JUNE// Ja sen Ryan Adams pari kuukautta sitten Lontoossa tekikin - koko lähes kaksituntinen keikka meni kyynelsilmin, välillä enemmän, välillä vähemmän. Mies ja akustinen kitara -balladit harvemmin menevätkään vikaan, mutta kun paikkana on tunnemallinen Palladium-teatteri ja kitaran kanssa sointuva ääni sellainen kuin Adamsilla, ei samaan euforiaan voi sanoa kovinkaan monen yltävän.
Itkettämisestä huolimatta konsertti sisälsi myös paljon naurua. Ryan on nimittäin hauska mies! Läppää heitettiin ainakin täysin omiaan tekevistä kitaroista, lasereita ampuvasta kissasta ja herran sävellysten surullisuudesta. Yksi iloinenkin biisi joukkoon tosin mahtui - Turn your frowns upside down for three fucking minutes!
Oh My Sweet Carolina
Ashes & Fire
If I Am A Stranger
Dirty Rain
My Winding Wheel
The Rescue Blues
Please Do Not Let Me Go
Do I Wait
Firecracker
Everybody Knows
Sweet Lil' Gal (23rd/1st)
Why Do They Leave?
Invisible Riverside
English Girls Approximately
Chains Of Love
16 Days
Mr. Cat
New York, New York
Let It Ride
Lucky Now
Jacksonville Skyline
Come Pick Me Up
---- Mother
Kuvauskiellosta johtuen kännykkäotokset ovat lähinnä tyhjästä lavasta. Mutta ketäpä valokuvaus olisi kiinnostanutkaan, kun tarjolla oli niin tajutonta tunnelmaa. ♥
Also a couple of months ago at London Palladium: Ryan Adams. PERFECTION. A man with a haunty yet crystallized voice with either an acoustic guitar (which seemed to act a bit tricky that night) or a piano, funny jokes, and those absolutely beautiful songs. Both of us cried through the whole 2-hour-gig! Pictures weren't allowed, but who cares. Music is the only thing that matters.
ALICE// Tuo ihana toinen osapuoli sanoi jo kaiken, mitä itsekin olin aikonut. Paitsi kovasti toivoin, että herra olisi soittanut kaksi parhaintaan nimeltä Sylvia Plath ja Wonderwall (cover). Kaikkea ei voi saada, ja keikka kyllä reippaasti ylitti kaikki ne melko vähäiset odotukset, joita minulla oli!
Tiedetään, näissä reportaaseissa on hieman kestänyt... Mutta vihdoin palataan pari kuukautta taaksepäin!
JUNE// Oijoi. Se tunne, kun istuu ihan rauhassa elokuvasalin toisessa rivissä, odottaen Placebon Coming Up For Air -dokumentin ensimmäistä valkokangasnäytöstä Sundance London -festivaaleilla ja huomaa, että bändi kävelee takanasi ja istahtaa muutaman penkkirivin päähän... Voin kertoa, että dokkariin keskittyminen on siinä vaiheessa pikkuisen hakusessa! Huhh. Näytännön jälkeen bändi sekä ohjaaja istahtivat tuoleihin yleisön eteen ja vastaanottivat ryöpyn kysymyksiä. Aika tietysti loppui kesken, enkä itse päässyt kysymään mitään (mitäs nostin paniikiltani käteni ylös vasta loppuvaiheessa - puhumattakaan siitä, että tosiasiassa olisin sitten saanut sanaakaan suustani), mutta oli mahtavaa nähdä bändi hyväntuulisena ja muussakin kontekstissa kuin konserttisalin lavalla. Näin jälkeenpäin kaikki tuntuu silti unelta - kuin olisi katsonut koko tapahtumaa tv-ruudulta.
Screeningin jälkeen teatterin viereinen keikkapaikka IndigO2 täyttyi useasta eri maasta tulleista faneista. Setti alkoi vahvasti rokaten, eikä meininki hiljentynyt missään vaiheessa. Välillä puristuksessa ei meinannut saada happea, välillä sai kyynärpäästä päähän ja tappelupukareitakin löytyi vähän liiankin läheltä meikäläistä, joskin Brian heidät onnistui loistavasti selättämään. Alkuperäisistä toiveistani huolimatta en osannut jäädä kaipaamaan setistä puuttuvia biisejä, sillä kaikki ne mitä soitettiin, veivät niin täysillä mukaansa. Without You I'm Nothing, Special Needs, Post Blue, Blind... Rakkaasta musiikista huolimatta parasta oli bändin iloisuus. En ole ainoallakaan Placebo-keikalla kuullut näin paljoa välispiikkejä tai nähnyt yhtä paljon hymynväreitä Brianin kasvoilla - herra vokalistia kun ei varsinaisesti tunneta leveästi hymyilevästä lavaolemuksestaan.
For What It's Worth
Ashtray Heart
Battle For The Sun
Soulmates
Every You Every Me
Special Needs
Breathe Underwater
Without You I'm Nothing
Black-Eyed
Meds
Bright Lights
Teenage Angst
Special K
Song To Say Goodbye
The Bitter End
----
Running Up That Hill
Post Blue
Blind
Infra-Red
Taste In Men
Uutta matskua pitäisi olla tulossa tämän vuoden puolella, enkä malttaisi odottaa! Myöskin syyskuinen jäähallin keikka siintelee kalenterissa, joten liveäkin tulee muutaman kuukauden sisällä vielä koettua uudestaan. Ei vaan riitä sanoja siihen, miten paljon tätä bändiä rakastan. :)
I know this post has taken ages to get out in the air, and I don't know if I have anything smart to say... I love Placebo so much there are no words to describe. Their documentary screening and Q&A at Sundance festival in London a couple of months ago seems surreal, like I've watched some youtube video (see above) instead of actually being there. And the gig was also almost perfect - of course I didn't get to hear all the songs I wanted to, but the guys were so cheerful and the music worked so well, that it didn't matter. Not even the fact that some idiots got around starting a fight right next to me couldn't bring the mood down (especially when Brian had a go at them, haha). There's supposed to be some new tunes out later this year, can't wait! Also a second Placebo gig for me is coming up in September. :)
ALICE// Taas tuo teki sen, sanoi jo kaiken oleellisen so I have nothing to add.
Manic Street Preachersin viimeinen keikka ennen pientä
taukoa oli massiivinen, ja yhtälailla massiivinen on raporttikin. Beware!
Herään lauantaina 17. joulukuuta Queenswayn kupeessa olevasta hostellista parinkymmenen
minuutin päiväunilta. Olo on uupunut, mutta vedän mustat kajalit ja glitterit
silmiini ennätysajassa, totean, että hiukset ovat mitä ovat ja tarkistan
sadannen kerran, että sähköposti lippujen hakemista varten on pakattu
käsilaukkuun. Punat huuliin ja menoksi. Metroa pitää vaihtaa Bond Streetillä,
on vaikea pysyä aloillaan kun jännitys pistää jalat vipattamaan.
North Greenwichin O2 on hillitön kompleksi, jossa on useampi
esiintymistila, elokuvateatteri ja säkillinen baareja ja ravintoloita. Itse O2
Arena vetää 20 000 henkeä. Katos suojelee sateelta tuubiasemalta paikan
päälle käveltäessä - agendassa on lippujen haku box officesta, puikahtaminen sisälle
ja pitkän jonon perälle varsinaiseen halliin päästäkseen. Turvatarkastus, ranneke,
muiden fanien glittereiden, höyhenpuuhkien ja leoparditakkien kadehtimista ihastelemista.
Ja sitten halliin, jossa vastassa odottaa hopeinen esirippu ja Nicky Wiren
tuttuun tapaan puuhkilla koristeltu mikkiständi. Iik!
Aikataulu on tiukka kaikkien 38 kappaleen saattamisesta
loppuun ennen yhtätoista illalla, mutta setti alkaa silti myöhässä. Pian screenit kuitenkin pyörittävät The National
Treasures –videopätkää David Bowien instrumentaalin Speed Of Lifen soidessa
taustalla. Sitten se alkaa. You Stole The Sun From My Heart aloittaa vahvasti – James Dean Bradfield seiloripaidassa, Nicky merkeillä ja teksteillä koristellussa
takissa ja Sean Moore tyylikkäästi mustissa. Heti perään yksi lemppareistani, Love’s
Sweet Exile (Jamesin täydellinen kitarasoolo! You’re my fucking guitar hero!),
jonka jälkeen Motorcycle Emptiness. Juhlaa!!!! Kaivan (työ)puhelimeni laukusta ottaakseni pari hämärää
kuvaa, mutta sitten pitääkin taas jatkaa pomppimista. Tunnen, miten laukussa
nestehukan varalle oleva omena tippuu jonnekin ihmisten jalkoihin. Hetken
päästä hoksaan, että henkilökohtainen puhelimeni on myös kadonnut, samoin
luultavasti muutakin. Shait! Löydän kynän ja shortseista irronneen kultaisen
napin (!) kuin ihmeen kaupalla lattialta myöhemmin (!!), mutta puhelin loistaa
poissaolollaan vilkuiluista huolimatta. Mutta kun lavalla on upea walesilaistrio,
ei yksi kadonnut kännykkä paljoa kiinnosta ja siirränkin kaiken energiani rokkaamiseen.
Taustalla pyörivät musiikki-, artsy- ja livevideot täydentävät,
mutta eivät vie tehoja pois kokonaisuudelta. Lavarekvisiittaan kun kuuluu
puihin ripustettuja keijuvaloja ja glitterillä kuorrutettuja patsaita,
unohtamatta katossa roikkuvaa jättimäistä discopalloa. Pääosassa ovat silti
ehdottomasti rokkarit, jotka ovat pitkästä urasta (ja ikääntymisestä)
huolimatta hurjassa vedossa. Nicky loikkii tapansa mukaan ympäri lavaa, vaihtaa
asua kesken kaiken kuten lupasikin, hajottaa olkapäänsä Revolissa(I should be
doing fucking yoga and pilates like Coldplay) ja näyttää kauniilta kuten aina.
Sean piiloutuu hiljaisena rumpusetin taakse, mutta energia näkyy soitossa. JDB ei jää pomppimisessa pahasti kakkoseksi Wirelle, ja vaikka hänen
äänensä ei ehkä yllä yhtä korkeisiin säveliin kuin nuorempana, kaikuu The Masses
Against The Classesin huuto komeasti areenan seiniä pitkin. Yleisö on
hurmaantunut ja kaiken kaikkiaan soundit ovat yllättävän kohdillaan ottaen
huomioon tilan suuruuden. Lisäksi Bradfieldille pitää antaa täydet pointsit siitä, että hän muistaa kaikkien kappaleiden sanat ulkoa ilman apuja.
Richeya ei tietenkään unohdeta missään vaiheessa – hän on
aina mukana kaikessa mitä bändi tekeekin. Edwardsista kerrotaan useaan
otteeseen sanallisten ja visuaalisten muistojen kautta. Faster omistetaan
herralle sanoilla here's his fucking masterpiece, ja riehun niin paljon kuin kropasta
irti lähtee, vaikka ikuisesti 27-vuotiaaksi jäävän kitaristin muisteleminen luokin
surullisen verhon yleisön ylle. Mammuttimainen setti on jaettu kahtia ja biisit
sekoitettu onneksi muuhun kuin aikajärjestykseen, jolloin yllätyksellisyys
säilyy. Ennen väliaikaa The Everlasting ja If You Tolerate This… saavat
herkistymään toden teolla.
Toinen puolikas alkaa Australialla. On hauskaa, miten pojat
eivät häpeile nostalgiahuuman nostattamista ja dissaavat itsekin muutamia
biisejään (turhaan minusta). Rakastan kyllä jokaista välispiikkiä ja kitarariffiä täysillä –
Tsunami lienee ainoa, johon en keskity yhtä vahvasti kuin muihin (a) bändin
huonoimpia biisejä ja b) siinä vaiheessa sain tiedon, että äiti onnistui
sulkemaan liittymäni, jes). Nicky nähdään nyt minihameessa, hupparissa ja
polvituissa, mutta Jamesey vaihtaa paitaa yhtälailla (NW: Fuck me look at him
making a costume change!). Illan aikana kakkossolisteina lavalla vierailevat Gruff
Rhys (Super Furry Animals) ja Nina Persson (The Cardigans), mutta cameot jäävät ehdottomasti toissijaisiksi, sillä tämä ilta ei ole heidän.
You Stole The Sun From My Heart
Love's Sweet Exile
Motorcycle Emptiness
(It's Not War) Just The End Of Love
Everything Must Go
She Is Suffering
From Despair To Where
Autumnsong
Empty Souls
Let Robeson Sing (feat. Gruff Rhys)
Faster
Life Becoming A Landslide
Kevin Carter
Little Baby Nothing
This Is The Day
The Everlasting
Indian Summer
Stay Beautiful
If You Tolerate This Then Your Children Will Be Next
----
Australia
La Tristesse Durera (Scream To A Sigh)
Found That Soul
There By The Grace Of God
Some Kind Of Nothingness
You Love Us
Suicide Is Painless (Theme From M*A*S*H)
Revol
The Love Of Richard Nixon
Ocean Spray
The Masses Against The Classes
Roses In The Hospital
So Why So Sad
Postcards From A Young Man
Your Love Alone Is Not Enough (feat. Nina Persson)
Slasn 'N' Burn
Tsunami
Motown Junk
A Design For Life
Lemppareita
keikalta jää käteen runsaasti: Faster, Revol, She Is Suffering, Masses, Little
Baby Nothing, Stay Beautiful, You Love Us, Roses In The Hospital (pidennetty versio)… Jokainen kappale on livenä tajuttoman hieno. Jo
ennen reissua käheäksi muuttunut ääneni häviää täysin viimeisten biisien aikana ja
A Design For Lifen aikana lopullisuus iskee silmille. Walesin väreissä
välkkyvät hileet putoavat ihmisten päälle, kerään niitä mukaani minkä ehdin ja yritän
saada kurkusta ulos viimeiset kiljumiset. Nicky ottaa polaroid-kuvia
yleisöstä ja James sanoo, että nähdään Britanniassa kahden vuoden päästä, hopefully. Jostain syystä tuo nimenomainen
sana tarttuu tiukasti takaraivoon ja herättää pienen pelon siitä, näkeekö bändiä
livenä enää koskaan. Sillä ei tämä kuusi kertaa riitä!! Lopuksi Nicky hajottaa
bassonsa kunnon rock ’n’ roll –hengessä (ja katuu sitä myöhemmin,
haha).
Yleisössä on porukkaa, joka seisoo paikallaan ja jättää
aploditkin väliin (mitä en voi käsittää!), mutta jokainen tallaa tavallaan – pogoilijoitakin
löytyy reippaasti ja hyväntuuliset Manicsit kiittävät yleisöä loistavasta energiasta – you're the best fucking fans in the world. Kolme- ja puolituntinen live on pisin missä koskaan olen ollut osallisena, mutta se hujahtaa silti ohitse valonnopeudella ja jättää melkoisen PGD’n
jälkeensä. En rehellisesti sanoen ole koskaan nähnyt yhtä hienoa hallikeikkaa - intiimiä, riehakasta ja samalla jotain niin suurta.
Manicsit ottivat tilan haltuunsa ääriään myöten ja toivat hippusen glamouria
pimeään talveen. En voi pukea sanoiksi sitä kiitollisuuden ja haikeuden tunnetta,
minkä ilta jätti jälkeensä, mutta saatan tässä parin vuoden sisällä kuolla ikävään. Huhhuh mikä ilta! A Night of National Treasures ♥
Revol (jännästi yhdestä ennestään ei-niin-suuresta-lempparista kehkeytyi yksi setin parhaimmista!)
Faster (etenkin intro!)
A Design For Life (sisältäen alku- ja loppuspiikit sekä basson hajottamisen, itse biisistä parempi versio täällä - ensimmäisen säkeistön toinen puolikas eli yleisön laulaminen ja JDB'n mukana pomppiminen tuo hillittömät kylmät väreet iholle joka kerta!!)
The Manic Street Preachers’
greatest hits gig at London’s O2 Arena last Saturday was mammoth-like,
and so is my report on it – at least in Finnish. Let’s see how this
translation works out.
After
frosting eyelids with glitter and painting lips ruby read, I headed to the
tube station with a friend. The journey from Bayswater to North
Greenwich isn’t long, but when massive excitement is starting to build
up inside of you time seems to pass unbelievably slowly, and it’s hard
to stand still! Our tickets couldn’t be shipped overseas so we had to
pick them up at the box office and then head inside the gigantic O2.
Somewhere there the actual O2 Arena awaited. Feather boas, leopard
prints and glitter were without a doubt the dress code of the night, and
for a reason. Manics’ concerts are always full of glam and this one
more so than ever.
Inside
the arena a silver curtain blocked the view to the stage. When the concert itself
finally started a bit late, by a National Treasures video with David
Bowie’s instrumental Speed of Life playing in the background, everyone
was hyper. Soon enough the band came on stage and started strong with
You Stole The Sun From My Heart – James Dean Bradfield in a sailor shirt
screaming on top of his lungs, Nicky Wire beautiful as always in a
jacket covered with patches and quotes, and Sean Moore dressed in black,
as cool as ever. One of my favourites – Love’s Sweet Exile – was played
second and Motorcycle Emptiness right after that. Bliss!! At this point
I realized my (personal) mobile phone was missing, it had dropped out of my purse. Oh dear. But
honestly it didn’t bother me that much – there was a splendid show on
stage, who cares about old cell phones?!
The set of 38 songs goes
on and on, rocking the whole arena through. Nicky jumps around the
stage, changes outfits just like he promised and hurts his shoulder
during Revol ('I should do fucking yoga and pilates like Coldplay'), while
JDB and Sean aren’t left behind a bit. The stage is decorated with
fairy lights, big screens and glittery statues, not to mention the huge
disco ball in the ceiling, but they don’t distract the attention from
the band. The Manics might be middle-aged, but they play rock ‘n’ roll
like it’s the last thing they’ll do. The evening is full of good energy,
love and nostalgy.
But
sadness can’t be put aside either. The moments where Richey is
remembered leave a wistful veil on the audience with tears in
everybody’s eyes. But it doesn’t last forever. When Faster is dedicated
to the forever 27-year-old rocker with Nicky’s words ‘here's his
fucking masterpiece’, I jump and scream as much as I can.
The
set is divided in half. After starting again with Australia Nicky has
changed into a hoodie and miniskirt (he said earlier that he can’t wait
to get into a dress), and manages to joke about JDB’s costume change. 38
singles are mixed up to create some surprise effect to the setlist. The
Welsh rockers aren’t so fond of all their songs even themselves, but I
love each guitar riff and word that comes out of their mouths (albeit
Tsunami is the one I kind of lose my concentration on). Gruff Rhys from
Super Furry Animals and Nina Persson from The Cardigans make their guest
appearances on stage, but this night isn’t about them. This is about
the four (yes, four) musicians, who continue to amuse their fans year
after year. And they aren’t ashamed to feel the nostalgy themselves.
When
Nicky digs out his Polaroid camera to capture shots of the crowd and James says we’ll see each other in two years’ time, hopefully,
things start to hit in the face – this is it. The last song, A Design
For Life (as always), the end of the three-and-a-half-hour gig that went
by so incredibly fast. I’ve never experienced such good sounds or
intimate atmosphere on a gig this size – the venue is packed and despite
the few odd ones, everyone’s been bouncing and enjoying their time to bits. Staying true to rock 'n' roll lifestyle, Mr Nicholas Wire smashes his bass in half to end the show.
The comedown on Monday, after arriving back to Finland, is huge. But despite the PGD I feel very grateful to have had the chance to experience something so special! A Night of National Treasures indeed. ♥
Jatketaan tänään sivuten eilistä aihetta. Yli kaksi viikkoa on kulunut Polly Jeanin hienosta setistä, joka osui kiertueella Tukholmaan kaksi kertaa, mutta Helsinkiin sen paremmin kuin muuallekaan Suomeen ei kertaakaan. Filadelfiakyrkanissa kuullusta konsertista on ollut todella vaikea kirjoittaa, sillä vaikka tunnelma ei ollut ihan niin katossa kuin muutamalla muulla tämän vuoden parhaimmalla keikalla, se oli täysin omanlaisensa. Ja jälleen kerran fiilis on muuttunut todella henkilökohtaiseksi, sellaiseksi, jota ei pysty pukemaan sanoiksi.
Photo: Mikael Sandström
Pienikokoinen PJ oli pukeutunut mustaan, pitkään, nahkasomisteiseen mekkoon ja mustaan sulkapäähineeseen. Yhdessä tumman musiikin ja pimeän salin kanssa ilmapiiri oli odottava ja herkkä, eikä ruotsalaiskansan keikkakäyttäytymisessä ollut valittamista - vaikka iPuhelimet salamavaloineen olisi tietysti voinut karsia pois, kun kuvauskin kerta oli kielletty. Itsellänikään ei siis ole kuvia, sillä vaikka paikkani oli varsin mainio, en halunnut pilata tunnelmaa alkamalla leikkiä kameran kanssa. Ja pahimmassa tapauksessahan olisin hankkinut itselleni pikareitin ulos niskaotteella. Puhelimen kanssa uskalsin koettaa onneani sentäs (lopputulos tietenkin on mitä on).
PJ lauloi vuoroin kera kanteleen, akustisen tai sähköisen kitaran, vuoroin ilman soitinta, bändin säestäessä vähän sivummalla. Välispiikkejä ei kuultu, mutta varsinaisen setin sekä encoren lopuksi toki vuolaat kiitokset. Sinänsä harmonista tunnelmaa varjosti siis pieni tekemisen meiningin puute - keikka oli selvästi enemmän rutiininomainen kuin erityisen uniikki. Silti se onnistui salpaamaan hengen ja jättämään painavan jälkensä. Paikkana Filadelfiakyrkan oli Helsingin kulttuuritalon kaltainen permanto- ja parvipaikkoineen, ja sopi illan venueksi hyvin.
Settilistasta minulla ei ole tarkkaa tietoa, mutta alla biisit edeltävältä illalta. Joitain muutoksia varmasti on, esimerkiksi en muista, että The Pianoa olisi kuultu lauantaina (tosin muistini ei aina ole kovin luotettava, että sikäli).
Let England Shake The Words That Maketh Murder All & Everyone The Big Guns Called Me Back Again Written On The Forehead In The Dark Places The Devil Dear Darkness The Glorious Land The Last Living Rose England The Pocket Knife Bitter Branches On Battleship Hill Down By The Water C'mon Billy Hanging On The Wire The Colour Of The Earth
---- Band Presentation The Piano Angelene Silence
Parhaita hetkiä olivat ehdottomasti Dear Darkness, Bitter Branches, Angelene sekä The Pocket Knife, jonka aikana Polly intoutui hieman tanssahtelemaankin ympäri lavaa. Vaikka keikka ei kokonaisuudessaan ihan täyteen kymppiin nousekaan, oli se jotain ainutlaatuista ja olen todella onnellinen, että erinäisten vastoinkäymisten jälkeen pääsin tämän upean naisen livenä näkemään!
Alla olevista videoista ensimmäinen lauantailta 22.10., jolloin itse olin paikalla, kaksi seuraavaa perjantai-illalta. Hienoja kuvia nähtävissä esimerkiksi täällä ja täällä.
It's been awhile since PJ Harvey filled Stockholm's Filadelfiakyrkan with her amazing voice, but it's been really hard to write about the evening. Even though the concert can't make it to the top 3 gigs of 2011, it left a permanent stamp on my heart and felt like a very personal experience.
The venue itself was well appropriate for the evening - a black hall with a tiny woman on stage, dressed equally in black. PJ sang with and without several instruments whilst the rest of the band kept mostly to themselves. Everyone seemed to have a wonderful time, though. The only thing that makes the evening stay on a bit lower lever than a full ten is that it didn't feel extremely unique, but a routine gig. Of course it was already the second night in Stockholm and Scandinavia probably isn't highest in the ranking of countries on tour anyway. Also, excluding thank yous at the end of the actual set and encore, PJ didn't speak anything between the songs.
The setlist and the latter two videos are from Friday (Oct 21st), but there aren't many available from Saturday when I was there. So the set might be slightly different (for ex. I don't remember The Piano being played, but then again, my memory isn't always so reliable). Best bits were, amongst others, Dear Darkness and The Pocket Knife, during which Polly danced on stage. The concert was beautiful and definitely something worth experiencing.
I didn't dare to interrupt the atmosphere and dig up my camera even though I was seated in a relatively good place, but some pics from the evening can be seen here and here.
Tiedättekö mitä löysin luonnoksista: keskeneräisen postauksen Lontoossa tämän vuoden heinäkuussa järjestetystä I'll Be Your Mirror -festivaalista! Portisheadin kuratoiman kaksipäiväisen festivaalin paikkana toimi upea Alexandra Palace. Olin festivaaleilla ystäväni kanssa lauantaina ja päivän ensimmäinen nähty keikka oli sellisti Helen Money (oikealta nimeltään Allison Chesley). Nainen onnistui yllättämään minut positiivisesti osittain hyvinkin rankoilla sovituksillaan. Helen Moneya voisi kuvailla yhden naisen Apocalypticaksi. Minut yllätti myös tieto siitä, että Helen Moneyn selloa voi kuulla muun muassa MONOn monilla albumeilla. Kiva uusi tuttavuus oli myös DD/MM/YYYY, joka toimi livenä hyvin. Albumilta se ei kuulosta minusta läheskään yhtä hyvältä, ja olen parin kuuntelukerran jälkeen luovuttanut.
Päivän odotetuin oli tietenkin PJ Harvey, joka kuulosti aivan mahtavalta. Totaalinen yllätys settilistassa oli "Angelene", joka on yksi ehdoton suosikkini PJ Harveylta. Tuntuu, etten osaa kirjoittaa keikasta oikein mitään, en silloin kun olen luonnoksen aloittanut enkä nytkään. Olin odottanut PJ:n näkemistä livenä jo niin kauan. Keikka, joskin liian lyhyt kun festivaalikeikasta on kyse, täytti kyllä odotukset ja sai janoamaan lisää. Jotain jäin kuitenkin kaipaamaan. Alla pari livevideota keikalta (eivät minun kuvaamiani, itse olin hieman kauempana eturivissä).
Setlist:
Let England Shake
The Words That Maketh Murder
All And Everyone
C'Mon Billy
The Glorious Land
Written On Our Forehead
The Last Living Rose
Bitter Branches
Angelene
On Battleship Hill
Festivaalipäivän päättänyt Portishead oli upea. Keikka oli tunnelmaltaan ja muutenkin jopa parempi kuin PJ Harvey, mikä on minulta paljon sanottu. Olen pitänyt Portisheadista kauan, mutta se ei kuulu ehdottomiin suosikkeihini kuten PJ Harvey. Portisheadin uusinta levyä en ollut vielä tuolloin juurikaan kuunnellut, joten uusimmista biiseistä en saanut kaikkea irti, mutta vanhemmat veivät totaalisesti mukanaan. Portishead tuntui saavan koko yleisön hypnoottiseen tilaan, minut mukaanlukien. Beth Gibbonsin ääni on jotain uskomattoman kuuloista livenä. En ymmärrä miten tuosta kumarassa, hartiat korviin vedettyinä laulavasta naisesta voi lähteä sellainen ääni. Encoren ensimmäisenä soitettu "Roads" on ehdottomasti, ehdottomasti lempikappaleeni yhtyeeltä, ja kruunasi koko upean keikan sekä festivaalipäivän. Portisheadin ja PJ Harveyn takia kannatti todellakin lähteä Lontooseen asti!
Setlist:
Silence
Hunter
Mysterons
The Rip
Sour Times
Magic Doors
Wandering Star
Machine Gun
Nylon Smile
Over
Glory Box
Chase The Tear
Cowboys
Threads
--------
Roads
We Carry On
P. S. Bat For Lashesin Natasha Khan oli muuten aivan vieressäni osan keikasta.
Do you guys know what I found in drafts that I've written: a post about I'll Be Your Mirror festival that was held in London in July! The two day festival was curated by Portishead and the place of venue was the magnificent Alexandra Palace. I was there with my friend for one day and the first gig we saw was cellist Helen Money who pleasantly surprised me. DD/MM/YYYY sounded good live but I don't like listening to their records for some reason, they don't sound nearly as good as they did live. so I've sort of given up on them. The most anticipated gig of the day was PJ Harvey and it was amazing. It seems I can't really write anything about the gig, I'd been waiting to see PJ live for so long. Let's just say that it met my expectations and left me wanting more. As festival gig s usually are, this too was way too short. Portishead ended the festival day and what an ending it was! The atmosphere and the gig was even better than PJ and coming from me that's saying a lot. I've liked Portishead for a long time but it's never been one of my absolute favourites like PJ. There are no words to descripe how incredible Portishead was live, absolutely hypnotizing. Beth Gibbon's voice is amazing. I don't understand how such a voice can come out of a woman who sings so hunched up. It was totally worth it to go all the way to London to see PJ Harvey and Portishead!
P.S. Natasha Khan from Bat For Lashes stood next to me for some time during Portishead's gig.
Lontoon reissun toisen päivän iltana oli luvassa islantilaisen Ólafur Arnaldsin odotettu keikka. Paikkana oli Queen Elizabeth Hall Souhtbank Centrella, joka toimi erittäin hyvin niin akustiikan kuin muidenkin asioiden puolesta. Lämppärinä ollut Message To Bears yllätti erittäin positiivisesti ja Ólafurin keikka ylitti kaikki odotukset. Itse Ólafur oli hellyyttävän ihana ja hauska. Ólafur kertoi paljon erilaisia hauskoja tarinoita biisien välissä ja onnellinen hyväntuulisuus välittyi koko yleisöön. Biisit kuulostivat täydellisiltä ja settilista oli kattava. Valot ja mustavalkoiset visuaaliset taustat lintuineen, sateineen, pilvineen ja merimaisemineen toimivat aivan saumattomasti musiikin kanssa luoden sanoinkuvaamattoman tunnelman. Musiikki tuntui sielun pohjassa asti, riipi sydänjuuria ja viimeistään encore sai kyyneliin. Viimeisenä soitettiin mahtava 3055, mikä oli täydellinen päätös upealle illalle (lopussa olevat videot eivät pysty kuvaamaan kuinka upealta biisit kuulostivat ja näyttivät livenä). Keikan jälkeen tapasin Ólafurin pikaisesti, joka oli niin lämmin ja mukava ihminen kuin saattoi odottaakin.
On the evening of our second day in London it was time for the much anticipated Ólafur Arnalds gig in Queen Elizabeth Hall, Southbank Centre. The venue worked really well in terms of acoustics, seating etc. The warming act Message To Bears was a really pleasant surprise and Ólafur's gig exceeded my expectations. Ólafur himself was so adorable and funny. He told lots of funny stories between songs. The songs sounded perfect and the setlist was extensive. The lighting and the black and white visuals with birds, clouds, rain and sea landscapes worked seamlessly with the music creating an incredible atmosphere. You could feel the music at the bottom of your soul tugging your heart strings and the encore brought me to tears. "3055" was the last song played and it was the perfect ending for a great night (the videos above can only capture a smidgen of how amazing it actually was live). After the gig I met Ólafur briefly and he was as warm and nice a person as you could expect him to be.
Pieni kesäreissu Tallinnaan ei ollut yhtään pahitteeksi, etenkään kun sille oli olemassa kunnon syykin - Marsilaisten keikka! Itse kaupunki jäi vajaalle visiitille kun hotellin neuvostolaisen betonibunkkerin sänky kutsui matkalaisia kovasti puoleensa niin ennen kuin jälkeenkin liverupeaman, mutta eipä Tallinna itsessään ollutkaan matkakohde...
Escape
A Beautiful Lie
Attack
Search and Destroy
This Is War
100 Suns
Vox Populi
L490
Alibi (acoustic)
From Yesterday (acoustic)
The Kill (half acoustic)
Closer to the Edge
----
Night of the Hunter
Hurricane
Cowboys From Hell (instrumental Pantera cover)
Sad but True (instrumental Metallica cover)
Enter Sandman (instrumental Metallica cover)
Kings and Queens
30 Seconds To Marsin keikka oli huomattavasti parempi kuin aiemmin näkemäni halliversio. Tämä bändi kuuluu selkeästi ulkolavoille! Lähes parituntinen setti meni hyppiessä ja huutaessa siihen malliin, että seuraavana aamuna paikat olivat ihan lievästi rikki. Ja kyllähän se Jared yleisöä laulattikin, uusimman levyn biisit kun ovat tähän täydellisesti sopivia.
Sinänsä 30STM ei koostu maailman taitavimmista muusikoista, eikä Jared Leton ääni kestä yhtä hyvin kuin monen muun (Tallinnassa se kesti kuitenkin paremmin kuin Helsingissä, vaikka edelleen se on parhaimmillaan akustisen kitaran seurana), mutta ei herrajestas sitä energiaa. Kuin pomppivat aropuput pojat pistivät menemään ja kymmentuhatpäinen yleisö teki samoin. Mars on kyllä täydellisesti Jaredin bändi Shannonin ja Tomon pysytellessä sivummalla, mutta jos karismaa riittää niin mikäs siinä. Lisäksi termi fanityttö on saanut ihan uuden merkityksen sataprosenttisesti omistautuneiden fanien ja Echelonin kautta. Mutta omistautuminen kannattaa: vuorovaikutus bändin ja yleisön välillä on suoraa ja välitöntä ja fanit saavat takaisin sen mitä ovat antaneetkin. Tämä onkin koko 30 Seconds To Marsin pointti ja sen paras puoli.
Setin parhaimmistona esiin nousivat akustiset vedot, Night of the Hunter sekä Hurricane. Kaiken kaikkiaan mahti reissu, uudestaan!
Kuvat: keikka- ja pärstäkuvat Ursula, muut oma kamera ja puhelin.
Last week's small trip to Tallinn, Estonia, was wonderful. It rained and we were tired and didn't see the city almost at all, but that wasn't the point of the trip. The point was 30 Seconds to Mars' gig at Lauluväljak. Roughly ten thousand people got together to enjoy an evening of live music and I believe they got what the wanted. At least I did! Almost two hours straight of jumping up and down and screaming on the top of your lungs does tricks on you (especially when you try to wake up the next morning, uh-oh), but it was all worth it. 30STM is definitely better on a stage outdoors than in an indoor arena. Of course as musicians the Leto brothers + Tomo may not be the most skilled ones on Earth, but that's not what counts here. The thing that makes them unique is the energy and the capability to give fans an experience of the lifetime, as a gift for all the effort the fans (especially The Echelon) have put out there. Next time there's a concert like this, I'm in!
Syntymäpäiväni kunniaksi paluu kahden viikon takaiseen (onko siitä jo niin kauan?!)...
Jos matkustaa Isoon Omenaan, on ehdottomasti päästävä myös Broadwaylle. Alkuperäiset ajatukset Phantom of the Operasta ja Wickedistä väistyivät jokseenkin pikaisesti, kun tajusin, että kaupungin eräässä teatterissa pyörii myös How To Succeed In Business Without Really Trying - pääosassaan Daniel Radcliffe. Sinne! Maaliskuun lopussa ensi-iltaan tullut musikaali kertoo ikkunanpesijä J. Pierrepont Finchistä, joka opaskirjan avulla lähtee nousemaan uraportaita ylöspäin taiteillen ylennysten ja rakkauselämän välisellä nuoralla. Alkuperäisen ensi-iltansa Broadwaylla show sai vuonna 1961, mutta useampia uusintoja on sen jälkeen tehty. Teosta kuvaillaan poliittiseksi satiiriksi ja se on saanut loistavia arvioita.
Al Hirschfeldin teatterirakennus on vuodelta 1924 eli vanha ja ihastuttava, parven ollessa kohtalaisen jyrkkä ja salin yllättävän intiimi. Itse musikaali oli viihdyttävä, vaikka jenkkihuumori ei ihan jokaisessa kohdassa purrutkaan (tai en saanut selvää mitä sanottiin, eh). Tarinahan on amerikkalainen unelma: nousujohteinen ura kapitalismin kehdossa eli miesvaltaisessa suuressa yrityksessä. Naisten roolit, sihteerikköjä kun olivat, jäivät täysin taustalle. Tämä ei toisaalta haitannut minua ollenkaan, sillä taidokkaasta esiintymisestä huolimatta he eivät kiinnostaneet minua pätkääkään. Paljon mielenkiintoisempaa oli seurata miestanssijoita ja loistavaa koreografiaa. Täytyy tunnustaa, etten odottanut Radcliffelta ihan hirveästi, vaikka toki jotain taitoja täytyy olla että Broadwaylle pääsee. Ja jätkähän osasi laulaa! Ei toki ihan samantasoisesti kuin kyseiseen työhön koulutetut muut tähdet, mutta kuitenkin. Samoin tanssi luonnistui, ja toista pääroolia vetänyt yrityspomo John Larroquette oli hänkin loistava. Näiden kahden kohtaus yliopistoelämän muistelemisesta oli paras ja aiheutti järjetöntä hekottelua (preview-linkissä nähtävissä tästä vähäsen). Koreografialtaan postitushuonekohtaus oli ehkä kaikkein paras, mutta eipä tämä Brotherhoodikaan juuri häviä noille kahdelle!
Brotherhood-pätkä kokonaisuudessaan (ja haastattelu) ulkolavalla täällä
Lyhyt kooste musikaalista täällä, preview täällä
Kommentteja ja muuta pientä hauskaa punaiselta matolta täällä
Setti ei ollut mikään Equus (jonka näkemättömyys harmittaa minua elämäni loppuun saakka), mutta onneksi muutakin oli luvassa. Tuntemattomasta syystä tälle fanitytölle ei ollut tullut mieleenkään (!) backstagen läheisyydessä hengaaminen, joten kun väkijoukko valtasi sivuoven edustan musikaalin jälkeen, piti sinne itsekin päästä pällistelemään. Pitkä etäisyys tosin johti lähinnä epämääräisiin vilauksiin ja sumuisiin kuviin. Seuraavana päivänä olinkin nokkelana pari tuntia etuajassa eli ensimmäisenä paikalla! Nimmarin ja valokuvien ohella sain vaihdettua muutaman sanan ^__^
Minä (ehkä vähän jännityksestä ääni väristen): Greetings from all your fans in Finland!
Dan (hämillään): Oh thank you, that’s very kind of you!
Minä taisin tässä välissä kiittää nimmarista, ei muistikuvia…
Dan: I’ve never been to Finland.
Minä: You should come!
Dan: I should yeah!
:D
Tällaisissa hektisissä tilanteissa sitä aina jälkikäteen harmittelee, ettei keksinyt mitään fiksua sanottavaa siksi muutamaksi sekunniksi kun aikaa oli, tai muistanut edes kiittää hyvästä show’sta… Oh well, täytynee ottaa uusiksi joskus! Vaikka pakko sanoa, että Suomi-keskustelu jatkui siis siinäkin vaiheessa, kun herra oli jo siirtynyt muiden nimmarien pariin. Muah ;)
Daniel on kyllä käsittämättömän pieni! Vaikka sen elokuvista ja lavaltakin näkee, livenä tällaiset asiat aina korostuvat. No okei okei, onhan hän viitisen senttiä meikäläistä pidempi, mutta varmaan parikymmentä kiloa kevyempi. Mukana kulki kokoajan niskaan hengittävä korsto, ja muutenkin tilaisuus oli viety nopeasti läpi – molempien puolien eturivipaikkojen haltijat saivat nimikirjoitukset, yhteiskuvia ei sallittu ja pian mies vilahti suuren mustan auton sisuksiin. Dan tuntui pienestä paineesta huolimatta ottavan tilanteen hyväntuulisesti ja suht rennostikin. Sama rumba kun toistuu kahdeksan kertaa viikossa. Ei oo helppoo.
Ja jos tästä tekstistä sai sen käsityksen, että pidin Radcliffen tapaamista jotenkin arkisena tai mitäänsanomattomana, olette väärässä – eiköhän se nyt ole aika selvä, että tämä kipusi yhdeksi reissun kohokohdista :D Olisin todellakin voinut viedä taskukokoisen Harry Potterin kotiin! AWWWS.
p.s. Symppis, melko tuore haastattelu kannattaa myös tsekata täällä. p.p.s. Olenko ainoa, jonka mielestä Dan muistuttaa joissain netin syövereistä löytyvissä kuvissa kovastikin Elijah Woodia? Tajusin itse yhdennäköisyyden vasta nyt. Hui.
I Met Daniel Radcliffe briefly in New York. He was so tiny but cute! On the previous night we went to see the musical he's performing in, How To Succeed In Business Without Really Trying. It was fun too :)
