Sunnuntain kunniaksi muutama musiikkivideoksi kutsuttu pätkä. Keskitytään nimenomaan niihin videoihin, ei itse biiseihin, koska ne eivät ainakaan minulla kolahda kalloon.
Valkoihoisten räppäreiden kuningas Eminem on kieltämättä taitava riimittelijä (myönnän tykänneeni aikoinani paljon esim. The Marshall Mathers LP'stä), ja Rihannan omintakeinen, artikuloimaton tyyli laulaa on helposti tunnistettavissa. Molemmilta löytyy kohtalaisen tarttuvia kappaleita lähivuosilta, mutta kumpikaan ei kuulu suosikkimusiikkini piiriin. Tämä yhteiskarkelointi nyt on melkoista huttua, mutta videossa on kuitenkin jotain positiivista - kauniin sävyinen viljapelto ja suosikkihobittini Meriadoc ;)
Jossain tv-mainoksessakin pyörivä biisi on aika peruskauraa suomenkielisen popin laarissa. Laura tunnetaan edesmenneestä
Kemopetrol-kasaumasta, josta pidin paljon vuosituhannen vaihteen aikoihin.
Child Is My Namen tasolle tämä ei yllä, mutta jälleen kerran videolta löytyy silmää miellyttäviä elementtejä: tummia, murrettuja sävyjä, sumua ja särinää.
En kuolemaksenikaan muista olenko tämän jo kerran aiemminkin blogiin linkittänyt, ja Samuliakin oikeastaan tuli jo
yksi annos tälle viikolle, mutta ne eivät kelpaa syyksi etteikö Broken Promises pääsisi tämänpäiväiseen postaukseen silti ;) Kotimainen,
Poets of the Fallin jalanjäljissä kulkeva poppoo soittaa mukavasti tummanpuhuvaa musiikkia, mutta se on hivenen liian suoraviivaista makuuni. Iso peukku kuitenkin videolle.
Näistä pienistä harha-askelista huolimatta kuluneella viikolla ovat tosiasiassa luvattoman paljon soineet mm.
Anathema,
The Cure sekä
Joy Division. Ensimmäisestä syytän
keikkaa, viimeisestä
Deborah Curtisin kirjaa, keskimmäinen sopii joukkoon muuten vaan.
