Gavin Rossdale

Muah, kiitos kommenttien, käsitykseni John Lennonista on nyt korjattu oikeanlaiseksi! Tässähän vallan sivistyy blogin pitämisen ohessa ;) Mutta yksi herra, josta 15 vuotta sitten muodostunut käsitykseni on hyvin, hyvin vaikeasti muutettavissa, huolimatta aviottomasta lapsesta, paljastuneesta vuosien takaisesta miessuhteesta ja parista musiikillisesta oharista, on tämän viikonlopun soundtrackista vastaava Gavin Rossdale.

Teininä oltiin menossa naimisiin milloin kenenkin rokkarin tai kuuman näyttelijän kanssa. Olisin vastannut myöntävästi myös Gavinin kosintaan, mutta valitettavasti toinen yläasteaikainen idolini (silloinen No Doubtin solisti) Gwen Stefani ehti väliin, lucky her. Muutenhan minulla olisi tietenkin ollut mahdollisuuksia ;) Pari tapasi jo vuonna 1995, eli he ovat julkkismittapuulla olleet yhdessä balttiarallaa tuhat vuotta. Perhe on sittemmin kasvanut kahdella pojalla, Kingstonilla ja Zumalla. Suhteensa pari pitää täysin poissa lehdistöstä, ja musiikkiasioitakaan he eivät hoida yhdessä, vaan kummallakin on oma uransa. Bushin hajoamisen jälkeen Gavin teki yhden, metalliin päin suuntautuneen levyn Institute-nimisen poppoon kanssa, sekä soololevyn, jolla kitaroita ei rääkätä samalla tavalla kuin aiemmassa tuotannossa. Myös muutama näyttelijänpesti on tullut tielle (esim. elokuvassa Constantine). Hän on kuitenkin sanonut kaipaavansa bändiympäristöä ja Bush onkin koottu kasaan uudelleen. Everything Always Now'n on määrä ilmestyä ensi syksynä. Sinänsä Distort Yourself (Insitute), Wanderlust (soololevy) ja Bushin uusi sinkku Afterlife ovat ihan meneviä, mutta eivät iske samalla tavalla kuin kymmenen vuoden takaiset tekeleet. Letting The Cables Sleepin tasolle on muutenkin vaikeaa päästä, saavathan jo kappaleen ensisävelet silmäni kostumaan. Uskon silti, että uudeltakin levyltä voi löytyä helmiä perusrockin joukosta.

Tummat rokkarinrentut vetoavat aina, sille ei vaan voi mitään. Mutta kun mukaan yhdistetään raadollisen tunteikas ääni, jota säestävät riipivät kitarat, lähtevät jalat alta. Mies, jonka elämän soundtrackille kuuluu David Bowien Heroes ja joka näyttää viittäkymppiä lähestyvänä harvinaisen hyvältä samuraihenkisessä ponnarissaan, ei vaan voi olla pahasta.

p.s. Tästäkin kollaboraatiosta joku olisi voinut kertoa minulle aiemmin, kun sekä Apocalyptica että Mr. Rossdale ovat tykkäyslistalla. Tokihan biisin olen kuullut monesti, en vain osannut yhdistää palasia!

Shirley Manson

Tyyli-idoleitani miettiessä mieleen ei tullu ketään. En mukaile tyylissäni ketään 'julkkista', ainakaan tietoisesti. Ehkä teinivuosina idoleita oli enemmän myös pukeutumismielessä. Silloin muinaisella 1990-luvulla, ja etenkin sen lopulla, tyyli-idoleitani olivat kaksi lempinaisvokalistia. No Doubtin aikainen Gwen Stefani sekä Garbagen Shirley Manson. Ehkä etenkin ensimmäistä voisi pitää jonkinnäköisenä tyyli-idolina nykyäänkin, ehkä molempia. Mutta enemmän se tyylin ihannoiminen oli kokonaisvaltaista, lauluäänestä pukeutumiseen asti.


Nyt esittelen teille toisen näistä ihastuttavista daameista, Shirley Mansonin :)


Shirley Manson on skottilainen muusikko, ja nyttemmin myös näyttelijä. Pienenä häntä kiusattiin mm. punaisen tukkansa ja suurien, sammakkomaisten (ei minun termini) silmiensä vuoksi. Minusta tämä on käsittämätöntä - Shirleyn silmät ovat mielettömät! Mutta lapsille mikä tahansa erilaisuus riittää kiusaamiseen. Kiusaaminen oli paitsi henkistä, myös fyysistä.

Ennen Garbagea Shirley toimi kaupassa myyjänä ja myös erilaisissa bändeissä. Goobye Mr. MacKenzie levytti 1980-luvulla ja Angelfish 1990-luvun alussa. Angelfishin yhden hitin ansiosta Butch Vig kiinnostui Shirleyn äänestä, ja siitä alkoi Garbagen tarina.

Vaikka Shirley oli Garbagen keulakuva, oli hän myös vahvasti mukana itse musiikin teossa. Se vaan jätettiin turhan usein huomioimatta. Upean lauluäänen lisäksi Shirleyta pidettiin heti alusta alkaen style iconina. Hänen rohkea oma tyylinsä, vaikkakin senaikaisen grunge-tyylin kaltainen, oli kuitenkin muista poikkeava ja täysin hänen omansa.


Shirleyn tavaramerkkejä alusta asti ovat olleet punaiset hiukset, punaiset huulet ja mustat silmät. Tässä kuvassa vielä ihastuttava ysärilook ;)


Garbagen toisen levyn aikaan Shirley näytti tältä. Elettiin vuotta 1998.


Tiukkistyyliä 1990-luvun lopulta/2000-luvun alusta.


Kuka muka väitti, ettei kirkkaanpunainen huulipuna sovi mustan silmämeikin kanssa??


2000-luvulla edetessä Shirley muuttui lyhyttukkaiseksi ja vaaleammaksi.


Garbage hajosi vuonna 2003 väliaikaisesti, ja palasi parin vuoden päästä takaisin musiikkimarkkinoille. Täysblondi tukkalaite taitaa ajoittua circa vuoteen 2005. Henkilökohtaisesti tämä tyyli on minusta kamala. Ei sovi Shirleylle ollenkaan, mutta kaikkea on (ilmeisesti) kokeiltava.


Sitten uutta Shirleyta! Ei uskoisi että tämä nainen on 42-vuotias :)


Tämä kuva on yksi lemppareistani ♥ Huomaa, että Shirley on toiminut myös Calvin Kleinin mallina :) Kuvauksellisuus tulee luonnostaan.

Tällä hetkellä Garbage on tauolla. Kokoelma julkaistiin vuonna 2007, ja tulevaisuudesta ei ole tietoa. Shirleyn huhutaan tekevän sooloalbumia, ja hän on myös saanut roolin Terminator: The Sarah Connor Chronicles -sarjasta. Hän on uransa varrella panostanut myös hyväntekeväisyyteen ja mainostanut mm. M.A.C. AIDS Fundin, Waverley Caren (HIV) ja PETAn kasvoina.

Vaikka Shirley Mansonin tyyli ei muutamia poikkeuksia lukuunottamatta sopisi minulle itselleni lainkaan, voi sieltä - kuten muodista yleensäkin - poimia pieniä asioita. Vääntää ja kääntää ja muokata niistä itselle sopivia. Siitä huolimatta ihailen kyseistä naista suunnattomasti :)


Loppuun vielä pakko laittaa Garbagen Only happy when it rains -video. Tätä tuli luukutettua teininä paljon, ja haaveiltua Shirleyn ihanaisesta kirkkaansinisestä (senaikainen lempiväri) kotelomekosta :)