Spring Is Finally Here

(source: Simon Filip's photostream)

Kevätauringon säteet lämmittävät niin kehoa kuin mieltäkin, joten nyt on luvassa soittolistoja kevään kunniaksi oikein kaksin kappalein. Ensimmäinen osa sisältää hieman herkempiä ja haikeitakin säveliä, toinen puolestaan niin iloisia, että hymy nousee varmasti kasvoille ja alkaa tanssittaa.

1/2 (KLIK)

Noah And The Whale - The First Days Of Spring

The Album Leaf - Eastern Glow
Amiina - Ugla 
Jóse Gonzalez - The Nest

She & Him - I Knew It Would Happen This Way

Tori Amos - Spring Haze 
Nine Inch Nails - In This Twilight
The Honey Trees - Love & Loss

PJ Harvey - Hanging On A Wire

 The National - Start A War
Múm - Marmelade Fires
Radical Face - Asleep On A Train
Damien Rice - Lonelily
Radiohead - High & Dry
Suburban Tribe - First Spring Day


2/2 (KLIK)

Yann Tiersen - La Valse Des Vieux Os
Feist - Tout Doucement 

Regina Spektor - Folding Chair
Maria Solheim - Wildest Day

Lisa Hannigan - I Don't Know

Emiliana Torrini - Big Jumps

She & Him -  Don't Look Back

Scandinavian Music Group - Se Sitä Ja Se Tätä

Anna Puu - Melankolian Riemut

The National - Wake Up Your Saints

Björk - It's Oh So Quiet

Sigur Rós - Gobbledigook

Patrick Wolf - The Magic Position 

Timo Räisänen - Numbers

Doves - There Goes The Fear

Niin, Bubble ehti jo ensin ja soittolistojemme nimetkin ovat melkein samanlaiset, vaikka ne on tehty täysin toisistaan tietämättä! Olemme ehkä hieman liian samanlaisia. Samoja biisejä listoillamme on kuitenkin vain kolme, outoa.

Two playlists for spring! The first one consists of quieter and a bit melancholy songs. The second one  is full of songs that will surely make you smile and dance.

IAMX - President

Tässä oli tarkoitus lukea: oijoi, huomenna sitä taas saa! Nimittäin berliiniläistyneen brittimuusikon Chris Cornerin sooloprojektia IAMX'aa livenä. Valitettavasti sain tänä aamuna tiedon, että keikka on peruttu! :( Chris ja kumppanit ovat sen verran reippaasti sairaana, ettei esiintymisestä tule mitään. Kaksi peruttua Skandinavian (Fennoskandian, to be exact) keikkaa yritetään siirtää toiseen ajankohtaan, mutta tietenkään mikään ei takaa, että uusi päivämäärä sopisi omaan lukujärjestykseen. Kurjaa!!

Soundtrackia silti kehiin. Neljäs studioalbumi Volatile Times julkaistiin viikko sitten, ja vaikka siltäkin löytyy mielettömiä helmiä kuten Bernadette ja Oh Beautiful Town, on nyt sellainen fiilis, että täytyy pitäytyä vähän vanhemmassa tuotannossa ja niissä jo nähtyjen keikkojen fiiliksissä. Presidentin video on visuaalisesti yksi lemppareistani.


----EDIT. Hox!! Keikka on siirretty lauantaille 11. kesäkuuta!

Spring Time

On tullut aika keväisen soittolistan, vasta sataneesta lumesta huolimatta. Tiedostan, että playlistini paisuvat usein turhan pitkiksi, joten tämä on suosiolla jaettu kahteen hieman eriluonteiseen osaan. Antaa kevään tulla!

Spring is here 1/2

Spring is here 2/2

Kuva weheartit

Gavin Rossdale

Muah, kiitos kommenttien, käsitykseni John Lennonista on nyt korjattu oikeanlaiseksi! Tässähän vallan sivistyy blogin pitämisen ohessa ;) Mutta yksi herra, josta 15 vuotta sitten muodostunut käsitykseni on hyvin, hyvin vaikeasti muutettavissa, huolimatta aviottomasta lapsesta, paljastuneesta vuosien takaisesta miessuhteesta ja parista musiikillisesta oharista, on tämän viikonlopun soundtrackista vastaava Gavin Rossdale.

Teininä oltiin menossa naimisiin milloin kenenkin rokkarin tai kuuman näyttelijän kanssa. Olisin vastannut myöntävästi myös Gavinin kosintaan, mutta valitettavasti toinen yläasteaikainen idolini (silloinen No Doubtin solisti) Gwen Stefani ehti väliin, lucky her. Muutenhan minulla olisi tietenkin ollut mahdollisuuksia ;) Pari tapasi jo vuonna 1995, eli he ovat julkkismittapuulla olleet yhdessä balttiarallaa tuhat vuotta. Perhe on sittemmin kasvanut kahdella pojalla, Kingstonilla ja Zumalla. Suhteensa pari pitää täysin poissa lehdistöstä, ja musiikkiasioitakaan he eivät hoida yhdessä, vaan kummallakin on oma uransa. Bushin hajoamisen jälkeen Gavin teki yhden, metalliin päin suuntautuneen levyn Institute-nimisen poppoon kanssa, sekä soololevyn, jolla kitaroita ei rääkätä samalla tavalla kuin aiemmassa tuotannossa. Myös muutama näyttelijänpesti on tullut tielle (esim. elokuvassa Constantine). Hän on kuitenkin sanonut kaipaavansa bändiympäristöä ja Bush onkin koottu kasaan uudelleen. Everything Always Now'n on määrä ilmestyä ensi syksynä. Sinänsä Distort Yourself (Insitute), Wanderlust (soololevy) ja Bushin uusi sinkku Afterlife ovat ihan meneviä, mutta eivät iske samalla tavalla kuin kymmenen vuoden takaiset tekeleet. Letting The Cables Sleepin tasolle on muutenkin vaikeaa päästä, saavathan jo kappaleen ensisävelet silmäni kostumaan. Uskon silti, että uudeltakin levyltä voi löytyä helmiä perusrockin joukosta.

Tummat rokkarinrentut vetoavat aina, sille ei vaan voi mitään. Mutta kun mukaan yhdistetään raadollisen tunteikas ääni, jota säestävät riipivät kitarat, lähtevät jalat alta. Mies, jonka elämän soundtrackille kuuluu David Bowien Heroes ja joka näyttää viittäkymppiä lähestyvänä harvinaisen hyvältä samuraihenkisessä ponnarissaan, ei vaan voi olla pahasta.

p.s. Tästäkin kollaboraatiosta joku olisi voinut kertoa minulle aiemmin, kun sekä Apocalyptica että Mr. Rossdale ovat tykkäyslistalla. Tokihan biisin olen kuullut monesti, en vain osannut yhdistää palasia!

Bush - Letting the Cables Sleep

Yläaste. Musiikin tunti ja levyraati. Soitan senhetkisen ultimate-lempparini, Swallowedin. Vuosiluku on jotain 1996 ja 1998 välillä, bändi on yhtä kuin vuonna 1992 perustettu brittiläinen Bush ja meininki kokonaisuudessaan täydellisen ysäriä. Jos pidit grungesta ja Nirvanasta, et voinut olla pitämättä Bushista.

Razorblade Suitcase (1996) ja etenkin siltä löytyvä Swallowed ovat ikiklassikoita, mutta kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt The Science of Things -levy on rakas sekin. Letting The Cables Sleep -raita on hyvin, hyvin kaunis ilman visuaalisia ärsykkeitäkin, mutta rosoisuutta, boheemia industrialismia ja murrettuja sävyjä sisäänsä syönyt video kruunaa kaiken. YouTube estää videon upottamisen, mutta klikatkaa kuvaa, niin pääsette liikkuvaan versioon! Suosittelen koko sydämeni kyllyydestä ♥

Koska sain vihdoin lisättyä hakutoiminnon blogiini, kokeilin seuraavaa: Bush-haulla löytyy yhdeksän (nyt kymmenen) postausta, Jim Sturgessilla kymmenen, Manboylla 25 ja Placebolla 26. Krhm. Tästä päästään sopivaan aasinsiltaan Sturgessin uudesta biisistä, joka on sekin jaksanut ihastuttaa alkuviikosta.

Ihanaa perjantaita!


p.s. Manic Street Preachers Hämeenlinnaan Wanaja Festivalille kesällä!!!! Niin monta kuukautta on bändiä nyt Suomeen odotettu, että tätä ei voi missata :)

Think You Can Wait

The Nationalin uusimmalta albumilta löytyvän "Conversation 16" biisin video on hieno, mutta hieman hämmentävä. Poliittinen kannanotto, kenties? Mutta tämä ei ollut postauksen varsinainen aihe, vaan uskomattoman kaunis uusi biisi nimeltä "Think You Can Wait". Se tullaan kuulemaan tänä vuonna ilmestyvässä elokuvassa "Win Win", joka trailerin perusteella se vaikuttaa kiinnostavalta, symppikseltä elokuvalta.

  The National - "Think You Can Wait" by AwkwardSound

Kannattaa ehdottomasti kuunnella! Biisi sai minut itkemään (I was drifting, crying..), kertonee jotain siitä kuinka paljon rakastan kyseistä bändiä ja kaipaan livekeikkaa. Tämän avulla jaksan odottaa kesän keikkaan asti. Kultsan keikalla lämppärinä ihastuttanut Sharon Van Etten on muuten mukana biisillä. 

The National's video for the song "Conversation 16" is cool but a bit confusing. But that wasn't the point of this post, it's the new song "Think You Can Wait" (for the movie "Win Win") which is absolutely beautiful. It made me cry, guess it says something about how much I love this band and miss The National live. Yes, I think I can wait..

Cut Copy @ Kulttuuritalo

Oli joku tuollainen aussibändi Kulttuuritalolla viime lauantaina. Ensimmäinen Cut/Copy minulle, alun huonosta ympäristöstä (lue: urpoista) taaksepäin siirryttyäni sain tanssijalankin vipattamaan, vaikka kaiken kaikkiaan setti oli liian lyhyt. Oletusten mukaisesti Need You Now, Feel The Love ja Hearts on Fire nostivat tunnelman kattoon, yleisön hyppiessä villiintyneenä normaalisti klassisen tai ainakin rauhallisemman musiikin soitantaan tottuneella Kultsalla. Kyllähän elektrosoundit toimivat täälläkin loistavasti, mutta fiilis oli huomattavasti sofistikoituneemman oloista kuin mitä se olisi ollut klubilla. Toisin sanoen kunnon riehumisesta ei ollut tietoakaan, etenkään, kun osa yleisöstä oli tietysti istumapaikoilla. Hmph, kurjaa.

Itselläni keikkafiilis ei jostain syystä ollu vahvimmillaan, mutta tanssahtelin silti reippaasti ja hieman harmistuin, kun ilta loppu niin lyhyeen. Ehkä ehdin vain tottua liiaksi edellisen viikon parituntisiin setteihin? Haluaisin ehdottomasti nähdä aussipopparit elokuisessa, lämpimässä illassa, ja parin vuoden takaisen Flow-keikan missaaminen kismittää nyt aika vietävästi. Vaan ehkä sitten taas joskus tulevaisuudessa. Lopputuloksena varsin kiva elektroninen tanssi-ilta, mutta ei täyden kympin keikka.

Tämä viikonloppu onkin sitten tyystin keikaton, mutta viikon päästä mennään taas - Nosturissa kolmatta kertaa upea IAMX, ah!

Ghosts Of Utopia

IAMX ei petä. Olen nähnyt IAMX:n livenä jo muutaman kerran, mutta keikka Helsingin Nosturissa 

tämän kuun lopussa houkutti kauan. Joten pitihän se lippu sinne hankkia.Onko teistä joku tulossa?

I've seen IAMX live a few times and I'm going to see them again 

at the end of this month in Helsinki. Are any of you going?

The Assassination Of Jesse James By The Coward Robert Ford

Andrew Dominicin ohjaama The Assassination Of Jesse James By The Coward Robert Ford on draamawestern Jesse Jamesin salamurhasta. 1800-luvun lopulla ryöstömurhaaja Jesse James on tunnettu joka puolella Amerikkaa ja etsintäkuulutettu useassa osavaltiossa. Jamesin veljekset Frank (Sam Shepard) ja Jesse (Brad Pitt) ovat tehneet kymmeniä ryöstöjä, mutta suurin osa vanhasta jengistä on joko vankilassa tai mullan alla.  Uutta verta siis kaivataan ja jengiin värvätään junaryöstöä varten Wood Hiten (Jeremy Renner), Ed Millerin (Garret Dillahunt) ja Dick Liddillin (Paul Schneider) lisäksi veljekset Charley (Sam Rockwell) ja Robert Ford (Casey Affleck). Muiden väheksymä 19-vuotias Robert on ihannoinut Jesse Jamesia pienestä pitäen ja on aluksi onnensa kukkuloilla päästyään mukaan Jamesin jengiin. Robertin syvä kunnioitus ja ihailu Jessea kohtaan muuttuvat kuitenkin joksikin muuksi ja tämä ajautuu epätoivoiseen tekoon.

(kuvat: jessejamesmovie, rottentomatoes)

The Assassination on Jesse James on hidastempoienen elokuva, jonka onnistuminen lepää lähinnä kahden miehen, Brad Pittin ja Casey Affleckin, roolisuoritusten harteilla. Näyttelijäsuorituksissa ei olekaan mitään moittimista, sillä molemmat tekevät hyvin vakuuttavaa työtä. The Assassination of Jesse James on hieno elokuva ja kuvaus on erittäin kaunista, valolla ja varjoilla leikitään taitavasti. Naiset eivät ole elokuvassa suuressa roolissa. Jessen vaimona Zee Jamesina nähdään Mary-Louise Parker ja Robertin mielitiettynä Dorothy Evansina Zooey Deschanel. Odotin koko elokuvan ajan Zooey Deschanelia, jonka tiesin esiintyvän elokuvassa. Odotus palkittiin vasta elokuvan loppumetreillä, parin minuutin pituisella pätkällä. Minusta elokuva oli hieman liian pitkä ja huomasin muutaman kerran jopa tylsistyväni. Pienestä tylsistymisestä huolimatta ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva.

Musiikki oli hyvin kaunista, sen tiesinkin. Se tuo elokuvaan aivan upean surumielisen syvyyden. Olen kuunnellut Nick Caven & Warren Ellisin elokuvaan säveltämää soundtrackia monet kerrat, mutta vasta nyt katsoin itse elokuvan.

I like your voice. Any tips for doing it?

Pakko jakaa kanssanne nämä muutamat haastattelut, joiden parissa on tullut vuosien aikana käkätettyä monet kerrat!

Daniel Johns (Silverchair) & Paul Mac = The Dissociatives / Rove Live

Jared & Shannon Leto / OCTV
(Tsekkaa myös Jaredin Blackberry-juttu, tämä oli todella hauska pikku pätkä etenkin silloin, kun allekirjoittaneella ei ollut mitään hajua, mikä koko Blackberry on :D)

Brian Molko / Popworld

p.s. Huomasin tänään, että Apulannan vanha tuotanto löytyy neljättä levyä lukuun ottamatta nyt Spotifysta! Plastik tässä juuri soi, on nimittäin ehkä paras Apis ikinä. Ja nyt sain muutamat olennaisuudet lisättyä Heartbeats- ja Nostalgia-listoille, jes :)

The National - Conversation 16

Lisää soundtrackia viikonlopulle, kuinkas muutenkaan kuin The Nationalin muodossa! Uusi Conversation 16 -video on aika ...mielenkiintoinen :D Ihan en vielä saa selvää mitä siinä ajetaan takaa, mutta toisaalta ei viihteeseen aina pointtia tarvitakaan. Itse biisi toimi keikalla sen verran loistavasti, että nousi kyllä High Violet -suosikkeihin välittömästi. Nams.

Cut Copy - Need You Now

Huomenna luvassa on pari tuntia hikistä tanssahtelemista Kulttuuritalolla, kun Cut Copy saapuu Ausseista ilahduttamaan suomalaisten lauantai-iltaa. Omassa mielikuvituksessani setti alkaa Need You Now'lla, katsotaan mikä on totuus. Vaikka ei sillä väliä - eiköhän meininki ole taattu settilistasta huolimatta :) Can't wait!

The Ark @ Tavastia

Ruotsin glam rock -lähettiläs The Ark valtasi Tavastian samaan aikaan kuin The National Kulttuuritalon. Alunperin olin suunnitellut meneväni The Nationalin molemmille keikoille, mutta kun kyseessä olikin The Arkin jäähyväiskiertue Arkeology, kallistui vaaka perjantaina glam rockin puoleen. Bubblella saattaa myös olla jotain osuutta asiaan.. Aivan uudempien biisien aikana kaduin päätöstäni, mutta keikan loputtua olin onnellinen että olin valinnut näin. Vaikka The Nationalin toisen keikan missaaminen harmittaa, oli tässä The Arkin keikassa taas sitä vanhaa kunnon taianomaista Ark-meininkiä. En oikein uskaltanut odottaa keikalta kovin paljoa, koska viime vuosina nähdyt festarikeikat ovat tuntuneet jotenkin väsyneiltä, väkinäisiltä. Tipuin The Arkin kelkasta oikeastaan kolmannen levyn jälkeen, uusimman levyn kuuntelin vain kerran läpi. Nyt puhutaan In Full Regalia -levystä, ei vähän aikaa julkaistusta kokoelmalevystä. Siitä en ollut edes tietoinen, joten siltä soitetut "Breaking Up With God" ja "The Apocalypse Is Over" olivat minulle täysin tuntemattomia. Kaksi todellista never heard -hetkeä.

Keikka onnistui siis yllättämään vanhan fanin erittäin positiivisesti, sillä vanhaa materiaalia soitettiin hyvin runsaasti. Kahdeksan biisiä ensimmäiseltä levyltä! Ihanaa, ihanaa! Livenä totaalisesti rokannut "Laurel Wreath" oli minulle ehkä se mieluisin yllätys. Hymyilin lähes koko keikan ajan ja muutaman kerran kyyneleetkin valuivat. Ola puhui niin kauniisti ja aina välillä tajusi, että tätä ei ehkä koe enää koskaan.. Myös Ola Salolla näytti olevan kyyneleet herkässä. Herkistelyn lisäksi keikalla oli myös monia hyvin hauskoja hetkiä, etenkin Olan muumiesittely sai nauramaan: Muumipappa Martin, Pikku Myy Leari,  Nuuskamuikkunen Sylvester, Hemuli Jens, Vilijonkka Jepson ja Niiskuneiti Ola. 

(kuvat: bubble)

 Setlist:

Hey Modern Days

Clamour For Glamour

Angelheads

Breaking Up With God

Bottleneck Barbiturate

Echo Chamber

Father Of A Son

Superstar

This Sad Bouquet

The Worrying Kind

Disease

Prayer For The Weekend

Tell Me This Night Is Over

Laurel Wreath

It Takes A Fool To Remain Sane

The Most Radical Thing To Do

------

Encore I

Let Your Body Decide

One Of Us Is Gonna Die Young

The Apocalypse Is Over

------

Encore II

Calleth You, Cometh I

Energisen, nostalgisen keikan päätti se ainut oikea biisi, mikä sen voisi päättää: "Calleth You, Cometh I". Jos tämä olisi jäänyt puuttumaan, niin keikka olisi tuntunut aivan keskeneräiseltä. Kuten kävi The Nationalin keikkojen suhteen, osuttiin The Arkin keikoistakin mielestäni sille paremmalle, settilistojen perusteella. The Arkin keikka mentiin tummissa vaatteissa minun osaltani. Hiukset sutaisin hätäratkaisuna nutturalle, koska en ollut jaksanut pestä niitä. Siinä lookissa ei ollut mitään nähtävää. The Nationalin keikalla päällä oli raikasta valkoista, Lontoosta ostettu ihana pitsimekko.

 

Swedish glam rock-band The Ark played their two gigs at Tavastia while The National was playing theirs at The House of Culture. I saw The Ark's second gig and regretted my decision only during the new songs I didn't know. I haven't really listened to The Ark in the past three years and the few festival gigs I've seen during the past few years haven't been that good. But this time there was that old Ark-magic again and I'm glad I went. There were smiles, laughter and tears. They played a lot of the old songs I love (eight from the first album!) and that's what made it so great. And also the sad fact that this is their farewell tour and I may never see them live ever again.. If so, this truly was the perfect ending.

Sedät Jaksaa Heilua!

...Eli The Ark @ Tavastia 4.3.2011.

The Nationalin jälkeen orientoituminen ruotsalaispoikien viimeiseen vetoon tuntui täysin mahdottomalta. Se hurmos valtasi niin täysin koko tytön (ja huomasin juuri tänään, etten voi ehkä enää ikinä koskaan kuunnella Vanderlyle Crybaby Geeksiä, sillä pakahdun ikävään, voi luoja...). Mutta tokihan askelet Tavastialle kävivät kohtuu kepeästi, sinne jonon perälle vain. Überfanien tavoin emme Reiskan kanssa jaksaneet edes kuvitella odottavamme ulkona hyisessä maaliskuisessa viimassa montaa tuntia ovien ulkopuolella, eikä eturivi ollut mikään tavoite. Neljäs rivi tuntuikin varsin mainiolta, ihmisiä ei puskenut päälle, vaikka muutamaa rääkyvää teiniä pitikin sietää.

Täpötäysi sali hyppi, tanssi, huusi ja lauloi ja heilutti käsiään ilmassa hittien tahtiin. Ei ehkä niin vahvasti kuin Kultsalla edellisenä iltana, mutta kyllä Tavastiallakin oli ilmassa syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Haikeus pääsi valloilleen oikeastaan vasta viimeisessä kappaleessa, kaikki sitä ennen oli villiintyneisyyttä ja täysillä menoa. Oma kolme viikkoa jatkunut yskäni rajoitti menoa tehokkaasti, mutta mikään mahti maailmassa ei olisi estänyt minua laulamasta Calleth You, Cometh I'ta juuri niin täysillä, kuin keuhkoista lähti. Jalat olivat jo muussia, mutta viimeisen kertosäkeen aikana ainoa ajatus oli, että tätä pääsee pomppimaan nyt viimeistä kertaa, joten bubble jumalauta pompi, jaloista viis!

Hey Modern Days

Clamour for Glamour

Angelheads

Breaking Up With God
Bottleneck Barbiturate

Echo Chamber

Father of a Son

Superstar

This Sad Bouquet

The Worrying Kind

Disease

Prayer for the Weekend

Tell Me This Night Is Over

Laurel Wreath

It Takes a Fool to Remain Sane

The Most Radical Thing To Do

----

Let Your Body Decide

One of Us Is Gonna Die Young

The Apocalypse Is Over

----

Calleth You, Cometh I

"Is my posture OK?"

Kuulemani mukaan ensimmäinen Arkin kahdesta viimeisestä Suomen keikasta oli ollut vielä pienesti jännittynyt sillä fiiliksellä, että 'eihän tämä vielä ole se viimeinen settimme'. Perjantaina olin näkevinäni Ola Salon silmät kostuneina, siitäkin huolimatta, että herran suu muuten tuntui pysyvän virneessä lähes kaikkien kahdenkymmenen biisin ajan. Juuri tätä olin kaivannut! Energiaa, fiilistä, sitä menoa josta The Ark oli tunnettu vielä muutama vuosi sitten. Parin viime levyn aikana bändin meno on selkeästi hieman väljähtynyt. Vaikka keikoilla meno on edelleen ollut vauhdikasta, on tuntunut, että pojat ovat esiintyneet esiintymisen vuoksi - eivät musiikin, yleisön tai edes itsensä. Tavastialla väsymyksestä ei ollut tietoakaan. No, ei ainakaan viime vuosien asuja esittelevällä Olalla, muut sen sijaan tuntuivat olevan mieluummin vähän hissukseen, as usual. Antaa rokkikukon esitellä sulkiaan.

Setti oli upea kahdeksalla debyyttilevyn kappaleellaan ja muilla hiteillä. Stay With Me loisti poissaolollaan, mutta se on onneksi kuultu livenä jo kerran, eikä sitä edes tajunnut kaivata. Ainoastaan kokoelmalevyllä julkaistut uutuudet, Breaking Up With God ja The Apocalypse Is Over olivat selkeästi yleisölle muita tuntemattomampia, eivätkä ne kirvoittaneet samanlaista kuorolaulua kuin muut. Välissä herra Salo esiintyi yksin akustisen kitaran kanssa (This Sad Bouquet). Ja viimeisestä kappaleestahan ei tarvitse edes puhua...

Kokonaisuudessaan uskomaton keikka, enkä voi käsittää, että se on nyt ohitse. Tyylilleni uskollisena ihmettelen luultavasti parin vuoden päästä, että onkohan Arkilta tulossa pian uutta levyä... Tuntuu oudolta ja uskomattomalta kymmenen vuotta elämässä vahvasti olleen bändin tulevaisuuden olevan jotain muuta, kuin yhdessä soittamista. Vaikka mistä sitä tietää, jos bändi vaikka palaakin kuusikymppisinä estradille. Nimittäin kyllä SEDÄT JAKSAA HEILUA!!*

* Otsikko on siis virallinen nimitys Arkeology Tourille, according to Martin ;)

The National @ Kulttuuritalo

 

(C) Marko Saari

Olin  viime torstaina (3.3.2011) The Nationalin ensimmäisellä keikalla Kulttuuritalon kahdesta peräkkäisestä keikasta. Oltiin paikalla (lisäkseni bubble ja eräs hänen kaverinsa) melko ajoissa ja päästiin hyville paikoille melkein lavaan kiinni. Kameraa ei ollut kuvauskiellon takia mukana (postausta koristavat, Marko Saaren ottamat kuvat ovat perjantain keikalta). Lämppäri Sharon Van Etten ihastutti ja ostin levyn keikan jälkeen Sharonilta itseltään. Nainen oli erittäin mukava. Mutta nyt pääasiaan, joka on tietenkin The Nationalin keikka. Olen sanoton. Keikka oli puhdasta rakkautta, rakkautta. Loputonta hymyilyä, täydellistä onnentunnetta, vuolaasti virtaavia kyyneleitä. Matt Berningerin syvä baritoni sai jälleen sydämeni värisemään, kasvoille ihastuneen hymyn ja polvet heikoiksi. Ra-kas-tan sitä, se on yksi kauneimmista äänistä maailmassa. Ja Matt kaikessa karismassaan vangitsi jälleen täysin. Ihana, ihana mies.

Kulttuuritalon keikka oli minulle järjestyksessään kolmas The National -keikka ja se ylitti aiemmat festarikeikat reilusti (Ruisrock 2008, Ankkarock 2009). Tunnelma Kulttuuritalolla lähenteli uskonnollista hurmosta, välispiikkejä oli paljon ja bändin miehilläkin näytti olevan mukavaa. Juuri tämä lämmin vuoropuhelu sekä bändin kesken että yleisön kanssa on jäänyt festarikeikoilta puuttumaan. Ei bändin "omaa" keikkaa voi täysin verrata festarikeikkoihin, eroaahan se niistä jo pituudeltaankin.

 (C) Marko Saari

Setlist:

Runaway

Anyone's Ghost

Secret Meeting

Bloodbuzz Ohio

Slow Show

Squalor Victoria

Afraid Of Everyone

Conversation 16

Lemonworld

Driver, Surprise Me

Available/Cardinal Song

Sorrow

Abel

Apartment Story

Wasp Nest

England

Fake Empire

-------------
Encore

About Today

Mr. November

Terrible Love

Vanderlyle Cry Baby Geeks

Settilista hipoi odotuksiin nähden melkein täydellisyyttä. Melkein, sillä ainahan jotain jää uupumaan. Kolme hartaimmin toivomaani biisiä soitettiin peräkkäin. Pidätin hengitystä kun toinen Dessnerin veljeksistä ilmoitti, että seuraavaksi soitetaan "an oldie but goodie" ja toivoin sen olen "Available". Voitte varmaan arvata sen riemun määrän, kun juuri kyseinen biisi sitten alkoi. Mutta en ikimaailmassa olisi osannut odottaa sen perään  toisen levyn avausraitaa "Cardinal Song", tai tarkemmin sen täy-del-lis-tä loppua (on sitä näköjään soitettu aiemmilla keikoilla, mutta en ollut seurannut asiaa). Tämän jälkeen alkoi vielä uuden levyn ehdoton suosikkini "Sorrow". Olin kyynelissä koko tuon ajan. Suuria yllätyksiä olivat myös "Driver Surprise Me" ja "Wasp Nest".

Encoren aloittanut "About Today" on yksi maailman kauneimmista biiseistä, vaikka täytyy sanoa, että se toimi livenä muinoin Rusirockissa paremmin, kun mukana oli Padma Newsome viuluineen. Mutta en valita, en. "Mr. November"in aikana Berninger riehaantui ja lähti haahuilemaan yleisön sekaan kiipeillen ja keikkuen lopulta katsomon tuolinsarjoilla. Keikan lopetti yhteislaulu yleisön kanssa, biisinä "Vanderlyle Crybaby Geeks". Tämä hoitui täysin akustisesti, ilman mitään vahvistusta. Puhdasta taikaa, sanoinkuvaamatonta. Taisin ehkä kuolla vähän sillä hetkellä, kun Berninger lauloi aivan suoraan yläpuolellani. Kulttuuritalo antoi upeat puitteet keikalle ja The National otti siitä kaiken irti. Olen onnellinen, että menin ensimmäiselle keikalle, koska sain kuulla juuri ne biisit, joita eniten toivoin ja niitä ei soitettu toisella, perjantain keikalla. Nyt minut on vallannut loputon keikkamasennus, jonka voi parantaa ainoastaan seuraava keikka. Olen yrittänyt viime päivinä kuunnella muutakin kuin The Nationalia, mutta se ei onnistu. En voi kuunnella muuta. Seuraavaan keikkaan (Ruisrock) tuntuu olevan vielä tuskallisen pitkä aika, mutta onneksi sellainen sentään on tiedossa. Oh The National, can't wait for you to do it again in the summer!

I saw The National @ The House of Culture last thursday. It was the first of two gigs. Oh, I'm speechless. I loved every second of it. This was my third show and by far the best. The other two were at festivals in 2008 and 2009. 

The setlist was very good and had a few awesome surprises. Especially "Driver Surprise Me" was, well, a real surprise. I'm so glad I was at the first show because I they played the songs that I wanted to hear the most and didn't play them at the second show. I was in utter heaven during Available/Cardinal Song & Sorrow, tears running from my eyes. An acoustic version of "Vanderlyle Crybaby Geeks" was the very last song and everyone sang along. It was pure magic.  Now I have a terrible post-gig-depression that can only be cured with another gig. Can't wait for their next gig in the summer (Ruisrock) but it seems so far away ..

Ps. I'm too lazy to translate everything I write in finnish into english. I know about two foreign readers but are there more of you?