Manic Street Preachers @ Wanaja Festival

Viime syksystä asti jatkunut älytön Manics-keikalle hinkuminen toteutui vihdoin Suomen suvessa (vaikka tokikin klubikeikka Briteissä olisi ollut melkoista nannaa, en sitä kiellä). Hämeenlinnan Wanaja Festival sijoittuu Linnapuistoon lähelle keskustaa, kauniin vesistön ääreen. Puitteista huolimatta festareiden järjestelyt ansaitsevat miinusta, kun jonottamiset portilla toimivat heikosti eikä alueelta löytynyt juuri mitään kasvisruokaa (kevätrulliakin oli vain lihaversioita!). No, pääasia eli bändi kuitenkin toimi.

Apulantakin tuli pitkästä aikaa tsekattua kokonaisuudessaan, koska menin aidan liepeille odottamaan jo ennen teinivuosien suosikin soittoa samalla lavalla. Eturiviinhän ei ollut mitään toivoa enää tässä vaiheessa, mutta toinen rivi kelpasi sekin, kun edessä oli kerrankin lyhyitä ihmisiä. Apis ei ole kiinnostanut Hiekka -levyn jälkeen enää pätkääkään, mutta onneksi keikalla tuli vanhojakin hittejä joita pystyi pogoilemaan mukana. Pisteet kahdesta suosikista, Hallaasta ja Maanantaista! Vaikka bändin nykypäivän tuotanto ei siis hivele korviani, on heillä aina ollut hyvä meininki keikoilla hauskoina välispiikkeineen. Lisäksi pakko todeta, että Pahempi Toistaan -biisin alku on törkeän jytky, etenkin pidennettynä liveversiona.

Sitten päivän pääasiaan, eli Manic Street Preachersiin. Walesilaisten menneisyyteen kuuluu lukuisa määrä hittejä, joten etenkin festarikeikan ollessa kyseessä osasin niitä odottaakin, mutta myös Postcards From A Young Manin kappaleita kuultiin. Harmi sinänsä, että sekä Postcardsilta että Journalilta jätettiin omat suosikkini pois, mutta kaikkea ei tietenkään voi saada. Suurin pettymys lienee kuitenkin Masses Against The Classesin puuttuminen setistä, nyyh! (Sinänsä olen kyllä sen kuullut aiemminkin, samoin Judge Yr'selfin ja My Little Empiren, mutta olisin silti halunnut kuulla ne nytkin!) Mutta tekivätkö nämä pienet seikat keikasta huonon? No eivät missään nimessä.

You Love Us

Your Love Alone Is Not Enough

(It's Not Love) Just The End Of War

Motorcycle Emptiness

Everything Must Go

Ocean Spray

You Stole The Sun From My Heart

Some Kind Of Nothingness

The Everlasting (acoustic)

Motown Junk

Slash 'n' Burn

Faster

Postcards From A Young Man

A Design For Life

Autumnsong

Suicide Is Painless

If You Tolerate This Then Your Children Will Be Next

Puutteistaan huolimatta Mäniksien tämänkertainen liveveto oli tietysti mahtava, täynnä iloa ja - 17 biisistä huolimatta - aivan liian lyhyt! Hien määrä tuntui jälleen kerran infernaaliselta, en välittänyt varpaista joita talloin tai kurkustani, joka huusi käheänä apua. Nicky Wiren mikrofonin puuhkakokoelma oli kasvanut sitten viime näkemän ja Jamesin ääni riitti kuin riittikin keikan ajan, vaikka hän sitä vähän epäilikin. (Siinä on muuten yksi maailman aliarvostetuimmista laulaja-kitaristeista!) Setin parhaimmistoa olivat Motorcycle Emptiness, Motown Junk ja muut vanhat rokkivedot, mutta kaikista eniten ihastuksen huokauksia aiheutti ehdottomasti Suicide Is Painless. En todellakaan odottanut kuulevani sitä! Ihanaa!! Motorcycle Emptiness omistettiin Suomelle, Slash 'n' Burn puolestaan Richeylle. Yleisö oli täysillä mukana, osasi jokaisen biisin sanat ja fanitti bändiä myös pukeutumisellaan - seiloriasuja ja punaisia huulia näkyi muidenkin kuin allekirjoittaneen päällä. Kyllä Manics-fani toisen aina tunnistaa ;)

Yöbussin odottelu hoitui baarissa (kiitos seuralle niin baarissa kuin alueellakin!), ja kun viideltä aamulla käveli Kisahallilta kotiin nuutuneena ja väsyneenä, ei voinut olla muuta kuin onnellinen edeltäneen illan keikasta. Manicseilla on aina oma pieni paikkansa sydämessäni, ja toivon saavani nähdä heidät tulevaisuudessa vielä monta kertaa ♥

Kuvat Olympuksella ja sarjassamme serious photoshopping needed. Lisää tunnelmapaloja No Dress Codes part 2'ssa!

Manic Street Preachers' gig at Wanaja Festival was awesome. But did I expect anything less? No. Although the Welsh rockers played 17 songs the gig felt really short. And yes, the setlist wasn't full of my faves (boohoo), but they played Suicide Is Painless!!!! Oooh, didn't really expect that one, so nice! Thanks again everyone for the evening. Now I miss Manics more than ever...

Self-disgust is self-obsession honey

Saatte kaksi arvausta siitä, mikä tunteita nostattava kirja on loppusuoralla. Vinkkeinä kasa rokkenrollia ja uhmaa huokuvia mustavalkokuvia sanavalmiista ja älykkäästä miehestä, jota pidettiin yleisesti ottaen liian kauniina. Ja josta ei ole kuultu mitään sitten helmikuun 1995.

Pakko sanoa, että pelkään kirjan loppumista, ja olenkin jumahtanut viimeisen luvun keskivaiheille. En vain halua, että se päättyy! Kyse ei ole niinkään teoksen upeudesta tai kirjailijan taidokkuudesta, vaan siitä kaikesta pahasta, josta olisi halunnut Richeyta suojella. Tai jota vastaan taistelemiseen häntä olisi halunnut vahvistaa. Yleensä saan Manics-kuumeen kerran vuodessa, mutta tällä kertaa tämä on jo toinen vuoden sisään. Kolmas aalto on odotettavissa kesällä ennen Wanaja Festivalin keikkaa. Silloin aion kaivaa mustan puuhkan ja punaisen huulipunan kaapista ja rokata kaikille menneille vuosille.

Tänään sen sijaan pitäisi rokata vähän White Liesia. Vielä en osaa orientoitua keikkaan, kun nuo mokomat walesilaiset vievät kaiken huomioni. Yritys hyvä kuitenkin. Silti vielä sen verran on palattava menneisyyteen, että tuijottaa ensimmäisen ensimmäisen Manics-kosketuksen videoversiota.

Kuvat täältä.

Manic Street Preachers - Love's Sweet Exile / Ghost of Christmas

Vaikka puuro, pukki ja saunomisesta punaiset posket kolkuttelevat ovella ihan näillä näppäimillä, tunnen pakonomaista tarvetta listata viikonlopun soundtrackiksi jotain muuta kuin joululauluja. Walesilaisyhtye Manic Street Preachersin vuonna 1995 kadonnut kitaristi julistettiin kuolleeksi parisen vuotta sitten. Se ei silti estä toivottamasta nyt 43-vuotiaalle miehelle hyvää syntymäpäivää joka vuosi – emmehän tiedä varmasti, missä menneenä keskiviikkona vuosia täyttänyt Richey James Edwards nykyisin majailee. Manicsien upeisiin biiseihin ei yleensä ole tehty maailmaa mullistavaa visualisointia, vaikka videot perushyviä ovatkin. Hohtavimpana helmenä muiden joukossa kuitenkin Love’s Sweet Exile, joka miellyttää silmääni kaikin mahdollisin keinoin. Nam.

Okei, laitetaan sitten sitä jouluveisuakin kehiin, rikkomatta kuitenkaan postauksen linjaa… Olisin kyllä halunnut mieluummin James Dean Bradfieldin akustisen Last Christmasin, mutta sitäpä ei saanut embedattua. Siksi vähän rokimpaa meininkiä!

Manic Street Preachers - This Joke Sport Severed, Patrick Wolf's Love Letter To Richey Remix

Viime toukokuussa julkaistu Manicsien yhdeksäs studioalbumi kantaa nimeä Journal For Plague Lovers. Sen lyriikat on rustannut yksinomaan bändin vuonna 1995 kadonnut kitaristi Richey Edwards. Platan biisejä on myös miksattu ahkeraan eri artistien toimesta, ja britti-ihanuus Patrick Wolf on kantanut oman kortensa kekoon. Remix koko levyn parhaasta kappaleesta toimii, ja kuulostaa paljon miksaajalta itseltään. Surullista kyllä, Richey Edwardsin kohtalosta ei ole takeita, vaikka hänet julistettiinkin kuolleeksi marraskuussa 2008. Kaunis ja jollain tavalla maaninen kappale, rakkauskirje Richeylle, toimikoon soundtrackina Richeyn muistolle. Hän olisi tänä jouluna täyttänyt 42 vuotta.