Don Johnson Big Band - Nightman

Tänään ihanat Johnsonit Rytmiksellä!

Today the lovely Johnsons at Rytmikorjaamo!

Don Johnson Big Band - Fiesta

Meinasin jo luovuttaa Don Johnson Big Bandin uusimman Fiesta levyn kanssa, mutta onneksi kuuntelin kaiken loppuun asti. Levyn ensimmäinen pirteä biisi ei kolahda lainkaan, eivätkä seuraavat neljäkään innosta. Kuudes biisi The Light sen sijaan yllättää ja ihastuttaa totaalisesti tummilla sävyillään. Biisistä tekee vielä paremman siinä fiittaava kaunisääninen Emma Salokoski. Seuraava biisi Walking With the Dead jatkaa samalla ihastuttavan synkällä linjalla. Same Bluen myötä hypätään synkistelystä herkempään tunnelmointiin, jota tarjoilee biisissä fiittaava Selja Sini ukelelensa kanssa. Tämäkin kuulostaa varsin hyvältä. Seuraavat pari biisiä taas eivät sykähdytä mitenkään erikoisesti, mutta instrumentaali Midnight Hour toimii. Sitten päästäänkin levyn lopettavaan, aivan täy-del-li-seen biisiin nimeltä Cities, jolla fiittaavat Eva & Manu. Se on ehdottomasti levyn paras biisi ja ampaisee kirkkaasti henkilökohtaiseen Djbb -top kolmoseeni. Cities haastaa jopa Nightmanin, biisin, joka on pitänyt ykköspaikkaa jo vuosia. Koska rakastuin tämän uuden levyn synkempiin biiseihin heti, täytynee antaa niille pirteimmillekin biiseille vielä uusi mahdollisuus.

I almost gave up on Don Johnson Big Band's new album "Fiesta" but fortunately listened to the whole album. The first, perky track doesn't interest me at all or the next four for that matter. But the sixth track "The Light" really surprises and enchantes with it's dark tones. The song is made even better by the fact that Emma Salokoski features in it. "Walking With the Dead" continues with those lovely dark tones and also wins me over. "Same Blue" is more delicate and sweet as it has Selja Sini with her ukulele in it. It sounds really good too. The next two tracks don't really thrill me, but the instrumental "Midnight Hour" works. The last track on the album called "Cities", which also features Eva & Manu in it, is absolute perfection! It's most definetely the best one of the album and goes straight to my top three  Djbb-songs. "Cities" actually challenges "Nightman", a song that has held the number one spot for years. Because I immediately fell in love with the darker tracks on the album I'll  have to give another chance to the faster and livelier ones. 

Finding Pearls At The Bottom Of The Sea

Day 06 - A song that reminds you of a certain event: Don Johnson Big Band - Island Girl

Best Of

Ystäväni halusi minun tekevän jutun parhaista musiikkivideoista. Ajattelin rajata listan noin kymmeneen videoon, sillä muuten jutusta tulisi aivan liian pitkä. Toinen rajoitus oli, että vain yksi musiikkivideo samalta artistilta. Osaa lempivideoistani ei kuitenkaan löytynyt YouTubesta, ja jos löytyikin niin vastassa olivat kaksi inhoamaani sanaa: embedding disabled. Tämä teki karsinnan kuitenkin helpommaksi, sillä tällä listalla ovat vain sellaiset videot, jotka YouTubesta sai tähän suoraan (vaikka eipä se embedding disabled linkittämistä estänyt, köh). Lista ei siis todellakaan ole kattava ja siitä puuttuu monia mielettömän hienoja musiikkivideoita (esimerkiksi yksi lyömätön pari: Michel Gondry ja Björk).

Sigur Rós – Vidrar Vel Til Loftarasa

Kaunis ja surullinen video. Sigur Rósin musiikkivideot ovat ihan oma lukunsa ja kandidaatteja tälle listalle olisikin siis löytynyt vaikka millä mitalla. Esimerkiksi Hoppipollan veikeä video saa suun hymyyn joka kerta.

Silverchair – Emotion Sickness

Maailman paras biisi. Olen ollut tätä mieltä jo kymmenen vuotta. Muita kandidaatteja näiltä rakkailta aussirokkareilta olisivat olleet If You Keep Losing Sleep, Ana’s Song ja Across The Night.

Röyksopp - What Else Is There?

Ehdottomasti parasta Röyksoppia ja yksi parhaista tanssibiiseistä ikinä. Karin Dreijer Anderssonin ylimaallisen ihana ääni ja tummasävyinen video. Karin on muuten tänä vuonna julkaissut loistavan soololevyn, joka kulkee Fever Rayn nimellä (musavideot ovat myös loistavia!).

Coldplay – Viva La Vida

Bändin poikien oma versio tämän loistavan biisin videosta on mielestäni nerokas ja tsiljoona kertaa parempi kuin biisin virallinen video. Muita kandidaatteja Coldplaylta olisivat olleet Don’t Panic, The Scientist, Talk ja Strawberry Swing.

Hjaltalin – Traffic Music

Hermann Karlssonin animoima loistava video.

Steven Wilson – Harmony Korine

Steven Wilson, mies Porcupine Treen, Blackfieldin ja No-Manin takana, on nero. Epäilen, että se mies ei nuku koskaan vaan tekee töitä kellon ympäri. Musiikin lisäksi tietenkin videon visuaalinen ilme miellyttää suunnattomasti. Tämän videon, kuten monen muunkin Wilsonin tekeleen, visuaalisesta ilmeestä vastaa tanskalainen taiteilija Lasse Hoile. 

Vast - Pretty When You Cry

Tämä on pelottava ja sairas, mutta hieno video. Varoitettakoon, että ei heikkohermoisille.

Nine Inch Nails – Closer

Eihän tämä olisi lista eikä mikään ilman Trent Reznorin Closeria.

Neverending White Lights feat. Melissa Auf der Maur – The World Is Darker

Verenpunaista synkkyyttä.

Placebo - Song To Say Goodbye

Surullinen video. Tuo pikkupoika särkee sydämen. Placebolta olisi ollut myös muuta valinnanvaraa: Taste in men, Twenty Years, Special Needs, Pure Morning.

Myös kaksi suomalaista musiikkivideota ansaitsee paikan tällä listalla:

Don Johnson Big Band – Road

Apulanta – Odotus

Provääns 2009

WARNING! Picture heavy!

HUOM.
Kuvat ovat kaikki itse ottamiani ja siten minun omaisuuttani. Ethän käytä niitä ilman lupaa! Mikäli tarpeesi käyttää jotakin kuvaa jossakin yhteydessä kasvaa liian suureksi, otathan yhteyttä. Maili löytyy sivupalkista. Kiitos!

*

Nyt se on ohi, Provinssirock vuosimallia 2009. VR'n lakon aiheuttaman yöjunamatkailun seurauksena syntynyt kooma ja post gig depression ovat olleet tämän päivän teemoja. Vasta huomenna on paluu töihin, ja onneksi on tiedossa lyhyt viikko, kun juhannus rikkoo kaavaa.

Lähtö oli siis aikaisin perjantaiaamuna. Aikaa oli riittämiin hankkiutua majoitukseen tutulle (minuahan ei leirintäalueelle saa!), laittautua ja hommata itsensä vielä festarialueelle. Vajaata tuntia ennen porttien aukaisua möllötimme ystävän kanssa auringossa. Tässä vaiheessa kurkusta pujahti alas pieni pullonen - normaalisti en harrasta alkoholia festareilla, ja viime viikonloppunakin tämä jäi ainoaksi kerraksi. Haluan nauttia musiikista ja muistaa keikoista jotain jälkeenpäinkin. Lisäksi nestehukka nousee tarpeeksi suureksi ilman sitä edesauttavia aineita.

Koko viikonlopuksi oli luvattu sadetta, mutta onnetar iski, ja saimme niskaamme lähestulkoon vain hellettä. La-su-yönä oli kova ukkonen ja taivaalta satoi ties mitä, mutta autuaana nukuimme tosiaan sisätiloissa. Paitsi että leireily ei ole minua varten, epäilin suuresti vanhan sydämeni kestokykyä muutenkin. Kolme päivää festareilla on melkoinen suoritus... Ja siitä selvittiin :) Bloggareista bongasin ainakin Sarakissan ja Nelliinan, mutta kummankaan kanssa ei tullut vaihdettua yhtäkään sanaa, harmi. (Sarakissa, mikäli luet tätä, taisit huomata minut Rubikin keikan aikana, kun kävelitte pois teltasta? Mulla meni vähän ohi ja tajusin asian vasta jälkikäteen!)

Näillä mentiin. Paras paikka suoraan päälavan keskeltä - kyllä, hieman kauempaa lavasta, mutta a) tästä näki koko show'n, b) sai loistavia kuvia vaikka onkin alle 160cm pitkä, ja c) erinäiset örveltäjät, etenkään Nelliinan mainitsemat alastomat korstot, eivät hyppineet päälle. Paikka todettiin mainioksi jo viime vuonna Foo Fightersia pogotessa. Naama sen sijaan ei ollut ihan mainioimmasta päästä, vaan näytti melkoisen ryytyneeltä. Onneksi arskat pelastaa.

Näin Von Hertzen Brothersit livenä ensimmäistä kertaa. Onneksi soittivat päälavalla, sillä etukäteen harmittelin jo niiden näkemättömyyttä, kun kuitenkin tarkoitus oli odottaa Placeboa koko aika päälavan edessä. Progeen päin taipuva bändi ei pettänyt, joskin toimii mielestäni paremmin kuitenkin levyllä. Johtuen ehkä siitä, etten ole niin intensiivinen fani. Monen tunnin odotus sitten lopulta palkittiin ja ykkösrakkausbändin intro pärähti käyntiin...












Placebo. Tähän ei vaan löydä sanoja. Vaikka keikka oli allekirjoittaneelle kolmas, veti se silti niin täysillä mukana, yhtä lailla kuin ensimmäisellä kerralla Lontoossa 2006. En uskonut koskaan sanovani näin, mutta rumpalin vaihdos on tehnyt hyvää bändille (vaikka onkin ikävä vanhaa Steveä). Energisyys ja into puhkui ulos sellaisella voimalla, että parin vuoden takainen Helsingin jäähallin keikka jäi hyvin kirkkaasti kakkoseksi. Settilista oli festarikeikaksi pitkä, 20 biisiä ja vajaat puolitoista tuntia. Toki kaikkia omia lemppareita ei soitettu, mutta avaus Kitty Litterillä ja päätös Taste in Menillä olivat varsin oivallisia valintoja. AH. Ulkomusiikillisista seikoista - Brianin pulisongit olivat pieni järkytys :D Joskin useammalla ihmisellä ne näyttävät huomattavasti pahemmalta, so no harm done. Pitkät hiukset olisivat mielestäni voineet olla auki, ja... Noh. Toivomuksiahan voisi listata kymmeniä, mutta hyvä näin! En valita ;) Paitsi siitä, ettei minua vieläkään kosittu! xD Voisin kyllä jauhaa tästä loputtomiin ja kehua bändin maasta taivaisiin, mutta luulen että ne, jotka tätä lukevat, ovat jo tässä vaiheessa siirtäneet silmänsä johonkin muualle x)


Keikan jälkeen naamasta paljastuivat todelliset smokey eyet, kun kajalit olivat epäilyttävästi levinneet ympäri ämpäri. Placebo-hupparin alta löytyi valko-musta-kultakimalteisella printillä sonnustettu samaisen bändin kiertuepaita, tottakai. Sointui täydellisesti kultaiseen hamoseen ;) Ystävän naama sensuroitu pyynnöstä (vaikka mielestäni siinä ei ollut mitään vikaa).


Lauantai alkoi turvonneilla jaloilla, jotka Don Johnson Big Bandin avustuksella hieman vetreytyivät. En vaivautunut edes kaivamaan kameraa tälle keikalle, sillä bändi on nähty useaan kertaan, eikä päälava toiminut heille hyvänä kuvauspaikkana. Ei toiminut kyllä oikein muutenkaan, sillä ei ollut parhaimmasta päästä koko keikka, ei ollenkaan. DJBB sopii paremmin pienelle klubille, tai miksei isommallekin lavalle, mutta se vaatisi ihanan helleiltapäivän ja suuren, tanssiin taipuvan yleisön. Nyt kello 14 tuntui olevan monelle ylivoimainen aika saapua alueelle.

Yllä oleva kuva on siis Rubikin keikalta, joka yllätti positiivisesti. Useaan otteeseen minulta ollaan kyselty, enkö tosiaan kuuntele Rubikia, Suomen Radioheadia. Täytyy myöntää etten ole saanut aikaseksi tutustua! Vaan nytpä taidan kiireen vilkkaa hankkia levyt jostain ;) Oli sen verran kivaa kuunneltavaa.



X-stage oli koristeltu näyttävästi! Ja sen sisällä parveili jälleen kerran lokkeja. Raukat, kun eivät löytäneet tietä ulos. Ylex'n radiotoimittaja Ile juonsi tällä lavalla. Siinä on kuuma mies.


Emiliana Torrinin ihana ääni kaikui Ylex'n teltassa lempeänä ja kovin islantilaisena. Paikoitellen jopa liian, kun laulutapa muistutti Björkiä enemmän kuin olisin ehkä kaivannut. Mutta ah, niin kaunista.


Jossain välissä pitää syödäkin! Fish 'n' chipsit menossa, nam. Liekö makunautinnosta johtuva typerä virne naamalla, vai vaan sitä tavallista pälli-ilmeisyyttä, mitä yleensäkin.


Lauantain paras veto oli ...noh, VETO :D Tanskalainen elektrorokkia soittava yhtye tanssitti yleisöä yli tunnin ajan, ja voin sanoa, että jos en olisi ollut ulkoreunalla laukkuvahtina, olisin hikoillut noin kymmenen litraa nestettä ulos. Vahtivuoro siis hieman rajoitti tanssimista. Suosittelen kurkistusta esim. Myspaceen!

Keikan jälkeen kiiruhdin vielä katsomaan lopun Opethista. Se on tosiaan nähty jo pariin otteeseen, joten kovasti en jaksanut tällä kertaa panostaa. Åkerfeldtin stereo hook -käsimerkit ehdin kyllä nähdä, haha. Se mies osaa sitten olla hauska.


Sunnuntai lähti käyntiin punahuulin! Harmi ettei silmistä nyt ole tarjolla järkevää kuvaa, toisaalta luultavimmin parempi niin. Päälle piti riuhtoa uusi Placebo-paita, joka on mieletön rakkaus. Olen nimittäin etsinyt valkoista, hienoa bändipaitaa jo jonkin aikaa. Miksi ne on yleensä aina kaikki mustia? Jalassa oli tummansiniset farkkulegginsit. Tämä on muuten viides Placebo-paitani, ai miten niin tykkään siitä bändistä...


Päivän aloitti yksi lempikotimaisistani, Kaskisista kotoisin oleva metalliyhtye Sara. Keikka oli pieni pettymys setin suhteen - se oli todella lyhyt ja sisälsi vain parin uusimman levyn biisejä. Okei, okei, esiintyminen oli aikataulutettu siis sunnuntaiaamuun kello puoli yhteen. Kuinka moni jaksaa siinä vaiheessa innostua pogoilemaan? Puhumattakaan siitä, että pojat olivat varmaan itsekin jonkinmoisessa krapulassa. Onneksi bändi on nähty jo monta kertaa ja tullaan varmasti näkemään vastaisuudessakin, joten sikäli ei harmita.


Uraansa lopetteleva The Crash veti uskomattoman keikan! Olen pitänyt bändistä jo kauan, mutta mihinkään top kymppiin se ei ole koskaan yltänyt Teemun ihanasta falsetista huolimatta. Pojat osaavat kuitenkin joka ikinen kerta ottaa yleisön haltuun, höpötellä mukavia ja laulattaa ihmisiä, muttei kuitenkaan liikaa. Itkuhan siinä tuli, kun bändi esiteltiin periaatteessa viimeistä kertaa. Ihan vihoviimeinen keikka on Ruisrockissa, mutta sinne tällä neidolla ei ole pääsyä.





Kovasti odotettu, brittiläinen ihanuus nimeltään Editors, oli hienoinen pettymys. Vaikka aloitimme katsomisen kaukaa, siirryimme lopulta eturiviin jossa riehuimme ja hypimme olan takaa, jäi fiilis vähän kylmäksi. Keikkaa voisi verrata viime vuotiseen Interpolin Ruisrockin keikkaan - kontakti yleisöön jäi mitättömäksi. Nytkin Tom Smith (oli kuinka sex on legs ihanan äänensä kanssa tahansa) puhua pukahti jopa muutaman kerran thank you, eikä juuri mitään muuta. Todella harmi. Biiseistä toki silti nautti täysillä!




Sunnuntain esiintyjistä pisimmän korren veti ehdottomasti herrasmies nimeltä Nick Cave, The Bad Seeds -yhtyeensä kanssa. Kierolla huumorilla höystetyt välispiikit lämmittivät varmasti kylmemmänkin katsojan mieltä, mikäli murhaballadit ja rokkailut eivät sitä tehneet. Tästä olisi Editorsinkin pitänyt ottaa mallia!

Toivottavasti teilläkin oli kiva Provinssi! Tai jos ei, niin oletkos kenties joillekin muille festareille suuntaamassa tänä kesänä? :)

DJBB

En tiedä mistä tätä räkää riittää, mutta jostain sitä tulee jatkuvasti. Muistutan niistäessäni erehdyttävästi elefanttia. Voi naapuriraukkoja. Toisaalta, joskus pitää antaa takaisin samalla mitalla. Viimeksi eilen heräsin päivänokosilta suomiräppiin - eikö teistäkin musiikki ole hitusen liian kovalla, jos kiviseinien läpi kuulee sanat omalta soittimelta soivan musiikin yli?

Musiikista puheenollen, harmittaa vietävästi että räkäpääni vuoksi täytyy jättää Don Johnson Big Bandin keikka tänään väliin. Jonkun toisen yhtyeen ollessa kyseessä voisin harkita keikkailemista sairaanakin, mutta DJBB laulattaa ja jamittaa niin paljon, ettei paikalla olosta tulisi mitään. Hytkymisen seurauksena ennestään heikko hapensaanti varmaan lakkaisi kokonaan. Enkä kuitenkaan halua kuolla ihan vielä.

Uusia biisejä voi kuitenkin kuunnella kotonakin, esim. MinunAvaruudessani. Vielä muutama päivä sitten kuunneltavissa oli koko uusi levy (joka ilmestyi eilen!! rahanpuutteessa en tosin voi ostaa sitä vielä), mutta nyt enää vain muutamia uusia veisuja. Taattua tavaraa, entiseen verrattuna ehkä rosoisempaa ja mausteisempaa. Ripaus erilaisia kulttuureja ja industrial-henkeä. En kyllä koskaan tule ymmärtämään, paitsi Tommyn maanläheistä ja nöyrää suhtautumista siihen mitä tekee, myöskään hänen kielensä taipumista riimittelemään niin käsittämättömän nopeaa tahtia! Herraa on muuten kiittäminen siitä, että liityin aikoinani Amnesty Internationaliin. Tommyhan on työskennellyt Amnestyn tiedottajana, ja luin erään haastattelun asiasta (muistaakseni Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä), joka oli se viimeinen niitti liittymiseeni.

Uusimman sinkun video on myös varsin viihdyttävä. Mutta tuleeko teillekin tästä mieleen Fatboy Slimin Weapon of Choice?