Placebo @ IndigO2 (Sundance festival, London)

Tiedetään, näissä reportaaseissa on hieman kestänyt... Mutta vihdoin palataan pari kuukautta taaksepäin!



JUNE//  Oijoi. Se tunne, kun istuu ihan rauhassa elokuvasalin toisessa rivissä, odottaen Placebon Coming Up For Air -dokumentin ensimmäistä valkokangasnäytöstä Sundance London -festivaaleilla ja huomaa, että bändi kävelee takanasi ja istahtaa muutaman penkkirivin päähän... Voin kertoa, että dokkariin keskittyminen on siinä vaiheessa pikkuisen hakusessa! Huhh. Näytännön jälkeen bändi sekä ohjaaja istahtivat tuoleihin yleisön eteen ja vastaanottivat ryöpyn kysymyksiä. Aika tietysti loppui kesken, enkä itse päässyt kysymään mitään (mitäs nostin paniikiltani käteni ylös vasta loppuvaiheessa - puhumattakaan siitä, että tosiasiassa olisin sitten saanut sanaakaan suustani), mutta oli mahtavaa nähdä bändi hyväntuulisena ja muussakin kontekstissa kuin konserttisalin lavalla. Näin jälkeenpäin kaikki tuntuu silti unelta - kuin olisi katsonut koko tapahtumaa tv-ruudulta.

Screeningin jälkeen teatterin viereinen keikkapaikka IndigO2 täyttyi useasta eri maasta tulleista faneista. Setti alkoi vahvasti rokaten, eikä meininki hiljentynyt missään vaiheessa. Välillä puristuksessa ei meinannut saada happea, välillä sai kyynärpäästä päähän ja tappelupukareitakin löytyi vähän liiankin läheltä meikäläistä, joskin Brian heidät onnistui loistavasti selättämään. Alkuperäisistä toiveistani huolimatta en osannut jäädä kaipaamaan setistä puuttuvia biisejä, sillä kaikki ne mitä soitettiin, veivät niin täysillä mukaansa. Without You I'm Nothing, Special Needs, Post Blue, Blind... Rakkaasta musiikista huolimatta parasta oli bändin iloisuus. En ole ainoallakaan Placebo-keikalla kuullut näin paljoa välispiikkejä tai nähnyt yhtä paljon hymynväreitä Brianin kasvoilla - herra vokalistia kun ei varsinaisesti tunneta leveästi hymyilevästä lavaolemuksestaan.

For What It's Worth

Ashtray Heart

Battle For The Sun

Soulmates

Every You Every Me

Special Needs

Breathe Underwater

Without You I'm Nothing

Black-Eyed

Meds

Bright Lights

Teenage Angst

Special K

Song To Say Goodbye

The Bitter End

----

Running Up That Hill

Post Blue

Blind

Infra-Red

Taste In Men

Uutta matskua pitäisi olla tulossa tämän vuoden puolella, enkä malttaisi odottaa! Myöskin syyskuinen jäähallin keikka siintelee kalenterissa, joten liveäkin tulee muutaman kuukauden sisällä vielä koettua uudestaan. Ei vaan riitä sanoja siihen, miten paljon tätä bändiä rakastan. :)


I know this post has taken ages to get out in the air, and I don't know if I have anything smart to say... I love Placebo so much there are no words to describe. Their documentary screening and Q&A at Sundance festival in London a couple of months ago seems surreal, like I've watched some youtube video (see above) instead of actually being there. And the gig was also almost perfect - of course I didn't get to hear all the songs I wanted to, but the guys were so cheerful and the music worked so well, that it didn't matter. Not even the fact that some idiots got around starting a fight right next to me couldn't bring the mood down (especially when Brian had a go at them, haha). There's supposed to be some new tunes out later this year, can't wait! Also a second Placebo gig for me is coming up in September. :)

ALICE// Taas tuo teki sen, sanoi jo kaiken oleellisen so I have nothing to add.

The National - The Rains of Castamere

Oijoi,  The National versioi The Rains of Castameren  Game of Thronesin 2. kauden soundtrackille! Täydellistä.

Oh oh, The National did a version of "The Rains of Castamere"  for Game of Thrones Season 2 soundtrack! Perfect.

Coming Up For Air

Placebo julkaisi viime lokakuussa We Come In Pieces -live-DVD'n. Spessu- ja Blu-Ray-versioilta löytyy lisäksi Coming Up For Air -dokumentti, joka on kuvattu Battle For The Sun -levyn kiertueella pari vuotta takaperin. Itse biisit ovat Lontoon Brixton Academyn keikalta vuoden 2010 syyskuulta. DVD'tä katsoessa ei voi kuin ajatella, voi kunpa olisi päässyt sinne!! Keikka on nimittäin hienoa katseltavaa, vaikka verrattuna eeppiseen Pariisin vuoden 2003 konserttiin (Soulmates Never Die) jotain jääkin uupumaan. Toisaalta, eipä näitä saisi edes verrata.

Eteerinen, hyvin paljon tuosta edellisen livetaltioinnin Sleeping With Ghosts -dokkarista eroava dokumenttifilmi näytetään isolta valkokankaalta ensimmäistä kertaa lauantaina 28.4. Lontoon O2'ssa, muutamaa tuntia ennen Placebon samaisessa paikassa alkavaa keikkaa. Dokumentin jälkeen on pieni Q&A-osio bändin ja dokkarin ohjaajan kanssa. Tällä kertaa taitaa näiltä tytöiltä jäädä itse keikan eturivin jonottaminen väliin, sillä mainittuun screeningiin tuli sitten hankittua liput. ;) Eipä haittaa! Vanhoina ja raihnaisina taidamme muutenkin mieluummin pogoilla sydämiemme kyllyydestä jossain keskellä permantoa, kuin hengailla jännityspaniikissa koko päivää viihdekompleksissa ja todennäköisesti kuitenkin menettää se eturivin paikka. Koitetaan sitten syyskuussa uudelleen Helsingissä.

Placebo released a live DVD, We Come In Pieces, last October. On the special and blu-ray versions of the film is also a document called Coming Up For Air. Both the document and the concert were filmed during the Battle For The Sun tour, the actual songs at Brixton Academy in September 2010. Oh how I wish I could've been there! Although maybe something is missing compared to the epic Soulmates Never Die DVD (shot in Paris 2003). Or let's say, something's different. I really like this new one nevertheless.


Anyhow, the new document is being screened for the first time in O2 in April, just hours before Placebo's gig starts at the IndidO2. We were supposed to queue the whole day to get front row placings at the gig, but instead I just had to get tickets to the screening - there's an Q&A with the band and the director afterwards!! Whoah. So let's think about that first row thing again in Helsinki...

hitRECord

Tämä on jo hieman noloa. Minun on pitänyt reilusti yli vuoden ajan kirjoittaa hitRECordista, mutta saamattomuus on sen suhteen saanut uusia ulottuvuuksia. Huok. Joskus tuossa syksyllä postiluukusta kolahti RECollection vol. 1 -kirja, josta sain viimein kimmokkeen kerätä jutun kasaan. Anteeksi, että olen myöhässä.

hitRECord on näyttelijänä tunnetun Joseph Gordon-Levittin luoma taidekollektiivi, joka lähti pienestä itseilmaisun tarpeesta ja on kasvanut kokonaiseksi tuotantoyhtiöksi. Kuten nimestä - hit the record button - voi päätellä, musiikki ja videointi ovat suuressa roolissa konseptissa, mutta tarkkoja rajoja ei ole ja recordeiksi, nauhoituksiksi, kutsutaan myös valokuvia, kuvituksia sekä kirjoitettuja tarinoita. Gordon-Levitt on yhtä kuin RegularJOE, tiimin johtohahmo, joka itsekin tuottaa esimerkiksi musiikkia melko ahkerasti ja järjestää aiheeseen liittyviä tapahtumia ympäri maata. Kollektiiviin voi liittyä kuka tahansa - kunhan on valmis antamaan omat työnsä myös remixattaviksi, sillä se kuuluu asian luonteeseen. Esimerkiksi viime viikolla huudeltiin leikkaajien ja animaattoreiden perään. Mahdolliset voitot jaetaan 50/50 yhtiön ja artistin kesken.

RECollection vol. 1 on ensimmäinen varsinainen kokoelma recordeja, johon panoksensa on antanut 471 eri tahoa. Kirjan lisäksi paketissa tulee mukana CD'llinen musiikkia ja DVD'llinen lyhytelokuvia ja animaatioita. Nopean tilaajan etuna sai vielä erillisen punaisen seiskatuumaisen kaupan päälle, täynnä biisejä tietty. Nettikaupasta löytyy myös hauskoilla printeillä varustettuja t-paitoja ja muuta mukavaa, jos aihe kiinnostaa ja sitä haluaa kannattaa. :)

This is a bit embarrassing. I've been meaning to write about hitRECord for over a year now, but just haven't gotten to it. Until now. Sorry I'm late.

So, hitRECord is an art collective, sort of, created by Joseph Gordon-Levitt (also known as an actor). It started from a small interest to get a bit artsy and has grown into a whole production company. As the name depicts, it's all about recordings - music, video, animation, but in fact drawings, paintings and photographs are called recordings, too. Gordon-Levitt is RegularJOE. He both runs the company and makes music himself. He also organizes supportive galas all around the US. Anyone can join the collaborative company, as long as you're ready to give your art remixed by others, as that's part of the idea. For example last week animators and editors were wanted for a small film project. Any profits will be shared 50/50 between the company and the artist.

RECollection vol. 1 is the first actual compilation of records and holds music, short films, stories and illustrations from 471 different artists. The book comes with a CD, DVD and because of being an early bird I also got a spicy red 7" full of tunes. From the web store you can also find funny t-shirts and other stuff, if you're interested and want to support hitRECord. :)

Gathering Stories

Joskus blog(e)issa ei ole aikaa isompiin asioihin, mutta minihuomioita on senkin edestä. Kuten tänään.

Islannin prinssi Jónsi on yhdistänyt voimansa Cameron Crowen kanssa ja säveltänyt scoren Crowen tulevaan elokuvaan We Bought A Zoo. Leffa saa ensi-iltansa joulukuussa. En tiedä, onko maistiaiskappaleessa oikeastaan mitään mullistavan uutta, mutta ai että on ihanaa kuulla uutta Jónsia pitkästä aikaa! Elokuvallisissa tunnelmissa mennään, eli suunta on enemmän Sigur Rósiin kuin herran soolotuotantoon päin.

Gathering Storiesin voi kuunnella NPR'n sivuilla.

p.s. Sain "sinulle on saapunut suurikokoinen paketti" -kortin, olisiko se vihdoin mainitun artrock-bändin INNI??

Sometimes there doesn't seem to be enough time to write proper stories to your blog (well, all of the blogs), but instead there's lots of mini stories to tell.

The Icelandic prince Jónsi has teamed up with film maker Cameron Crowe and composed the score for Crowe's next movie We Bought A Zoo. The movie premieres in December. I'm not sure if the sample track Gathering Stories is really anything new, but boy it's good to hear some new Jónsi again! Especially when the outcome is very much like Sigur Rós. You can listen to the song on NPR's website.

Drive

Vuoden sykäyttävin leffa upeine musiikkeineen johti mihinkäs muuhunkaan kuin oman aiheeseen liittyvän playlistin tekemiseen. Listalla on kolme kappaletta Driven oikealta soundtrackilta, muut ovat omien fiilisten inspiroimia. Hempeät ajomatkat kaupungissa vaihtuvat uhkailuun ja viiltävään väkivaltaan, ja lopulta tarina päättyy tyyneyteen - mutta mistä johtuvaan, sen voi jokainen päätellä itse.

Kavinsky - Nightcall

Anoraak - Nightdrive With You (Fear Of Tigers Remix)

Saint Etienne - Like A Motorway

M83 - Midnight City

Aves - Shoreline

Blackmill - Evil Beauty

Primal Sream - Higher Than The Sun

Keenhouse - The Rendezvous

New Look - Drive You Home

Daft Punk - Nightvision

Desire - Under Your Spell

Florence + The Machine - Remain Nameless

Massive Attack - Mezzanine

Orbital - Moment Of Crisis

Cold Cave - Burning Sage

IAMX - Nightlife

Nine Inch Nails - Wish

College feat. Electric Youth - A Real Hero

Valokuva saattaa niinikään olla elokuvan inspiroima ja otettu toisen katselukerran jälkeisellä kotimatkalla, pää hieman sekaisin leffan nostattamista voimakkaista fiiliksistä. Toimii myös linkkinä listan Spotify-versioon, klik klik.


The most incredible and lovable movie of this year had to be made into a playlist. It just had to. Three songs on the list are from the real Drive OST but the rest are just created by my own mind, to resemble the atmosphere. Gentleness turns into violence and the story just might end calmly - but why, that you'll have to figure out yourself.

The photo is also inspired by the movie. By clicking on the picture, you'll get to the Spotify playlist. Enjoy!

R&A: Inni

Rakkautta ja Anarkiaa -filmifestivaalien torstain yllärinäytöksenä (Suomen ensi-illassa) nähtiin Sigur Rósin INNI, islantilaisyhtyeen toinen konserttielokuva. Vuonna 2008 bändi esiintyi kahtena iltana Lontoon Alexandra Palacessa ja filmi on koostettu 80-prosenttisesti näiden konserttien livepätkistä ohjaaja Vincent Morissetin johdolla, lopun kahdenkymmenen prosentin ollessa aarteita arkistojen uumenista.

Jos muutama vuosi sitten ilmestynyt Heima oli herkkä ja rauhallinen, saarivaltion mielenmaisemaa kuvaava ja Sigur Rósia riisuttuna, on Inni kolikon kääntöpuoli. Se on bändi aidoimmillaan konserttiympäristössä. Soundit ovat mahtipontisia, raakoja ja teknisesti kirkkaita, visuaalisuuden seuratessa samoja polkuja. Vuoteen 1998 asti ulottuvia vanhoja live- ja haastattelupätkiä lukuun ottamatta valkokankaalla nähdään vanhan mustavalkofilmin kaltaista epätarkkaa, rakeista ja puhkipalanutta kuvaa, joka korostaa jousella soitettujen kitaroiden luomaa tunnelmaa. Filmi on itseasiassa kuvattu digitaalisena, jonka jälkeen se siirrettiin 16-milliselle filmille, projisoitiin ja kuvattiin uudelleen muun muassa lasin ja muiden objektien läpi. Efektit toimivat kiistattomasti ja luovat uniikin, jopa klaustrofobisen verhon katsojan päälle. Ahdistua ei kuitenkaan tarvitse, sillä rakas musiikki tuo hymyn kasvoille kappale kappaleelta. Eikä silmien kostumiseltakaan taaskaan vältytä.

Yksinkertaisen rouhea, kontrastinen ja voimakas filmi on juuri sopivan pituinen tunnin ja vartin kestollaan. Se iskee huomattavasti lujemmin kuin Heima ja pyörii mielessä vielä pitkään jälkeenpäin. Inni julkaistaan dvd/cd-versiona marraskuussa. Livelevy sisältää viisitoista kappaletta, kun taas elokuvassa kuullaan biisejä yhdeksän. Onneksi kaikki niistä kuuluvat lemppareihin. Huikea kokonaisuus!

Huom. Trailerista ei saa käsitystä elokuvan intensiteetistä, joten pelkästään sen rauhallisuuden perusteella en suosittele tätä skippaamaan ;)

The Icelandic artsy rock band Sigur Rós has made another movie. The first one, Heima, was more about diving into the calmness of Iceland while Inni is definitely more hardcore. It's like the other side of the coin. Most of the flick was filmed at two concerts in Alexandra Palace, London, 2008, but there's some archive footage involved also. The director is Vincent Morisseti and on Thursday was Finland's first screening, as a surprise at the international film festival.

Inni has actually been shot in HD, then transformed onto 16mm film, then projected and filmed again through glass and other objects to create unique effects. And that it has certainly done. Heavy sounds compliment the visualisation and the other way around. Black and white, contrasted, granular and over-exposed images tell the story perfectly. Sigur Rós is storming the concert and is in it's most genuine form, letting all the feelings out and onto the viewer. The slightly claustrophobic feeling doesn't matter when the songs make you both smile and cry. Intensive and immense! The trailer doesn't really do justice to the film (or tell anything about it). Inni will be out on cd/dvd in November.

R&A: Backyard

Árni Rúnarin takapihalla on vaja, jonka kymmenen neliömetrin kätköissä piileskelee pieni kotistudio kasiraitanauhureineen. Mies suunnittelee liveäänitystä, joka toimisi samalla ulkoilmakeikkana - ystäväbändit soittavat, naapurit saavat tulla kuuntelemaan. Árni Sveinsson dokumentoi hela hoidon. Lopulta pienin elein ja vähän summan mutikassa kasattu päivä muuttuu takapihafestareiksi, kun reykjavikilaisia tulvii paikalle nauttimaan musiikista. Kaikki on kutsuttu! Artistit ovat tee-se-itse-tyyppisistä muusikoista koostettuja: múm, Hjaltalín, Borko, Sin Fang Bous, Reykjavík!, Retro Stefson ja FM Belfast. Kuulostaa jokseenkin täydelliseltä.

On ihanaa nähdä Islannista muutakin puolta kuin valokuvauksellisia kuumia lähteitä. Kuva maasta säilyy kuitenkin edelleen söpönä ja sympaattisena ja rento, hyväntuulinen meininki kestää läpi tapahtuman sadekuurosta huolimatta. Lempeä folkpop raikaa äityen välillä räminäksi ja kiihtyen lopulta keijuvalojen alla tanssimiseen perkussioryhmän soittaessa vajan katolla. Kotitekoisia eväitä jaetaan yleisölle, kaikkien kanssa ollaan ystäviä ja hetkestä nautitaan. Aivan ihanaa! Sveinsson onnistuu pitämään leppoisan ja jotenkin herttaisan fiiliksen läpi elokuvan niin, että loppua kohti mentäessä hyväntuulisuus vain kasvaa.

Islanti on ihmeellinen ja satumainen maa, eivätkä Backyardissa esiintyvät ihmiset tai musiikki muuta sitä kuvitelmaa milliäkään. Jos Sigur Rós iskee vähääkään, suosittelen tätä ehdottomasti. Vilahtaahan Jónsikin yleisön seassa nopeasti.

Backyard is a film about a DIY live recording session held by one man and his & his friends' bands at a small backyard. The event turns into a small music festival when more and more people turn up to enjoy the music. Árni Sveinsson documented the whole thing.

The movie has a very warm and inviting feeling to it. Music is mostly dreamy folkish pop, people seem genuinely friendly and the whole setting is small and cute but done with some sort of severity nevertheless. Iceland in whole has always seemed like a magical country and Backyard doesn't change that image at all. Instead it brings a huge smile to your face.

Picture

Cherry Lips

True Bloodin neljäs tuotantokausi tuli tiensä päähän. Viides tuotantokausi näkee päivävaloa vasta ensi kesänä, mutta onneksi Vampire Diariesin kolmas tuotantokausi alkaa loppuviikosta! Tässä kuitenkin True Bloodin inspiroima synkkä, raaka ja verinen soittolista vieroitusoireisiin, jatkoa sille soittolistalle, jonka tein viime vuonna samassa tilanteessa.

CHERRY LIPS

Karen Elson - Season Of The Witch
The Dead Weather - Hustle And Cuss
Queens Of The Stone Age - Burn The Witch
The Dead Weather - The Difference Between Us
Archie Bronson Outfit - Cherry Lips
Mark Lanegan - Methamphetamine Blues
Nine Inch Nails - No, You Don't
Joseph Arthur - I Come Down
PJ Harvey - Meet Ze Monsta
Grinderman - When My Love Comes Down
Jace Everett - Burn For You
Black Rebel Motorcycle Club - River Styx
Vast - Falling From The Sky
Eels - Devil's Dog Archie Bronson Outfit - Bite It & Believe It
The Kills - Future Starts To Kill
Them Crooked Vultures - Gunman
The Kills - Superstition
Black Rebel Motorcycle Club - Red Eyes And Tears
The Black Angels - Science Killer
Elysian Fields - Red Riding Hood
Emiliana Torrini - Gun
Tori Amos - Raining Blood

The fourth season of True Blood has come to an end, and what an ending it was! The fifth season will see daylight next summer but luckily the third season of The Vampire Diaries starts this week! Anyway here's a True Blood inspired playlist for the withdrawals, continuation for the one I did last year in a similar situation. 

Lights & Music

Movie Monday kysyy tällä viikolla elokuvamusiikista. Sellaisesta, joka alkaa väistämättä soida päässä, kun kyseinen filmi mainitaan edes nimeltä. Turha kai sanoa, että vastauksia on balttiarallaa tsiljoona.

Musiikki on elokuvissa se, johon kiinnittää huomiota kenties kaikista eniten - onhan se tunnelman luojana jopa tähdellisempi kuin varsinainen nähtävä kuva. Vai kuinka usein voi sanoa jännityksen tiivistyvän pelkästään filmatun pätkän perusteella? Ettei mukaansa tempoava soundtrack muka olisi juuri se tekijä, joka saa pulssin kiihtymään? Olen nimittäin huomannut pelottavissa kohtauksissa silmien sulkemisen yllättävän tehottomaksi keinoksi paeta kauhua hetkeksi, korvien lukitseminen toimii paljon paremmin.

Danny Elfman, Yann Tiersen, Hans Zimmer, Clint Mansell, John Williams, Thomas Newman, Angelo Badalamenti, Leonard Rosenman... Kaikki he ovat säveltäjiä, joiden musiikki tuntuu uppoavan lähestulkoon elokuvassa kuin elokuvassa.  Ja sitten on vielä ne bändien ja artistien kappaleet, jotka sopivat leffan fiilikseen kuin nenä päähän, vaikka ne sinänsä olisivatkin irrallisia biisejä eivätkä juuri elokuvaa varten sävellettyjä. Loistavista soundtrackeista mainitaan vaikkapa The Crow (myös II osa), Velvet Goldmine, Scream, Romeo & Juliet, (500) Days of Summer, Matrix, Reality Bites sekä Twilightit. Once ja Control ovat toki oma lukunsa sinällään, sekä Pitkä Kuuma Kesä, jonka musiikki ei itsessään iske mutta joka vaan jotenkin on... Täydellisesti aiheeseen sopivaa.

Tänään halusin kuitenkin valita jotain helppoa, muttei kuitenkaan liian ilmiselvää. Harvoin kun kuitenkaan yksi bändi koostaa kokonaisen soundtrackin yhdelle elokuvalle. Ranskalaisduo Air on tehnyt sen, Sofia Coppolan esikoiseen Virgin Suicidesiin. Haalistuneiden sävyjen ja pitsimekkojen kyllästämä kuvaus nuorten tyttöjen ahdistuneisuudesta syöpyy mieleen pikkuhiljaa ja jää sinne asumaan. Ja musiikilla on oma lusikkansa sopassa.

(Kuvaa klikkaamalla soundtrackin avausraitaan)

This week on Movie Monday: soundtracks! There are a lot of good composers out there whose movie scores always give me chills. And there are movies that are accompanied by compilations of brilliant songs by brilliant artists. A piece of both of these are listed above. But right now I feel like picking something else - the score from Sofia Coppola's Virgin Suicides, composed by the French duo Air. The movie is so real and unreal at the same time, and the music fits in perfectly. Just click at the picture!

Kuva IMDb

Movie Monday #5 - Päässäni soi ja soi ja soi

Tämän viikon Movie Mondayn haasteen aiheena on elokuvien soundtrackit, elokuvamusiikki. Itselleni musiikki on elokuvissa hyvin suuressa roolissa, kiinnitän siihen huomiota lähes poikkeuksetta. Hyvä elokuvamusiikki nostaa elokuvan uudelle tasolle, mainittakoon tässä yhteydessä vaikka Inception ja The Road, joissa musiikki toimii äärimmäisen hyvin. Voisin kirjoittaa aiheesta hyvinkin pitkän jutun, mutta tyydyn nyt vain mainitsemaan sen, mikä aina ensimmäisenä tulee mieleen, kun puhutaan unohtumattomista elokuvamusiikeista. Se yksi ylitse muiden on Darren Aronofskyn elokuvan Requiem For A Dreamin tunnusmusiikki, josta vastaavat Clint Mansell & Kronos Quartet. Yksinkertaisesti täydellistä!

This week's Movie Monday -challenge is about movie sountracks. The one that always comes to mind first is the music of Darren Aronofsky's Requiem For A Dream by Clint Mansell & Kronos Quartet. It's just simply perfect. 

Musikaalit top 5

Movie Monday starttasi menneenä maanantaina musikaaleilla - aiheella, jonka olisin itse valinnut, jos Ursula ei olisi ehtinyt ensin ;) Pidemmän aikaa on myös ajatustasolla liikkunut musikaalien listaus, joskaan postaukseksi asti se ei ikinä ehtinyt. Ennen kuin nyt!

Aiheeseen liittyy tietysti myös pientä problematiikkaa, kuten se, mikä on musikaalin rajaus. Itse pidän musikaalina sellaista tekelettä, jossa musiikkikohtaukset on koreografioitu ja ne ovat ikään kuin irrallisia varsinaisesta tarinasta, vaikka samalla vievätkin sitä eteenpäin. Musiikkielokuvat taasen ovat asia erikseen. Niissä musiikki toimii taustalla tai osana juonta esimerkiksi päähenkilön ammatin kautta, mutta yhteislaulua varten niitä ei ole tarkoitettu. Ja sitten on niitä, jotka sijoittuvat veteen piirrettyinä viivoina jonnekin välimaastoon. Listaus niistä musiikkielokuvistakin on kyllä tulossa, no worries ;)

Musikaaleihin tutustuin jo pienenä, kun koulussa musiikkiluokilla niitä katsottiin yleissivistävänä ajanvietteenä. Silloin tutuksi tulivat klassikot kuten Viulunsoittaja Katolla tai Sound of Music, ja olenkin aina pitänyt musikaaleista. Ne toimivat äärimmäisessä iloisuudessaan hyvänä vastakohtana muuten rakastamilleni synkeille draamoille (ei sillä, voivathan musikaalitkin olla synkkiä). Mutta moni must-see on tietysti vielä näkemättä! Tässä kuitenkin tämänhetkisen tietämykseni helmiä:

Grease (1978)

Pastellisävyjä, klassinen rakkaustarina, hulvattomat hahmot ja nuoren John Travoltan liikkuva lantio - mahtavaa! Grease on todellinen hyvän mielen elokuva, sen hilpeys leviää kroppaan solu solulta ja saa omankin jalan vipattamaan. Legenda.

Across the Universe (2007)

Beatlesin biiseihin pohjautuva, Vietnamin sodan aikaan sijoittuva musikaali on moderni ja erilainen, osaltaan överiksi menevä mutta silti niin ihana. Ja katsottu sataan kertaan. Jim Sturgess on tietysti täyttä mahtavuutta, mutta ei muissakaan valittamista ole :)

The Nightmare Before Christmas (1993)

Tim Burtonin luoma, Jack Skellingtonin otteessa oleva maailma on mieletön. Sinänsä monikin animaatio kuuluisi listalle, mutta tarkoituksella yritin jättää ne huomioimatta. Painajainen Ennen Joulua on kuitenkin niin oma lukunsa, että se ansaitsee paikkansa listalla sataprosenttisesti.

The Rocky Horror Picture Show (1975)

Voiko tätä hörhöjen tiedemiesten friikkisirkusta olla rakastamatta?! :D Toteutus ei musiikiltaan tai koreografialtaan ole ehkä kympin arvoista, mutta jestas että Tim Curry on lois-ta-va!

Sweeney Todd (2007)

Burtonin lempilapset Johnny Depp ja Helena Bonham-Carter tekevät hyvää työtä kauhutarinan varsin synkeässä elokuvaversiossa. Visuaalisuus on huipussaan kuten kyseisellä ohjaajalla aina, punainen veri lentää harmaata Lontoota vasten kirkkaasti ja vuolaasti. Nams.

Bubbling Under: My Fair Lady, Cry Baby, The Lion King, Corpse Bride, Hair, Moulin Rouge, West Side Story...


Movie Monday is a new Finnish blog community that me and a few other movie bloggers are keeping up. Every Monday a new theme is posted and during the week you can take the challenge and post anything related to the theme :) This week's topic is musicals. I've always loved them, although many classics are still unseen. Here's my top five favourites!

MovieMonday # 1 - Musikaali

Geek Is The Black -blogin Ursula polkaisi eilen käyntiin MovieMonday -haasteblogin musikaaliaiheisella haasteella. Piti ensin oikein miettiä, mistä muista musikaaleista pidän kuin joskus aikoja sitten kirjoittamastani Beatles-musikaalista Across The Universe. En edes ole nähnyt kovin montaa musikaalia. Sitten muistui mieleen ne kaksi muuta ihanaa: Tim Burtonin synkkä Sweeney Todd ja Baz Luhrmannin Moulin Rouge! Alla suosikit molemmista.

Ursula from Geek Is The New Black kicked off the new MovieMonday -challenge blog with a musical! I had to really think what musicals I actually like besides Across The Universe that I've already written about some time ago. Then the two other favorites came to me: Tim Burtons Sweeney Todd and Baz Luhrmanns Moulin Rouge! So here's two favorite songs from both movies.

Daniel Radcliffe Broadwaylla

Syntymäpäiväni kunniaksi paluu kahden viikon takaiseen (onko siitä jo niin kauan?!)...




Jos matkustaa Isoon Omenaan, on ehdottomasti päästävä myös Broadwaylle. Alkuperäiset ajatukset Phantom of the Operasta ja Wickedistä väistyivät jokseenkin pikaisesti, kun tajusin, että kaupungin eräässä teatterissa pyörii myös How To Succeed In Business Without Really Trying - pääosassaan Daniel Radcliffe. Sinne! Maaliskuun lopussa ensi-iltaan tullut musikaali kertoo ikkunanpesijä J. Pierrepont Finchistä, joka opaskirjan avulla lähtee nousemaan uraportaita ylöspäin taiteillen ylennysten ja rakkauselämän välisellä nuoralla. Alkuperäisen ensi-iltansa Broadwaylla show sai vuonna 1961, mutta useampia uusintoja on sen jälkeen tehty. Teosta kuvaillaan poliittiseksi satiiriksi ja se on saanut loistavia arvioita.

Al Hirschfeldin teatterirakennus on vuodelta 1924 eli vanha ja ihastuttava, parven ollessa kohtalaisen jyrkkä ja salin yllättävän intiimi. Itse musikaali oli viihdyttävä, vaikka jenkkihuumori ei ihan jokaisessa kohdassa purrutkaan (tai en saanut selvää mitä sanottiin, eh). Tarinahan on amerikkalainen unelma: nousujohteinen ura kapitalismin kehdossa eli miesvaltaisessa suuressa yrityksessä. Naisten roolit, sihteerikköjä kun olivat, jäivät täysin taustalle. Tämä ei toisaalta haitannut minua ollenkaan, sillä taidokkaasta esiintymisestä huolimatta he eivät kiinnostaneet minua pätkääkään. Paljon mielenkiintoisempaa oli seurata miestanssijoita ja loistavaa koreografiaa. Täytyy tunnustaa, etten odottanut Radcliffelta ihan hirveästi, vaikka toki jotain taitoja täytyy olla että Broadwaylle pääsee. Ja jätkähän osasi laulaa! Ei toki ihan samantasoisesti kuin kyseiseen työhön koulutetut muut tähdet, mutta kuitenkin. Samoin tanssi luonnistui, ja toista pääroolia vetänyt yrityspomo John Larroquette oli hänkin loistava. Näiden kahden kohtaus yliopistoelämän muistelemisesta oli paras ja aiheutti järjetöntä hekottelua (preview-linkissä nähtävissä tästä vähäsen). Koreografialtaan postitushuonekohtaus oli ehkä kaikkein paras, mutta eipä tämä Brotherhoodikaan juuri häviä noille kahdelle!

Brotherhood-pätkä kokonaisuudessaan (ja haastattelu) ulkolavalla täällä
Lyhyt kooste musikaalista täällä, preview täällä

Kommentteja ja muuta pientä hauskaa punaiselta matolta täällä

Setti ei ollut mikään Equus (jonka näkemättömyys harmittaa minua elämäni loppuun saakka), mutta onneksi muutakin oli luvassa. Tuntemattomasta syystä tälle fanitytölle ei ollut tullut mieleenkään (!) backstagen läheisyydessä hengaaminen, joten kun väkijoukko valtasi sivuoven edustan musikaalin jälkeen, piti sinne itsekin päästä pällistelemään. Pitkä etäisyys tosin johti lähinnä epämääräisiin vilauksiin ja sumuisiin kuviin. Seuraavana päivänä olinkin nokkelana pari tuntia etuajassa eli ensimmäisenä paikalla! Nimmarin ja valokuvien ohella sain vaihdettua muutaman sanan ^__^

Minä (ehkä vähän jännityksestä ääni väristen): Greetings from all your fans in Finland!

Dan (hämillään): Oh thank you, that’s very kind of you!

Minä taisin tässä välissä kiittää nimmarista, ei muistikuvia…

Dan: I’ve never been to Finland.

Minä: You should come!

Dan: I should yeah!

:D

Tällaisissa hektisissä tilanteissa sitä aina jälkikäteen harmittelee, ettei keksinyt mitään fiksua sanottavaa siksi muutamaksi sekunniksi kun aikaa oli, tai muistanut edes kiittää hyvästä show’sta… Oh well, täytynee ottaa uusiksi joskus! Vaikka pakko sanoa, että Suomi-keskustelu jatkui siis siinäkin vaiheessa, kun herra oli jo siirtynyt muiden nimmarien pariin. Muah ;)

Daniel on kyllä käsittämättömän pieni! Vaikka sen elokuvista ja lavaltakin näkee, livenä tällaiset asiat aina korostuvat. No okei okei, onhan hän viitisen senttiä meikäläistä pidempi, mutta varmaan parikymmentä kiloa kevyempi. Mukana kulki kokoajan niskaan hengittävä korsto, ja muutenkin tilaisuus oli viety nopeasti läpi – molempien puolien eturivipaikkojen haltijat saivat nimikirjoitukset, yhteiskuvia ei sallittu ja pian mies vilahti suuren mustan auton sisuksiin. Dan tuntui pienestä paineesta huolimatta ottavan tilanteen hyväntuulisesti ja suht rennostikin. Sama rumba kun toistuu kahdeksan kertaa viikossa. Ei oo helppoo.

Ja jos tästä tekstistä sai sen käsityksen, että pidin Radcliffen tapaamista jotenkin arkisena tai mitäänsanomattomana, olette väärässä – eiköhän se nyt ole aika selvä, että tämä kipusi yhdeksi reissun kohokohdista :D Olisin todellakin voinut viedä taskukokoisen Harry Potterin kotiin! AWWWS.



p.s. Symppis, melko tuore haastattelu kannattaa myös tsekata täällä.
p.p.s. Olenko ainoa, jonka mielestä Dan muistuttaa joissain netin syövereistä löytyvissä kuvissa kovastikin Elijah Woodia? Tajusin itse yhdennäköisyyden vasta nyt. Hui.


I Met Daniel Radcliffe briefly in New York. He was so tiny but cute! On the previous night we went to see the musical he's performing in, How To Succeed In Business Without Really Trying. It was fun too :)

Deep In The Hundred Acre Wood

 

Zooey Deschanelin ja She & Himin lisäksi rakastan piirrettyjä ja Winnie The Pooh eli Nalle Puh on yksi suosikeistani. Miten nämä sitten muka liittyvät toisiinsa? Tänä keväänä Puh ystävineen saapuu jälleen seikkailemaan valkokankaalle. Astetta kivemman jutun asiasta tekee se, että She & Himin Zooey Deschanel ja M. Ward ovat tehneet elokuvaan muutaman kappaleen! Spotifyssa on koko soundtrack, Zooey on mukana kuudella kappaleella, Matt kolmella. Zooeyn ihana ja vanhaa aikaa huokuva ääni sopii aivan loistavasti Nalle Puhin maailmaan. Elokuva täytynee mennä katsomaan siis alkuperäisillä äänillä, ei dubattuna. Aurinkoisten ja hunajantuoksuisten biisien seuraksi samanhenkisiä kuvia.

Zooey Deschanel & M. Ward - So Long

Zooey Deschanel & M. Ward  - Winnie The Pooh

Zooey Deschanel and M. Ward of She & Him are playing a few songs in the new Winnie 
The Pooh movie! Zooey's voice is just perfect for Winnie's world, the songs are so good.

Mona Lisa Smile

Yksi suosikkielokuvistani on Mike Newellin ohjaama, naisten asemasta kertova Mona Lisa Smile, joka sijoittuu vuoteen 1953. Toisen maailmansodan aikana naiset kävivät töissä, mutta miesten palattua sodasta naiset palasivat takaisin kotirouviksi.  Perhettä ja perinteitä vaalittiin ja naisen ainoa velvollisuus oli huolehtia miehestään ja lapsistaan. Naiset opiskelivat yliopistossa, mutta koulutusta ei pidetty arvokkaana eikä sen kuulunut johtaa mihinkään. Päämääränä oli avioliitto ja kotiäidin rooli. Hyväksyttäviä ammatteja naisille olivat lähinnä opettaja, sihteeri ja sairaanhoitaja. 

Elokuvassa asenteiltaan edistynyt taidehistorian opettaja Katherine Watson (Julia Roberts) saapuu Wellesleyn yliopistoon aikomuksenaan opettaa maan fiksuimpia naisia ja muuttaa asioita. Hän törmää kuitenkin hyvin konservatiivisiin sääntöihin ja perinteisiin. Yhdenmukaisuutta ylistetään eikä yksilöllisyydelle ja edistyksellisyydelle ole sijaa. Katherine muuttaa samaan taloon puheteitoa, lausuntoa ja ryhtiä opettavan Nancy Abbeyn (Marcia Gay Harden) ja terveydenhoitaja Amanda Armstrongin (Juliet Stevenson) kanssa. Katherinen oppilaiden joukossa ovat ystävykset Elizabeth "Betty" Warren (Kirsten Dunst), Joan Brandwyn (Julia Stiles), Giselle Levy (Maggie Gyllenhaal) ja Connie Baker (Ginnifer Goodwin), jotka eroavat toisistaan suuresti. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, Katherine opettaa tytöt katsomaan asioita uusin silmin ja he puolestaan opettavat jotain Katherinelle. 

                        

                         - It says here that you're pre-law. What law school are you going to go to?

                         - I hadn't really thought about that. After I graduate, I plan on getting married. 
                         - And then?
                         - And then... I'll be married.  

While our mothers were called to workforce for Lady Liberty. It is our duty- nay, obligation to 

reclaim our place in the home, bearing the children that will carry our traditions into the future. 

One must pause to consider why Miss Katherine Watson, instructor in the art history department 

has decided to declare war on the holy sacrament of marriage. Her subversive and political 

teachings encourage our Wellesley girls to reject the roles they were born to fill.

                         

Mona Lisa Smile on hieno elokuva naisten oikeuksista ja valinnanvapaudesta. Oman valinnan tekeminen on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on kunnioittaa toisten valintoja, vaikka ne eroaisivat täysin omistasi. Mona Lisa Smile on naisten elokuva, vaikka toki miespuolisiakin henkilöitä elokuvasta löytyy (Dominic West, John Slattery, Topher Grace, Jordan Bridges). Tori Amos tekee pienen roolin elokuvassa häälaulajana. Ja kukapa olisi parempi valinta naisten oikeuksista kertovaan elokuvaan kuin Tori Amos. Trailerin sijasta linkitin tähän loppuun pätkän Torin esiintymisestä elokuvassa (ei sisällä mitään suurempia spoilereita). Trailerin näkee halutessaan täältä.

Mona Lisa Smile is a great movie about a woman's right to choose. It's set in the year of 1953 when a woman's only obligation was to take care of her husband and children. You could go to college but your education wasn't important. What was important was finding a man. In the movie Katherine Watson (played by Julia Roberts) comes to Wellesley to teach the brightest women in the country and change things. She has to battle the very strict and conservative rules and traditions of the establishment, of the society. Among her students are a group of friends very different from each other (Julia Stiles, Kirsten Dunst, Ginnifer Goodwin, Maggie Gyllenhaal). Instead of a trailer I put a clip from the movie where Tori Amos sings (no spoilers). I couldn't think of a better woman for that little role.

The Assassination Of Jesse James By The Coward Robert Ford

Andrew Dominicin ohjaama The Assassination Of Jesse James By The Coward Robert Ford on draamawestern Jesse Jamesin salamurhasta. 1800-luvun lopulla ryöstömurhaaja Jesse James on tunnettu joka puolella Amerikkaa ja etsintäkuulutettu useassa osavaltiossa. Jamesin veljekset Frank (Sam Shepard) ja Jesse (Brad Pitt) ovat tehneet kymmeniä ryöstöjä, mutta suurin osa vanhasta jengistä on joko vankilassa tai mullan alla.  Uutta verta siis kaivataan ja jengiin värvätään junaryöstöä varten Wood Hiten (Jeremy Renner), Ed Millerin (Garret Dillahunt) ja Dick Liddillin (Paul Schneider) lisäksi veljekset Charley (Sam Rockwell) ja Robert Ford (Casey Affleck). Muiden väheksymä 19-vuotias Robert on ihannoinut Jesse Jamesia pienestä pitäen ja on aluksi onnensa kukkuloilla päästyään mukaan Jamesin jengiin. Robertin syvä kunnioitus ja ihailu Jessea kohtaan muuttuvat kuitenkin joksikin muuksi ja tämä ajautuu epätoivoiseen tekoon.

(kuvat: jessejamesmovie, rottentomatoes)

The Assassination on Jesse James on hidastempoienen elokuva, jonka onnistuminen lepää lähinnä kahden miehen, Brad Pittin ja Casey Affleckin, roolisuoritusten harteilla. Näyttelijäsuorituksissa ei olekaan mitään moittimista, sillä molemmat tekevät hyvin vakuuttavaa työtä. The Assassination of Jesse James on hieno elokuva ja kuvaus on erittäin kaunista, valolla ja varjoilla leikitään taitavasti. Naiset eivät ole elokuvassa suuressa roolissa. Jessen vaimona Zee Jamesina nähdään Mary-Louise Parker ja Robertin mielitiettynä Dorothy Evansina Zooey Deschanel. Odotin koko elokuvan ajan Zooey Deschanelia, jonka tiesin esiintyvän elokuvassa. Odotus palkittiin vasta elokuvan loppumetreillä, parin minuutin pituisella pätkällä. Minusta elokuva oli hieman liian pitkä ja huomasin muutaman kerran jopa tylsistyväni. Pienestä tylsistymisestä huolimatta ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva.

Musiikki oli hyvin kaunista, sen tiesinkin. Se tuo elokuvaan aivan upean surumielisen syvyyden. Olen kuunnellut Nick Caven & Warren Ellisin elokuvaan säveltämää soundtrackia monet kerrat, mutta vasta nyt katsoin itse elokuvan.