Anatheman tulo Tavastialle kutkutti ensikuulemalta lähtien, mutta vasta maailman upeimpiin naislaulajiin kuuluvan Anneke van Giersbergenin lämppäriksi tulo vakuutti minut lipun ostoon asti. Valitettavasti maailma taisi olla vastahankaan, kun ystäväni sairastui sen verran pahasti, ettei päässyt toisesta kaupungista matkustamaan keikkaseurakseni. Sain onneksi toisen lipun myytyä ja itse keikka sujui hyvin yksikseenkin - artistien välillä oli aika vähän odottelua (mikä on se inhottavin osio yksin keikoilla ollessa) ja pienestä flunssasta huolimatta jaksoin oikein hyvin. Ei nimittäin ollut mikään ihan lyhyt setti pääesiintyjällä!
Saavuin Suomen kuuluisimmalle keikkaklubille vain vähän ennen Anneken esiintymisvuoroa. Nainen aloitti laulamalla pianon ääressä, jonka kaunosävelistä huolimatta olin hidas lämpeämään. Siirryttyään akustisen kitaran varteen ilmoille kajahti Beautiful One, ja viimeistään siinä vaiheessa olin myyty. Ujon itseironiset välispiikit hykerryttivät ja yleisö otti muutenkin entisen The Gathering -vokalistin sydämellisesti vastaan. Itse olen nähnyt leidin kerran aiemmin livenä, mutta aurinkoinen Qstockin keikka kera bändin luo hieman erilaisen tunnelman, kuin yksin soitettu hämärä klubikeikka. Loppua kohti mentäessä Anneke varoitti pienestä yllätyksestä - lisäksi pieni sekoaminen sanoissa paljasti ainakin minulle heti, mitä oli luvassa, vaikken sitä oikeastaan uskaltanutkaan toivoa... Nimittäin Anatheman kitaristi Danny Cavanagh saapui lavalle ja yhdessä kaksi upeaa artistia esitti yhden maailmankaikkeuden upeimmista kappaleista, Damien Ricen The Blower's Daughterin, joka on kuultu parivaljakon esittämänä ympäri maailmaa. Sen kuuleminen livenä oli kuitenkin jotain sanoinkuvailematonta. Lävitseni kulkevat kylmät väreet eivät olleet mitään verrattuna siihen tärinään, kasvoilla olevaan virneeseen ja kosteisiin silmiin, mitä esitys aiheutti. Kä-sit-tä-mä-tön-tä ♥
(Video Brasiliasta, kesä 2010. Jestas mitä kylmät väreet nytkin, etenkin kohdassa 03:15!)
Koska Blower's Daughterin jälkeen on vaikea vetää yhtään mitään alittamatta esitystä totaalisesti, enkä varsinaisesti olisi ehkä pelkkää Anathemaa ilman Annekea lähtenyt edes katsomaan, eivät odotukseni olleet ihan hirveän korkealla. Liverpoolilaisbändi kuitenkin aloitti vahvasti uusimman levyn aloitusbiisillä ja lempparini Everything sekä Closer kuultiin heti ensimmäisten joukossa (ja lopussa upeuksia tuli lisää). Vincent Cavanagh keskittyi lauluosuuksiin suurella intensiteetillä aiheuttaen paljon Robert Smith -viboja, muutenkin kuin pörröisen tukan osalta. Lee Douglasin laulussa sen sijaan olisi ollut parantamisen varaa - pieni alavire häiritsi ainakin allekirjoittanutta (tosin sama on huomattavissa levyilläkin, lienee siis osa neidin lauluääntä ja -tyyliä). Joka tapauksessa odotusten ylittyessä rajusti hihkuin ilosta! Ja taisinkin olla ainoa, sillä kuten Danny sanoi, suomalaiset ovat ns. hyvää yleisöä: kuuntelevat kiltisti hiljaa paikallaan, keskittyvät. Suosionosoitukset heti biisien loputtua olivat kuitenkin raivoisat. Suomalaiseen mentaliteettiin ei vain kuulu riemun toitottaminen kesken tunnelmallisten keikkojen (ja hyvä tietysti niin, ettei fiilis rikkoonnu - riehuntakeikat ovat sitten asia erikseen).
Thin Air
Summernight Horizon
Dreaming Light
Everything
Balance
Closer
A Natural Disaster
Angels Walk Among Us
Presence
A Simple Mistake
Deep
Pittless
Forgotten Hope
Destiny Is Dead
Shroud of False
Lost Control
Destiny
Empty
Panic
Temporary Peace
Flying
Get Off, Get Out
Universal
Hindsight (?)
----
Are You There? (Danny, acoustic)
Parisienne Moonlight
One Last Goodbye
Fragile Dreams
Kun alussa kerrottiin, että 28 biisin setistä on nyt soitettu kuusi, luulin kuolevani. 'I think this is our longest set ever'. Ajattelin, etten mitenkään kestä noin montaa kappaletta hapettomassa tilassa pieni lämpö päällä. Setin keskivaiheen synkemmät, rajummat ja jostain syystä ei niin kiinnostavat ohjelmanumerot veivät minut siis tiskin ja vesilasin kautta taaemmas, jossa ihmiset tuntuivat keskittyvän enimmäkseen puhumaan ja haisemaan pahalta. Minor setback. Pääsin kuitenkin uudelleen mukaan tunnelmaan keskittymällä rajusti ja hivuttautumalla eteenpäin. Kahdelta ensimmäiseltä doom metal -levyltä ei taidettu kuulla yhtäkään vetoa. Alkupään levyt eivät kyllä kiinnostakaan minua pätkän vertaa, enkä voi muutenkaan sanoa tuntevani Anatheman tuotantoa pohjamutia myöten. Kyseessä on yksi niistä bändeistä, josta en oikeastaan jaksa ottaa sen enempää selvää, mutta jonka musiikkia tykkään kuunnella nimenomaan taustalla, tunnelman vuoksi.
Uskomatonta kyllä, jaksoin ne kaikki 28 kappaletta eli yli kaksi tuntia plus lämppärit. Jälkifiilis oli kaiken kaikkiaan loistava. Jos Annekea ei olisi ollut ja olisin sen vuoksi jättänyt Anatheman väliin, olisin menettänyt jotain todella hienoa. Tämän syksyn kiertuehan aloitettiin Suomesta. Neljästä kaupungista Helsingin keikka oli pisin ja loppuunmyyty. Bändin poistuessa lavalta yleisö taputti ja huusi huutamistaan Dannyn käsien tahtiin. Bileistä on syytä poistua kun ne ovat parhaimmillaan, joten tässä vaiheessa suuntasin kohti ratikkaa ja aamuista aikaista herätystä. Ja jäin odottamaan seuraavaa kokemusta Anatheman kanssa.
*
Muutama sananen myös viime perjantaisesta Blonde Redheadin keikasta on paikallaan. Virgin Oilin parvi oli tähystyspaikkani, olo oli järkyttävän väsynyt viikon jäljiltä ja flunssaa pukkasi päälle. Ainoa keino pysyä hereillä oli tanssia kokoajan - sinänsä hyvä idea muutenkin, sillä istuen en olisi nähnyt pätkän vertaa. Tunnelma ei siis ehkä ollut ihan katossaan, mutta bändi oli juuri niin häkellyttävän suloinen kuin voi kuvitella! Monet biisit toimivat rosoisina livevetoina paremmin kuin levyllä. Tykkäsin, ja toivottavasti näen vielä joskus uudestaan!
Kuvat Caroline Traitler/Anathema.ws. Keikallehan ei taaskaan saanut ottaa kameraa mukaan, vaikka niitä siellä näkyikin, ja vielä salaman kanssa käytettynä... Argh. Seuraavassa puhelimessani tulee sitten olemaan huippuhyvä kamera, juuri päätin. Kännyköiden käyttöä keikalla ei nimittäin ainakaan kielletä. Settilista setlist.fm'stä, jos huomaatte virheitä niin olkaa hyvä ja korjatkaa!
