Provinssirock aloitti festarikesän vähän vaisusti. Provinssirockin
kävijämäärä oli tänä vuonna reilusti alheisempi kuin aiempina vuosina,
ja se todellakin näkyi, erityisesti sunnuntaina. Minusta tuntui lähes koko festareiden ajan, että
ei vain lähtenyt kunnolla käyntiin. Syy oli luultavimmin vähäisessä
ihmismäärässä, kovin sateisessa säässä ja siinä, että melkein koko ajan oli väsynyt ja nuutunut olo. Vanha ei jaksa enää.
Edetkäämme nyt viikonlopun keikkojen tarkasteluun kronologisessa järjestyksessä. Omalta osaltani festarit aloitti French Films, jonka jälkeen katsottiin ystävän kanssa hetken Von Hertzen Brothersin keikkaa. Sitten oli vuorossa tanskalainen Mew, jota en ole kuunnellut ikuisuuksiin. Keikan alku kovin vaisu, mutta lähti parin biisin jälkeen kunnolla vauhtiin. Huippuhetkiiä olivat tietenkin omat lempparit Apocalypso, Special, Snow Brigade, 156 & ihana ihana Comforting Sounds.
Matti Airaksisen Parasta Ennen -disco jaksoi tanssittaa hetkisen. Muutamia hyviä vanhoja biisejä tuli, mutta oikeasti puuttui ne kaikki parhaat! Wtf Matti?! Ystävän pyynnöstä jäimme tanssimaan pidemmäksi aikaa kuin olin suunnitellut, sillä jaksoimme toivoa, että vielä tulee jotain oikein hyvää. No ei tullut, joten vihdoin Eva & Manu kutsui. Keikka oli yhtä tasaisen hyvä kuin bändin aiemmatkin, joilla olen ollut. Hieman se jäi kesken, sillä siinä vaiheessa kun kuulimme että Blur soitti Girls and Boysia, tuli kiire.
Perjantain lopuksi päälavalle siis kipusi sellainen pieni ja tuntematon bändi kuin Blur. Juoksimme tosiaan täysiä ja ehdimme juuri kuulla noin puolet mahtavasta biisistä nimeltä Girls & Boys. Sitä seurasivat tottakai suosikit Parklife, Beetlebum, Coffee & TV, Out of Time ja viimeisenä soitettu Song 2, joka sai riehaantumaan täysin. Kotiin kävellessä vettä satoi kaatamalla eikä minulla tietenkään ollut minkäänlaista sateensuojaa..
Lauantaina soittanut Antero Lindgren heitti yllättäen viikonlopun kokonaisuudessaan parhaan keikan. Herra hurmasi Rumba-teltan yleisön totaalisesti. Missasin keikan
alusta muutaman biisin, mutta ehdin paikalle juuri parahiksi kuulemaan
suosikkini Darksiden. Lindgren oli aivan häkeltynyt yleisön
vastaanotosta, mikä nosti itselle hymyn huulille. Parasta keikoissa ei
ole täydellisesti soittaminen ja laulaminen ja tarkoin harkitut
välispiikit vaan häkellyksestä kesken jäävät lauseet, muutama unohdettu
biisinsana ja artistin silminnähtävä onnellisuus.
Yksi festariviikonlopun kohokohdista oli täpötäydelle Rumba-teltalle stand-up keikan heittänyt Heli Sutela. Niistä miespuolisista koomikoista emme oikein jaksaneet välittää. Seuraava nähty keikka oli vasta tuntien päästä (vanha kävi välillä kotona hieman nesteyttämässä itseään) Saarilavalla. En ole koskaan mitenkään suuresti tykännyt Disco Ensemblesta, mutta yksi bändin biisi on superrakkaus. Kyseinen biisi on Beacon ja voi sitä riemunkiljahdusta, kun se soitettiin keikalla. Disco Ensemblen keikka jäi itselle illan viimeiseksi.
Sunnuntai alkoi Pertti Kurikan Nimipäivillä, jonka jälkeen oli vuorossa päälavalla sateessa soittanut White Lies. Lavan edusta oli hyvin väljä eikä jengi ollut mielestäni kunnolla mukana. Siksi kai en itsekään oikein päässyt fiilikseen. Jos tätä vertaa parin vuoden takaiseen livevetoon Lontoossa, niin.. no niitä ei edes kannata verrata, sen verran eri sfääreistä puhutaan. Solisti jaksoi Seinäjoella silti hymyillä läpi keikan. Muutama uusi biisikin kuultiin ja hyvältähän ne kuulostivat.
Sunnuntain viimeisimpien joukossa soittanut Glasvegas soitti valitettavan puolityhjälle teltalle. Vaihdoin paikkaa varmaan tsiljoona kertaa keikan aikana, jotta olisin kuullut paremmin. Lempparit Geraldidne, It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry, Daddy's Gone, Go Square Go ja The World is Yours. soitettiin, mutta jäin kovasti kaipaamaan Shine Like Starsia ja uusinta sinkkua I'd Rather Be Dead. Glasvegas on kyllä nähtävä uudestaan, jossain paremmissa puitteissa!
Provinssirock started this festival summer for me but it was quite bland. I'm sorry, I'm just too lazy now to translate. Above you can see the bands I saw there.
