisin bändi -pysti menee tälle sakille (Rubik on tiukasti vanavedessä, toim.huom.). Niin ja kertokaa, voiko tuota basistia viiksineen ottaa tosissaan?

Warpaint. Neljä tytsyä soittamassa taiderockia - ei voi mennä pieleen, eihän? Perjantain paras ehdottomasti. Teltassa musisoineet kaunottaret saivat atmosfäärin pomppaamaan kattoon ja yleisön huokailemaan ihastuksesta. Musiikki toimi livenä jopa paremmin kuin levyllä, Undertow'n noustessa selkeästi esiin muusta setistä. Lisäksi basisti Jenny vei suloisuudellaan sydämeni täysin.

Röyksopp. En ole kuunnellut norjalaisduoa pitkään aikaan, enkä oikeastaan odottanutkaan keikalta mitään. Toisaalta Ilosaari-huhut saivat pienen hypetyksen pisaran kihoamaan ohimolle ja toiveet tanssisessiosta nousemaan - valitettavasti turhaan. Epätasaisesta keikasta ei saanut oikein mitään irti, What Else Is There? oli onnistuttu pilaamaan ihmeellisellä versioinnilla ja juuri, kun päästiin vauhtiin, laskeuduttiinkin taas alas. Onneksi lopun teknompaan menevä muutaman biisin pätkä Poor Leno -hitteineen nosti mukaan tunnelmaan, mutta kaiken kaikkiaan kokemus jäi latteaksi.

Minä ja Ville Ahonen. Tästä artistista olen kuullut pelkästään hyvää, enkä suotta. Musiikki porautui syvälle luihin luoden sellaisen intensiteetin, ettei varmasti olisi huomannut edes hurrikaanin saapumista Suvilahteen. Ahosen laulu ei ehkä teknisesti ollut kaikista taidokkainta, mutta tunnelma korvasi pienet virheet. Teltta sopi venueksi loistavasti ja pienet nykytanssivivahteet maustoivat muuten pelkistettyä show'ta. Nam.

Rubik. Jostain syystä Rubikia ei tule kuunneltua kovinkaan paljoa kotona, vaikka heidän tuotannostaan tykkäänkin. Livenä bändi veti kyllä taas melkoisen show'n meiningin leijuessa jossain pilvien yläpuolella. Ihan loistavaa settiä, vaikka viimeinen hurmoksen pisara jäikin henkilökohtaisesti puuttumaan.

Twin Shadow. Kamppailuni päällekkäisyyksien eli Twin Shadow'n, Mogwain ja Jamie Woonin (jota yritin päästä kuuntelemaan muutaman kappaleen ajaksi täpötäyteen black tentiin siinä onnistumatta) osalta päätyi jännästi ensin George Lewis Jr'n hyväksi. Vaikka pidänkin herran musisoinnista, jostain syystä liveveto ei jaksanut sykähdyttää kolmea biisiä enempää, jonka jälkeen oli pakko suunnata jälleen siniseen telttaan.

Mogwai. Olen missannut nämä skotit jo sataan kertaan, minkä vuoksi en ajatellut, että yksi huti lisää sysäisi minua radaltani. Vaan olenpa onnellinen, että tajusin kuitenkin kipaista nauttimaan kovaäänisestä instrumentaalista - ei jumalaut mitkä äänivallit!! Bassojen liika korostuminen ei todellakaan haitannut, sillä kitarat surisivat yhtälailla voimakkaasti suoraan sisuksiin ja tunsin olevani jossain täysin muualla kuin pilvisessä Helsingissä. Lisää, kiitos. Ai niin, ja sainpahan taas kuulla pikkuisen sitä aksenttia...

Kanye West. Lyhyt menneisyyteni räpin parissa on, noh, menneisyyttä, joten pääasiassa tyyppi kiinnosti minua show'n vuoksi. Ja sitä tarjottiinkin, isosti. Herra nousi lavalle nosturin ja savuverhon siivittämänä, tietysti. Tunnin myöhästyminen ei jännästi tuntunut missään, kun sen ajan käytti väistelemällä repeytyneestä somistekankaasta lennelleitä rojuja (ei osunut kehenkään, onneksi). Biisit ovat minulle enimmäkseen tuntemattomia (vaikka kyllä mä siitä Jesus Walksin bombom-hommasta tykkään, taimitänesiinänytsanokaan), mutta muu yleisö tuntui olevan hyvin mukana. Sen muutaman biisin aikana, mitä toimintaa katsoin, osoittautuivat tanssitytöt parhaaksi aspektiksi koko keikalla. Autotune-kikkailu sen sijaan oli ehkä karmeinta ikinä.

James Blake. Jos tänä kesänä ollaankin nähty kasa toinen toistaan upeampia keikkoja, veti Blaken James henkeäsalpaavalla eskapismillaan kaikilta maton alta. TA-JU-TON. Ei mulla muuta. ♥ ♥ ♥

Muita huomioita ensi vuotta ajatellen:

* Älä koskaan jollain käsittämättömällä tavalla unohda, miltä tuntuu poukkoilla sellaisessa ihmismäärässä. Saat harmaita hiuksia, jos et viilaa asennettasi kohdalleen ja rennoksi heti alkuunsa. Vaikka toisaalta lyhyitäkin jonoja löytyi kun osasi niihin etsiytyä. Ja kaipa se alueen laajentaminen oikeasti auttoikin.

* Älä syö vegaaniburritoa enää ikinä. Tai oikeastaan mitään, mikä vaikuttaisi edes etäisesti siltä, että siellä saattaisi olla korianteria. Pahuuden rikkakasvi!! Menee persiljankin edelle. Burritosta joutui osa siis roskiksen huomaan, pahoitteluni. En oikeasti koskaan heitä ruokaa menemään, mutta puraisukin vielä niin yökkäysrefleksi ei olisi jäänyt pelkäksi yritykseksi. Onneksi curry-tofu oli sentäs nautittavampi kokemus. Muuten tämän vuoden ruokatarjonta ei näyttänyt minulle parhaita puoliaan.

* Pölli joltain pressipassi, jotta saat kuvata paremmilla vehkeillä. Vaihtoehtoisesti: älä totuttaudu järkkäriin liikaa, ettei millä tahansa muulla kameralla leikkiminen olisi niin rasittavaa.

* Vaikka paikalla olisi ne kaksisataa tuttua, et silti onnistu näkemään heistä kuin murto-osan. Tapaamisia on kuitenkaan turha yrittää sopia etukäteen, sillä ravaat tiheällä tahdilla lavalta toiselle musiikin perässä niin, ettet kuitenkaan ehtisi nähdä ketään. Onneksi muutamia tuttuja kuitenkin vilahti, yay!

* Joku muu kuin Spotifyta jatkuvasti hehkuttanut Tea Khalifa juontamaan, jooko?

* Vain aika näyttää, tuleeko puolikkaista, juuri ja juuri korvanlehdelle ylettyvistä sangoista ensi kesän trendi aurinkolasirintamalla.

Kiitos Flow, kiitos kaikki enemmän tai vähemmän fiiliksen luomisessa mukana olleet - enää vajaa vuosi seuraavaan!

Flow Festival rocked. I'm really a bit too tired to write about everything in English too, so I'm just gonna say this: on Friday Midlake was good, Warpaint magnificent, Röyksopp a bit of a disaster. On Sunday mostly everything was brilliant, except for Kanye West which I don't really like but who put on a huge show. I really, really liked Minä ja Ville Ahonen and Mogwai.

And then there's James Blake, whom I can't describe in any words available. Pure perfection. ♥