Ei tullut keikatonta viikkoa tästäkään - puolivahingossa tuli eksyttyä Kaisaniemen puistoon Linkin Parkin show'ta katsomaan. Ursula-raukka sairastui ja tarjosi lippujaan pois, joten minä & Lauri tartuimme haasteeseen ja lähdimme tsekkaamaan bändiä, joka on jaksanut musiikkityylin muutoksista huolimatta pysyä pinnalla jo melkoisen monta vuotta.
Oma Linkin Park -tykkäykseni tosin rajoittuu pääasiassa Hybrid Theory -debyyttiin. Nu-metalin aallonharjalla matkustanut levy oli juuri täydellistä kitaramätön, räpin ja puhtaan laulun sekoitusta, joka upposi 17-vuotiaan sielun syvyyksiin. Toisaalta kakkoslevy ei sitten jaksanutkaan enää kiinnostaa (vaikka jostain syystä osasin silti Numbin sanat), kolmatta on tullut luukutettua jonkun verran. Uusin A Thousand Suns ei ole ollut kuuntelussa, vaikka toisaalta se hieman elektronisemmalla otteellaan kiinnostaakin. 2000-luvun lopun tuotannon tietämykseni kohdistuu siis pääasiassa sinkkubiiseihin, joista Shadow of the Day on kauneimpia. Se ei silti estänyt keikasta nauttimista.
Suomen valoisassa kesässä on aina ongelmana screenien, valojen ja muiden visualisointien näkymättömyys. Niinpä Linkin Parkinkin show'sta osa tuntui menevän täysin hukkaan, mutta toisaalta pääasia eli musiikki toimi ja soundit olivat ainakin takana olijoille kohdallaan. Setti itsessään oli yllättävän kevyen kuuloinen. Raskaat kitarat loistivat poissaolollaan ja välillä mentiin todella kummallisen oloisille vesille, mutta toisaalta vaihtelevuus on positiivista sekin. Vaikka kyllähän ainakin osa jengistä odotti vain niitä tiettyjä biisejä. Eturiveissä tuntui tunnelma olevan intensiivinen ja eritoten heitä kiiteltiinkin meiningistä. Itselle parhaiten toimivat ehdottomasti Hybrid Theoryn vedot (plus Shadow of the Day), viimeisenä kuultu One Step Closer oli kyllä aika pirun kova! Ja vaikka Chester Benningtonin ääntä kuunteleekin mielellään, täytyy sanoa, että kyllä herra on edelleen lähes yhtä kuuma kuin silloin teininäkin. Buah.
