Sunday Morning

Kisoista selvitty, joten se olisi taas musiikin aika.

Viime viikkoina soittimessa ovat pyörineet muun muassa seuraavat:

The Jezabels. Liian ihanat aussipopparit valloittivat sydämeni välittömästi, kun ne Echoesista bongasin. She's So Hard on parasta hetkeen, mutta siitä lisää myöhemmin.

Bush. Uutta lättyä odotellessa voi palata vanhaan. Jostain syystä Glycerine on aina jäänyt minulla Swallowedin ja Letting The Cables Sleepin jalkoihin, enkä ymmärrä miksi!

The Cranberries. Muistan hämärästi ajan, jolloin en pitänyt Dolores O'Riordanin äänestä. Nyttemmin en voi edes kuvitella moisia ajatuksia. Ihana, ihana kappale.

French Films. Need I say more? Melkein tekisi mieli sanoa olevan parasta tässä syksyssä. Mutten tiedä uskallanko.

Burning Hearts. Kiitän Vimpsiä vinkkauksesta, vaikka tytsyjen englannin kielen lausuminen ottaakin tällaista puritaania hieman päähän. Ei se mitään, musiikki kuitenkin toimii!

Placebo. Rakastan synkkää Meds-albumia koko sydämestäni. Jostain syystä tämä biisi vain on jäänyt turhan aliarvostetuksi jopa itseltäni. Tällä hetkellä ulkona paistaa aurinko, mutta pimeyden tullessa biisi pärähtää taas soimaan.

Some brilliant music I've been listening to for the past few weeks! Some old, some relatively new, all very enjoyable. And the title is of course from No Doubt (not sure if I've used it before though, haha).

Gavin Rossdale

Muah, kiitos kommenttien, käsitykseni John Lennonista on nyt korjattu oikeanlaiseksi! Tässähän vallan sivistyy blogin pitämisen ohessa ;) Mutta yksi herra, josta 15 vuotta sitten muodostunut käsitykseni on hyvin, hyvin vaikeasti muutettavissa, huolimatta aviottomasta lapsesta, paljastuneesta vuosien takaisesta miessuhteesta ja parista musiikillisesta oharista, on tämän viikonlopun soundtrackista vastaava Gavin Rossdale.

Teininä oltiin menossa naimisiin milloin kenenkin rokkarin tai kuuman näyttelijän kanssa. Olisin vastannut myöntävästi myös Gavinin kosintaan, mutta valitettavasti toinen yläasteaikainen idolini (silloinen No Doubtin solisti) Gwen Stefani ehti väliin, lucky her. Muutenhan minulla olisi tietenkin ollut mahdollisuuksia ;) Pari tapasi jo vuonna 1995, eli he ovat julkkismittapuulla olleet yhdessä balttiarallaa tuhat vuotta. Perhe on sittemmin kasvanut kahdella pojalla, Kingstonilla ja Zumalla. Suhteensa pari pitää täysin poissa lehdistöstä, ja musiikkiasioitakaan he eivät hoida yhdessä, vaan kummallakin on oma uransa. Bushin hajoamisen jälkeen Gavin teki yhden, metalliin päin suuntautuneen levyn Institute-nimisen poppoon kanssa, sekä soololevyn, jolla kitaroita ei rääkätä samalla tavalla kuin aiemmassa tuotannossa. Myös muutama näyttelijänpesti on tullut tielle (esim. elokuvassa Constantine). Hän on kuitenkin sanonut kaipaavansa bändiympäristöä ja Bush onkin koottu kasaan uudelleen. Everything Always Now'n on määrä ilmestyä ensi syksynä. Sinänsä Distort Yourself (Insitute), Wanderlust (soololevy) ja Bushin uusi sinkku Afterlife ovat ihan meneviä, mutta eivät iske samalla tavalla kuin kymmenen vuoden takaiset tekeleet. Letting The Cables Sleepin tasolle on muutenkin vaikeaa päästä, saavathan jo kappaleen ensisävelet silmäni kostumaan. Uskon silti, että uudeltakin levyltä voi löytyä helmiä perusrockin joukosta.

Tummat rokkarinrentut vetoavat aina, sille ei vaan voi mitään. Mutta kun mukaan yhdistetään raadollisen tunteikas ääni, jota säestävät riipivät kitarat, lähtevät jalat alta. Mies, jonka elämän soundtrackille kuuluu David Bowien Heroes ja joka näyttää viittäkymppiä lähestyvänä harvinaisen hyvältä samuraihenkisessä ponnarissaan, ei vaan voi olla pahasta.

p.s. Tästäkin kollaboraatiosta joku olisi voinut kertoa minulle aiemmin, kun sekä Apocalyptica että Mr. Rossdale ovat tykkäyslistalla. Tokihan biisin olen kuullut monesti, en vain osannut yhdistää palasia!

Bush - Letting the Cables Sleep

Yläaste. Musiikin tunti ja levyraati. Soitan senhetkisen ultimate-lempparini, Swallowedin. Vuosiluku on jotain 1996 ja 1998 välillä, bändi on yhtä kuin vuonna 1992 perustettu brittiläinen Bush ja meininki kokonaisuudessaan täydellisen ysäriä. Jos pidit grungesta ja Nirvanasta, et voinut olla pitämättä Bushista.

Razorblade Suitcase (1996) ja etenkin siltä löytyvä Swallowed ovat ikiklassikoita, mutta kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt The Science of Things -levy on rakas sekin. Letting The Cables Sleep -raita on hyvin, hyvin kaunis ilman visuaalisia ärsykkeitäkin, mutta rosoisuutta, boheemia industrialismia ja murrettuja sävyjä sisäänsä syönyt video kruunaa kaiken. YouTube estää videon upottamisen, mutta klikatkaa kuvaa, niin pääsette liikkuvaan versioon! Suosittelen koko sydämeni kyllyydestä ♥

Koska sain vihdoin lisättyä hakutoiminnon blogiini, kokeilin seuraavaa: Bush-haulla löytyy yhdeksän (nyt kymmenen) postausta, Jim Sturgessilla kymmenen, Manboylla 25 ja Placebolla 26. Krhm. Tästä päästään sopivaan aasinsiltaan Sturgessin uudesta biisistä, joka on sekin jaksanut ihastuttaa alkuviikosta.

Ihanaa perjantaita!


p.s. Manic Street Preachers Hämeenlinnaan Wanaja Festivalille kesällä!!!! Niin monta kuukautta on bändiä nyt Suomeen odotettu, että tätä ei voi missata :)