Manboy

Blogiani tai elämääni muuten vaan seuranneet tietävät, että kotimaisista rokkipumpuista yksi on ylitse muiden - Manboy. Helsinkiläistyneet porilaiset nousivat tietoisuuteeni ensi kerran debyyttilevy Stretch Your Religionin myötä yli kymmenen vuotta sitten ja ovat kokoajan vahvistaneet asemaansa paitsi omassa sydämessäni, myös maailmalla. Bändi on lämpännyt useampaa kansainvälistä artistia enkä ole koskaan ymmärtänyt, miten he eivät ole nykyistä suurempi nimi. Ehkä suomalaiset eivät vain tajua? Onneksi uusi levy, Prince-lämmittely sekä hieno, kunniamaininnan saanut How It Hurts -musiikkivideo ovat saaneet huomiota osakseen.

Muutamia olen saanut käännytettyä mänkkärifaneiksi (tai no, ainakin kuuntelijoiksi), ja keikoillekin löytyy yleensä seuraa. Livenä bändi on ehdottomasti parhaimmillaan, joten jos mahdollisuus sen kokemiseen tulee, kannattaa siihen tarttua tiukasti!

Kuvat keikoilta ympäri suomea useamman vuoden ajalta. Manboyn voi seuraavaksi bongata livenä näistä kohteista (osassa Kemopetrolin kanssa):

22.10.2011 Virgin Oil Co., Helsinki

03.11.2011 The Monkey, Turku

11.11.2011 Royal Night, Vaasa

12.11.2011 Rytmikorjaamo, Seinäjoki

17.11.2011 YO-talo, Tampere

Manboy is my all-time favourite Finnish band. I don't understand why they're not bigger than they are! With their music they should be international rock gods or something. I don't get it. Anyway, I've liked them for over ten years now, and they're definitely in their element on stage. Manboy has also opened up for quite big bands over the years - Placebo, Suede, Muse and recently Hurts. So here are some pics taken during the last ten years, from all over Finland!

And yes, the new album has more electro elements in it than the previous ones, but you should check all of them out anyway. And the new video for How It Hurts is absolutely worth watching, too.

Ruisrock 2011 - PE

Ruisrock. Sinä keskikesän festivaali kauniissa Turussa, joka et koskaan petä aurinkoisella ilmallasi ja harvoin myöskään esiintyjäkaartillasi. Kyllä, kävelymatkat ovat helvetilliset, mutta kun muistaa peltojen ja pusikkojen olevan osittain luonnonsuojelualuetta, sietää jalkojen pakotuksenkin jos sillä vain välttää ekokatastrofin. Kiitos seuralaiset, jotka aina jostain ilmestytte päivän tylsimpiä hetkiä ilahduttamaan (vaikka jostain syystä tänä vuonna ystäviä taisi olla aitojen sisäpuolella normaalia vähempilukuisesti). Kiitos artistit, jotka jaksatte suomalaista yleisöä, joka kuuntelee kiltin hiljaisena känniääliöitä lukuun ottamatta. Kiitos kaikki!

Ja sitten odotettuihin live-esiintymisiin.

Festivaalien avaajalta, Carpark Northilta, veto oli kolmas näkemäni. Ensimmäinen jäähallilla 30 Seconds To Marsin lämmittelijänä oli lupaava, vaikka tiesin bändin soveltuvan huomattavasti paremmin muualle kuin kolkkoon, suureen tilaan. Viime talvena Tavastialla sain kokea todellista tanskalaisrokkareiden huumaa, keikka oli loistava! En siis uskonut aurinkoisella Rantalavalla päästävän samaan meininkiin, mutta keikka parani loppua kohden kokoajan, ja yllätti todella positiivisesti. Ihan siihen Tavastiaan asti ei ylletty, mutta varsin lähelle kuitenkin! Useamman vuoden tykkäily ei ole todellakaan mennyt hukkaan. Yksi täysin uusi biisikin taidettiin setissä kuulla.

Paramore ei kuulu I like -listalle ollenkaan, mutta menoa keikalla oli ihan kiva katsella vähän kauempaa samalla kun piirteli salamoita muuten valmiiksi piirreltyyn pöytään, söi liian monta täytettyä lettua ja keskusteli henkeviä. Hurts jaksoi sekin kiinnostaa vain noin kahden kappaleen verran.

Perjantain odotetuin eli The National (neljäs kerta) veti kohtalaisen rutinoidun keikan muutamaa mukavaa vanhan tuotannon poikkeusta lukuun ottamatta. Matt Berningerin humalatilasta on kiirinyt vähän erityyppisiä kommentteja - omien laskujeni mukaan viinilaseja meni ainakin neljä (lopetin laskemisen jossain vaiheessa), mutta herra spiikkasi biisien välissä normaalia enemmän eikä muutenkaan liikuskellut lavalla ihan samanlaisessa transsintapaisessa tilassa kuin ennen. Sen sijaan ainainen tunne siitä, että muita bändin jäseniä hieman ärsyttää koko tyyppi, ei kadonnut minnekään. Hmm. Toki tiesin, ettei Kulttuuritalon tasolle päästä mitenkään, mutta keikan alkupuolisko oli silti harvinaisen lame tämäntasoiselta bändiltä. Onneksi loppu korvasi alun himmeyden: Mr November/About Today/Terrible Love -kombo oli sellaista menoa, että hiki lensi kauniisti kaaressa ja äänihuulet posahtivat tohjoksi. Aijai ♥

Illan päättäjä, viimeksi vuonna 1997 Suomessa vieraillut The Prodigy veti Ruissalossa sellaista settiä, jota vain 12 vuotta maasta poissa ollut bändi voi vetää. Niittylavan edusta oli tupaten täynnä hikisiä, pomppivia ihmisiä, jotka sekosivat Breathen ja Smack My Bitch Upin räjähtäessä kaiuttimista. Vaikka juuri oli tanssinut Nationalissa itselleen punaiset posket, täytyi Prodigyn aikana jorata vielä lujemmin välittämättä siitä, kenen varpaille astui. Hi-kis-tä! Ja rankkaa, sykkeet taisivat olla pilvissä.
 

Näiden riehumisten jälkeen jalat olivat turvonneet ja rakoilla sekä yleinen olotila kaikkea muuta kuin pirteä, mutta ei se auttanut - seuraavana päivänä uudestaan taas liikkeelle...

(Kamerana matkassa Olympus SP-560UZ, siksi kohina.)


This year's Ruisrock festival rocked as always. Beautiful surroundings combined with sunshine, friends and brilliant music really define a great weekend. On Friday I saw three sweaty gigs: Carpark North, The National and The Prodigy. Especially the last one was pretty chaotic in the sense of dancing, people were really hyped up and I sincerely doubt anyone left the field without even a small trace of sweat! Jeez. A very good start for the festival, although all the dancing and walking didn't really do much good to my feet, which were pretty swollen the next morning...